Mä imeskelin mustan hupparini vetoketjua hiljaisena. Yasano kirjotti jotain muistioonsa, varmaan määräs taas uuden purkin jotain hiljentäviä pillereitä. Sen naamalle oli jääny se sama saatanan ymmärtäväinen hymy, jota se piti yllä joka kerta mun käydessä siellä istunnolla. Se kuulu sen työhön. Terapeuttikoulussa oli varmaan oma kurssiki tuon hymyn hiomiseen.
Mä huomaan mun jalan vispaavan malttamattomana, ja lopetan äkkiä ennen ku Yasano huomais. Minuutti sitte vedetty ’levollinen ja hyvä mieli’ –näytelmä olis menny ihan harakoille. Mä halusin jo lähteä sieltä. Oli mulla muutaki tekemistä ku vastata samaan helvetin kysymykseen kymmenen kertaa: ”Miltä susta tuntuu?”
Äkkiä pois. En jaksa katella sun naamaa ollenkaan tänään. Te ootte kaikki perseestä.
Siltä musta tuntu. Mutta se ei ollut oikea vastaus.

Kolme viikkoa sitte mä olin päässy vihdoin pois sairaalasta. Mä luulin että laitoshoito olis saanu riittää, mutta jos oot kerran vetäny ranteet auki hedelmäveitsellä, se oli vasta alku. Taksi ajoikin suoraan hullujenhuoneelle. Pöpilään. Ihme ku eivät pakkopaitaan laittanu, mä niin odotin että olisin saanu sen kuuluisan pehmustetun pyöreen huoneen.
Mutta ei, mää olin vaan semihullu, joka purjehti siellä kaks viikkoa ylimuodikkaassa vaaleenvihreessä pyjamassa käyden aamuisin pöpipiirissä ja iltapäivisin Yasanon luona juttelemassa että no miltä susta Naruto tänään tuntuu? Ihan hyvältä. No miltä se tuntuu?
Yasano on ollu mun bestis siitä asti. Ainaki jos lasketaan sen luona vietetyt tunnit suhteessa aikaan, jolloin mä oon tuntenu koko ukon. Se oli vähän kuin päivän vanha maito, mä en tienny ollenkaan miten päin sen kans olis. Ikää on varmana kohta viiskyt, ja tukkaa päässä saman verran ku kananmunalla. Se haisi tupakalle, ja jollekki desinfiointiaineen hajuiselle klönivedelle. Paljo vanhemmalle kuitenki, ku mitä sen pitäis haista. Sen terapiahuoneen seinillä oli maalauksia Skotlannin maaseudulta, ja naurettavan siistillä työpöydällä aina puoliksi juotu kahvimuki, sekä kynäpurkki, jossa Marilyn Monroe iski silmää haudan takaa.
Ja sitte se hymyili joka hemmetin minuutti. Vaikka mä olisin sanonu nielaisseeni just kuuden tuuman naulan, se ei olis muuttanu ilmettään. Tosi kammottavaa. Ei semmosen kanssa halua sielunmaailmaansa jakaa. Mutta silti mun piti raahautua sen vastaanotolle joka ikinen tiistai, torstai ja lauantai vielä senki jälkeen kun ne hoitsut oli vihdoin raskinu päästää mut ulko-ovesta kotiin.

Mä arvasin oikein.
Uusi purkki kivan sinisiä tabuja rahisi viattomana purkissaan, jonka mä tungin huokaisten taskuun. Ehkä ei olis pitäny kertoa sitä painajaistarinaa.. Nyt se päätteli, että mä en saa nukuttua kunnolla ja halus tyrmätä mut täysin K.O. kello yheksän illalla, niinku reseptissä sanottiin. Hitto vie.. Entisissäki oli jo tarpeeksi ongelmaa, mä en halunnu syödä niitä.
Kaupungin kadut oli yhtä meluisia ku aina. Kukaan ei huomannu mua siinä väkijoukossa. Mä olisin voinu ihan hyvin olla ilmaa.

Iruka oli kotona. Mä potkasin kengät jalasta, ja lihapullien tuoksun houkuttelemana suunnistin keittiöön.
”Ai kato! Terve”, ponnaripää sanoi viipaloidessaan leipää lautaselle. Ihan kuin mä olisin joku harvinainenki vieras omassa keittiössäni.
”Moi.”
”No, miten meni?”
”Ihan jees..”
Mä istuin ruokapöytään ja aloin kasaamaan pottumuusia lautaselle. Iruka istui vastapäätä ja näytti tosi hyväntuuliselta viuhtoessaan voita leipäsiivulle. Se oli jotenki aina niin onnellinen, ku mä kävin terapiassa. Varmaan luotti ihan sataprosenttisesti, että kyllä psykologinrentut saa parannettua hänen kullannuppunsa tuota pikaa. Pikkusen pillereitä ja kunnon unet nii kyllä alkaa Narutonki elämä selvenemään. Se oli jotenki liikuttavaa.

”Ota myös vihanneksia”, se käski ojentaen kulhoa, jossa maissit ja porkkanat höyrysi kilpaa. ”Tekevät sulle hyvää.”
”En tarvi.” Mä inhosin keittovihanneksia.
”Kuule, sinun pitää syödä. Olit laihtunu yli viisi kiloa Tammelasta tullessasi.”
Mä tartuin siihen helvetin vihanneskippoon ja tiputin lautaselle muutaman onnettoman juureskiekon. Ei tuon kanssa kannattanu alkaa kinaamaan, se voitti joko hyvällä tai pahalla kuitenkin. Pirun pikkuhitleri.. Liotettu kaninruoka ei varmana saa mun painoindeksiä nousemaan takasi normaaliksi.

Ei Iruka ollu mun oikea isä. Tai tarkemmin kai biologinen isä.
Oli mulla semmonen joskus ollu, äitiki vissiin, mutta mä en muista niistä paljoa. Ne molemmat kuoli yksitoista vuotta sitte samalla rysäyksellä, mä olin vasta viis. Iruka oli mun isän työkaveri ja samalla hyvä ystävä, eikä se ei antanut mun mennä mihinkään hikiseen lastenkotiin, vaan otti mut luokseen asumaan. Mä en ensin tykänny siitä ollenkaan, ehkä mä olin katkera ku mun ihanat vanhemmat vaihtui sellaiseen arpinaamaiseen ruippanaan, mutta jälkeenpäin ajateltuna mulla oli kai aika hyvä tuuri.
Ainoa muisto mikä mulla on oikeista vanhemmistani, on aika jännä. En tiedä kuinka paljo mun alitajunta on väritelly sitä, mutta näin se suunnilleen menee: minä ja äiti maataan vierekkäin kesämökin lattialla ja väritetään paksuilla vahaliiduilla värityskirjaa. Äiti oli just käyny suihkussa, ja sen hiukset haisi hyvälle, raikkaalle niinku kesäinen sade. Mä muistan, kuinka kaikilla siinä värityskirjassa olevilla naisilla oli järjestään punaset hiukset, mä halusin vissiin kaikkien näyttävän samalta ku äiti.
Sitte isä tuli siihen viereen istumaan ja uteli mitä me tehtiin. Äiti ei kuitenkaan vastannu, vaan käänsi selän ja kiskaisi mut kainaloon.
”Me puhutaan salaisuuksia”, se sanoi ovelasti rutistaen mua. ”Ei kerrota isille, eihän nuppu?”
Mikä into sillä oli aina kutsua mua nupuksi? Mulla ei ollu mitään hajua mistä salaisuuksista se puhu, mutta sitte ku se supatti mun korvaan jotain siasaksaa ja välillä katsoi olkansa yli isää, mua alko ihan hirveästi naurattaa. Mä vaan nauraa kihersin, ja kohta äiti alkoi kans hihittää hassua keijukaisnaurua.
”Ei ole reilua”, isä sanoi muka loukkaantuneena.
”Okei, tule tänne nii saat kuulla”, äiti vastasi kättään ojentaen. Isä tarttu siihen, mutta hyökkäsiki yhtäkkiä kutittamaan meitä nii että väriliidut vaan lensi joka paikkaan!

Enää en väritä piirrosnaisten hiuksia punaisella. Mä hukkasin sen värin jonnekkin.
Mökki myytiin kaks vuotta myöhemmin.
Sade haisee vain pakokaasulle.

Sen jälkeen, ku mä olin tullu tajuihini sen hedelmäveitsi-kohtauksen jälkeen, Iruka oli siinä. Se vaan tuijotti mua, katseessa ei ollu tippaakaan vihaa taikka sääliä. Sen sijaan se laski kätensä mun paketoidulle kädelle, ja kysy surun murtamalla äänellä:
”Miksi?”
Happinaamari ei ollu ainoa syy, miksi mä en voinu vastata.
Mä en itsekkään tienny miks.
Ehkä mä oli hetken mielijohteesta halunnu kokeilla, miltä se tuntuu. Ehkä se oli vaan vahinko. Ehkä mä halusin tuntea jotain, varmistaa, että mä olin vielä elävä.
Olishan sen voinu toki tehä muutenkin, hedelmäveitsi on itse asiassa aika laimea juttu. Partakoneenterässä olis ollu jotain särmää, mutta mä en hitto vie löytäny koko talosta semmoisia. Viina ja unilääkkeet on likkojen juttu, eikä mun sitä paitsi edes ollu tarkotus tappaa itteäni, kunhan jotenki vaan satuttaa. Tarkistaa, että toiminko mä vielä.
Älkää edelleenkään kysykö, että miksi. Tai että miltä se tuntuu. Saatana.

Mä en tienny, syyttikö Iruka itteään mun tilanteesta. Toivottavasti ei, sillä se ei liittyny asiaan mitenkään. Koko hommassa oli monta muuttujaa, joista suurin osa tais oikeasti olla mun päässä. En mä yleensä ollu mitenkään synkkyyteen taipuvainen, mutta sillon vaan tuntu siltä. Ihminen on herkkä otus. Niin katoavaa on voimat ihmisen, vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa, vai miten se nyt meni. Tehkää vaan musta musavideo, jos jaksatte.

Kiitin ruuasta, ja laahauduin omaan huoneeseeni. Olin jo tottunut sen uuteen, hieman seesteisempään sisustukseen sen jälkeen, kun Iruka oli repinyt seiniltä kaikki raflaavat julisteet ja piirustukset, joita meinaan oli aika paljon. En edes muistanut, että mulla oli siniset tapetit.
Sänky narahti kotoisasti kun heittäydyin siihen mahalleni. Jokin painoi ilkeästi kyljessä, ja kaivoin pilleripurkin hupparintaskusta. Juupa juu.. Pöytälaatikkoon vain piiloon. Noita en suuhuni nakkele, ainakaan ennen kuin Yasano lähettää reseptistä kopion Irukalle, niin kuin tämä oli itse pyytänyt. Enkä välttämättä silloinkaan. Jääkaapin ovessa oli jo kokonainen A4 muistuttamassa minkä värisiä nappuloita piti mihinkin aikaan syödä.
Käännyin selälleni tuijottamaan vaaleaa kattoa. Huomenna voisin kuulemma mennä jo kouluun. Pitäiskö mennä? Mitähän kaikki sanoisi?
Ei varmaan mitään, kuten tavallista. Kyllä ne ajattelis, mutta ei sanois ääneen.
Hullu.
Vaarallinen ja epätasapainoinen.
Opettajat ei varmana uskalla antaa mulle terotintakaan käteen verilöylyn pelossa.
Sasuke on mulle velkaa tupakka-askin.
Hymy levisi mun kasvoille tutun naamaan piirtyessä verkkokalvoihin. Sasuke oli varmaan ainut, joka ees katsois kohti. Se kävi kattomassa mua Tammelassaki, anto lainaan Nindendo DS:nsä, mutta jonka tomerat hoitsutädit takavarikoi jo samana iltana. Kibakin saattaa ehkä vielä alkaa mua.. Muista en oo niin varma.

Nostin kättäni kohti kattoa niin että hiha valahti pois rantelta. Arvet näkyivät vielä vähän punertavina. Lähtisiköhän ne ikinä pois? Kummittelisiko ne siinä aina muistuttamassa, että kävitpäs poika tökkimässä kepillä tuonpuoleisen rajaa, ja täällä vielä olet? No hei, kyllähän sellaistesta pakostakin joku jälki jää. Ei ihan joka jätkän matkakohde kuitenkaan. Ei sillä että olisin ylpeä.

Jos Sai näkisi, se olis kaikista pahinta. Kyllä hävettäis.
Mä pystyin niin kuvittelemaan sen ilmeen.
Vaikka se kyllä taisi olla yksi niistä muuttujista, joiden takia se helvetin hedelmäveitsi edes upposi mun lihaan.
Sai oli mun paras kaveri. Se oli pari vuotta vanhempi kalpein tuntemani tyyppi, joka oli aina ihan pihalla.
Mä tarkoitan sitä. Se oli totaalisesti ulkona.
Se ei jostain syystä osannu olla muiden ihmisten kanssa. Aina sen suusta lensi jotain, jonka se varmasti oli tarkoittanu vitsiksi tai kohteliaisuudeksi, mutta josta kaikki aina kuitenki loukkaantu. Kukaan ei ymmärtäny, että se ei yksinkertaisesti osannu olla ilkee. Siksi se oliki niin huippu. Sen kanssa ei ollu koskaan tylsää.
Sailla oli pikimusta tukka ja vielä mustemmat silmät. Eniten mä tykkäsin kuitenkin sen käsistä: sormet oli sirot ilman että ne oli tyttömäiset, ja etusormet oli vinot silleen, että se ei saanu niitä koko matkalta yhteen. Me kokeiltiin joskus. Ne oli taiteilijan vänkkyräkädet.
Sitte. Sen ylähuulen ja nenän välissä oleva kuoppa oli tosi syvä. Tajuatteko? Se painauma, joka tulee kun enkeli painaa sormensa sun huulille ennen ku on aika syntyä? No kuitenkin, se kuoppa oli Sain kasvoissa piste iin päälle. Mä en koskaan saanu tarpeekseni sen huulista.

Sitte se päätti muuttaa Amerikkaan. Tuosta noin vaan. Se sano, että sen setä asuu siellä, ja se sai koulusta stipendin jolla mennä sinne johonki taidekorkeaan opiskeleen. Sillä oli englannista kymppi. Mun kai olis pitäny olla iloinen sen puolesta. Mut mun maailma repes ku kuiva koivunlehti.

Tää saattaa nyt kuulostaa siltä, että mä olisin tykänny Saista ihan erityisesti. Jotenki ihastuksellisesti, tai seksuaalisesti.
Oikeassa olitte, pirulaiset.
Mä en ole koskaan tykänny likoista. Tai okei, ehkä joskus pienenä ku ne oli vielä söpöjä ja viattomia, mutta ei enää. Tytöt vaan kihertää omissa piireissään, juoruaa ja keskittyy vaan itseensä. Ne yrittää liikaa. Se on ahdistavaa.
Mun maailmassa tyttöjä on kolmenlaisia: pellet, lusmut ja äiti. Kaks ensimmäistä on sekundaa, äiti on vaan oikea. Pellet on niitä tyrkkyjä, jotka ei voi elää ilman lakkapulloa ja puuterirasiaa. Niillä on ollu jo kaheksan poikakaveria, ne polttaa, ja nauraa teennäisesti. Ne on niitä yksinkertaisempia tapauksia, joihin en koske pitkällä tikullakaan. Ne on koristeita. Lusmut on taas sitte niitä raukkoja, jotka lymyää nurkassa hiljaa piirrellen tai kuunnellen musiikkia. Vaikka niitä olis monta, niillä ei ole toisilleen mitään sanottavaa. Mutta ne on fiksumpia, sata kertaa fiksumpia ku pellet, ja siksi vaarallisempia. Mutta vaan tuhat kertaa tylsempiä.

Saattahan tämä olla vaan jokin ohimenevä mielentila (joita näköjään tulee harrastettua enemmänkin) ja joskus mä löydän itselleni sen oman prinsessan. Mutta tällä hetkellä, mulla on vaan Sai.
Tai oli.
Mä olisin halunnu suudella sitä. Ainoa, ketä mä oon suudellu, on yks pinkkihiuksinen likka, joka puoliväkisin joskus tarhassa hyökkäs mun kimppuun liukumäen takana. Mulla ei ollu aavistustakaan mitä se halus, ja säikähin niin että melkein kusin housuun. Sitä ei lasketa.
Mä olisin halunnu Sain olevan mun ensimmäinen. Mä olisin halunnu koskea sitä sen huulikuoppaa ja hyväillä sen ihanaa selkää. Me oltais rakasteltu ku eläimet sen talon ullakolla joulukoristelaatikoiden seassa ja huokailtu kilpaa toistemme nimiä.
Mutta se päätti ennemmin lähteä Amerikkaan. Mä jäin katsomaan sen lentokoneen perään, ku se katosi pisteeksi pilvien joukkoon. Oliskohan se lähteny, jos olisin sanonu mitä mä ajattelin siitä? Oltaisko me vaihdettu sen lento kahden hengen lomaksi Kyprokselle? Sitä mä jäin miettimään. Kuukauden mä kestin, mutta sitten ikävä voitti. Tuli niin tyhjä olo. Mikään ei tuntunu enää miltään. Ja kohta veri lensi.


************

No nii, teidän vuoro. Antaa palaa. ;)
Olis mahtava saada kommenttia, ku en ole ennen kirjottanu tällä tyylillä. Oliko liian puhekielinen? Saiko kaikesta selvää? Sana on vapaa nii saan seuraavasta osasta vielä paremman.

Tuli luettua Anna-Leena Härkösen Häräntappoase, ja se inspas kirjottaa tämmöisen. :) Kannattaa muuten vilkaista, huippu kirja! Aika synkältä näyttää tämä alku, ja näillä näkymin ei paljo valoisammaksi muutu. Eka meinasin laittaa päähenkilöksi Sasuken, mutta sen angstailuja ei olis kukaan ottanu tosissaan. Vanhaa kauraa, Saske-pieni. Kulunu juttu. x)

Koitan olla venyttämättä tätä miksikään sormusten herraksi, että osia tulee varmaan max kuusi. Ja jostain syystä tätä tulee kirjotettua vain yöllä..

Kiitos nam.