Koulupuku tuntu väljemmältä ku ennen.
Kello oli varttia vaille yhdeksän, ja piha oli täynnä väkeä.
Mä en kattonu kehenkään, ja toivoin ettei kukaan huomais muakaan. Mutta se oli turha toivo.
Vaikka meidän koulu on yli tuhannen taulapään laitos, kaikki tuntuu tietävän turhan paljo toistensa asioista. Kuka milloinkin oli kenenkin kanssa, kuka oli valittu jalkapallojoukkueen kapteeniksi, tai kuka oli just päässy pois hullujenhuoneelta. Mä en tajua, mistä ne aina tiesi.

Luokan edessä käytävällä löysin etsimäni: Sasuke jutteli Kiban ja jonkun tytön kanssa nojaten rennosti seinään. Se huomas mut jo kaukaa, ja nosti kättään tervehdykseksi. Mä en voinu olla hymyilemättä.
”Mitä Norppa?” se kysy, kun pääsin niiden luo. Taas yks käsittämätön lempinimi. ”Sua ei oo näkyny vähään aikaan.”
”Ei ole, ei.”
Kukaan ei kysyny että missä mä olin ollu. Ei niiden tarvinnu, nehän tiesi jo. Mustahiuksinen tyttö näytti yhtäkkiä tosi vaivaantuneelta, ja mun piti kunnolla hillitä itseni etten sanoisi kovaan ääneen että PÖÖ. Se olis varmaan pyörtyny. Onneksi se liukeni siitä mutisten jotain kavereistaan.
”Sä oot kutistunu”, Kiba sanoi ja tökkäsi mua kylkeen.
”Tai sää oot paisunu”, heitin takaisin.
”Haha! No, mukava kuitenkin nähdä suaki vielä näissä maisemissa.”
Mä tiesin että se tarkotti sitä, ja nyökkäsin. Kello rämähti soimaan ja me laahustettiin ihmisvirran mukana luokkaan tutulle takariville.

Mä olin aina tykänny Kibasta. Tällä kertaa siis ihan kaverina.
Sen tummanruskeat hiukset oli aina sen näköset, ku se olis just heränny. Se koko ihminen oli samanlainen, ikuinen aamuvirkku. Se oli mua vähän pitempi ja paljo lihaksikkaampi, pelasi se sentään jalkapalloa jossain nuorten SM-joukkueessa. Maalivahtina siis.
Mä olin joskus nähny liikuntatunnilla, ku se pojotti siellä maalitolppien välissä ku tiikeri. Se helvetinmoinen keskittyminen oli vapisuttavaa, ku se tuijotti silmiä räpäyttämättä kentällä poukkoilevaa palloa. Se vaani sitä, niin eläimellinen jätkä se oli. Ja aina nollapeli. Ihan aina, eihän meistä tavallisista ollu mitään vastusta. Liikunnanopen piti laittaa se pian juoksemaan puolimaratoonia aina sillon ku muu luokka pelasi, että hommassa olis ollu edes vähän järkeä.
Kiba jos joku eli. Se eli niin täysillä, että into pursus sen kehosta metrin joka suuntaan. Kaikki tytöt oli hulluna siihen maagiseen alkukantaseen voimaan, ja ne parveili sen ympärillä ku muurahaiset sokeripalalla. Nytki se seurusteli jonku kategoriassani pellen kanssa, ja josta se kyllä näytti oikeesti tykkäävän, mutta joka taisi olla Kiban kanssa lähinnä sen takia että sais näyttää kaikille muille. Ähäkutti, minäpä nuoleskelen SM-tason maalivahtia, te ette. Näettehän kaikki, miten hyvä perse sillä on??

Semmosia ne just oli. Ihan puistatti.

Mun mielestä Kiba tarvi naisen, joka pysyi sen vauhdissa. Semmosen, joka köyttäis sen sänkyyn kiinni, ettei se pillastuis pilalle niiden rakastellessa. Kunnon naarastiikerin, ei mitään valmiiksi lämmitettyä barbaraa.
Sitte kaikki olis tyytyväisiä.


”Saitko sä sen sun pelin takaisin?” kysyin meidän kävellessä kohti urheiluhallia. ”Ne ei antanu mun pitää sitä siellä, vaikka kuinka yritin vakuuttaa ettei Super Mario oo mun psyykkeelle millään lailla pahaksi.”
”Joo, ne toi sen mulle kotiin asti”, Sasuke naurahti ja paransi otettaan uhreilukassista. Se oli varmaan menossa reeneihin heti koulun jälkeen. Se harrasti thainyrkkeilyä, ja oli sen takia aina ihan mustelmilla.
”Tuletko sä tunnille?”
”Voisin kai tulla”, sanoin epämääräisesti. Mä en ollu koskaan oikein tykänny liikunnasta, varmaan koska en ollu siinä kovin hyvä. Juosta mä osasin, mä juoksin ku gaselli yleisurheilukenttää ympäri jos vaan sille päälle satuin. Mutta en siinäkään pitkää matkaa, kestävyys oli nolla ja siinä pysy. Baseball oli kans ihan siedettävää, kunhan ei joutunu koppariksi.
”No se on hyvä juttu”, Sasuke mietti hetken ennen ku jatkoi. ”Olitko äsken ihan pihalla?”
”Mitä meinaat?”
”Siis matikantunnilla.. Ja kemianlabrassa sitä ennen.”
Älä ihmeessä. Mä en osannu ku tuijottaa hoo moilasena niitä kaavoja ja laskuja ja nuolia, joita ope valkosessa takissaan syyti taululle. Tämä ioni tänne, tämä hapettuu, tässä muistatte punnita, ei jumalauta! Onneksi se oli parityö, ja Sasuke anto mun kiltisti toimia kirjurina ku se ite napsutteli laskimella menemään.
”No joo, on vähä päässy asiat unohtumaan”, sanoin taivaalle tuijottaen. Mitähän se ajo takaa?
”Eiku sitä vaan, että jos sä haluat nii mä voin auttaa sua niitten juttujen kans. Totta puhuen en itsekkään tajua kaikkea, nii olis mukava harjoitella yhessä.” Se katto mua hetken ja etsi jotain reaktiota. ”Jos sä siis vaan haluat.”
”Joo! Joo, kyllä se käy”, huudahdin ja virnistin päälle. ”Olis mukavaa.”
”Okei, tuletko sä vaikka huomenna meille? Koulun jälkeen?” Sasuke oli jotenki tosi helpottuneen olonen. Noinko paljon se oli pelänny, että mä kieltäytyisin? Mua nauratti, mutta hillitsin itseni ja nyökkäsin.
”Huomenna siis. Mun pitää ensin käydä.. öh, hoitamassa yks juttu, mutta tulen sitte illemmalla.”
”Sopii.”

Saamarin terapia.. Voisinko mä jotenki luistaa siitä, vedota vaikka uskonnolliseen vakaumukseen tai jotain?
Toivotonta, vastassa oli Iruka ja Yasano. Niiden yhteenlasketulla auktoriteetilla vois hallita vaikka kokonaista valtiota. Tai ehkä ei, kahta eri valtiota, ku niille syttyis sisällissota.
Liikuntahallin imelä tuoksu tulvahti nokkaan. Aulassa ei siihen aikaan päivästä ollut vielä tungosta, vain muutama reippailija-reetta menossa ryhmäjumppaan. Silti eräiden piti osua samalle näköetäisyydelle just sillon.

”Sasukee!” kimakka tytönääni huusi takavasemmalta. Mä pyöräytin silmiäni ja huokaisin sisäisesti. Ihan mitä tahansa muuta, pliis..
”Ai, terve Sakura”, Sasuke tervehti, ja mä erotin sen äänessä vähän samaa epätoivoa ku mulla. Pinkkihiuksinen tyttö koikkelehti liian korkeissa korkkareissaan meitä kohti tyylikkästi ku nivelrikkonen kirahvi. Sen silmämeikki oli tumma ja ylitseampuva, ja sillä tais olla kaikki sen omistamat korut yhtä aikaa päällä.
”Mitä sulla on nyt? Meillä on koripalloa, eikä kyllä millään jaksais.. Mä oon siinä nii huono ja kaikkea..” Sakura alko pulputtaa.
Voi jumanvita. Se tyttö oli hullu puhumaan. Ja nyt se odotti että Sasuke sanois että joo hyvähän sää siinä oot. Älä sano sitä. Älä.. no nii, tuota se just halusi. Ai, sillä on uus pusero? Miks ostit sen, jos se on kerran vähä hassun mallinen.. Sasuke, älä sano että se näyttää hyvältä sen päällä. …vitun nakkinaama, älä aina oo niin kohtelias.

Mä tuijotin Sakuran kenkiä hiljaisena. Mustat, joissa oli pinkit rusetit ja kymmenen sentin korot. Mä en tykänny, jos nainen on mua pitempi, se näytti tyhmältä. Ihan ku olisin lemmikki tai jotain, ja tää ei nyt millään lailla liity pienimuotoiseen lyhyydestä johtuvaan alemmuuskompleksiin. Kyllä mä tästä vielä hujahdan, uskokaa pois.
En edes tiedä, miksi tulin niin pahalle päälle aina ku Sakura tuli lähelle. Se puhu ja puhu ja puhu ja keikisteli Sasukelle tai kelle tahansa kuka siinä nyt sattui olemaan. Mua se ei huomannu, mutta ei se mua haitannu. Ihan oikeesti, on parempiakin asioita joista olla mustasukkanen. Mä en vaan halunnu, että se lirkutteli mun kavereille. Pysyis kaukana niistä, ei ne oikeesti halunnu sitä katella. Jos jostaki olin mustis, niin energiasta, jonka kaikki laittoi sen tytön viihdyttämiseen.

”Narutoki on tullu takas kouluun”, kuulin Sasuken sanovan, ja nostin katseeni. Sakura katto mua ku olis muka just huomannu mut, silmät suurina tekohämmästyksestä.
”Moi”, sanoin hiljaa.
”Ai..” se kuittasi, katto mua hetken ku vanhaa vessaharjaa ja kääntyi sitte takas Sasuken puoleen.
Ei se pelänny mua, voi ku olisikin, mutta ei se siitä johtunu. Mä en vaan ollu sille kukaan, en semmonen, joka olis sen seuran arvoinen. Mun kihisevä kiukku laantu hieman, ku lievä alakulo taputteli sitä päähän. Oli niin lähellä etten nykiny Sasukea hihasta ku pikkulapsi että joko mennään.

”Ja sitten Ino sanoi että..”
”Sori, mut meidän pitää nyt mennä”, Sasuke keskeytti. ”Pitää vielä vaihtaa kamppeet ja sillai..”
”Okei, nähdään huomenna!” tyttö sirkutti tyytyväisenä samalla ku Sasuke pukkasi mua kohti pukuhuoneita.
”Osaan mä itekki kävellä”, ärähdin ja kiskaisin itteni irti pojan otteesta heti kulman takana.
”Sori”, se sano vaivaantuneena ja hengitti pari kertaa syvään. ”Mun vaan oli pakko päästä sieltä pois. Kuinka monesti mun pitää antaa sille pakit, että se ymmärtää viestin?”
”Sä olet liian kiltti”, totesin, ja tottahan se oli. Mulla ei ole nyt aikaa seurustella. Lue: yritä ylihuomenna uudestaan.
Vasta silloin tajusin, mistä piinaava puutteellisuuden tunne johtui ja tein kiroten täyskäännöksen.
”Mitä nyt?” Sasuke huus mun perään.
”Kamppeet jäi kaappiin!”
Pystyin kuvittelemaan liikunnanopen ilmeen, jos olisin menny sählykentälle farkut ja huppari niskassa. Ukkeli olis varmaan muuttunu pinkistä tummanpunaseksi ja lopulta luumunsiniseksi kiehuen ku vesipannu, kunnes olisin kipittäny kiltisti hakemaan verkkarit ennen ku sen verisuoni katkeais. Siihen ei sanoja tarvittu.

Sisäpihalla hölkätessäni kuulin epämääräistä meteliä roskasyvennyksestä. Tajutessani ketä siellä oli, luikahdin kuin refleksistä lähimmän pylvään taakse piiloon.
Inaba ja sen ääliökaverit.
Turhan monta kertaa olin saanut turpaan vaan koska niillä ei ollu muuta tekemistä. Kai niitä voi kiusaajiksikin sanoa, mutta se kuulostaa aika lapselliselta. Piinaajat olis parempi ilmaisu, vaikka ei nimi itse asiaa miksikään muuttanut.
Se alko jo monta vuotta sitte. Inaba on vuotta vanhempi, ja kolme kertaa mun kokoinen ainaki leveyssuunnassa. Jengissä oli sen lisäksi kolme muuta paksupäätä, mutta Inaba oli pääidiootti. Ne tykkäsi mukiloida muita ihan huvikseen, yleensä tosin nuorempia tai muuten vaan pienempiä ja hissukampia. Kovin urheaa, eikö? Ihailua herättävää, varsinaisia kovanaamoja taas. No, mä olin saanut osakseni olla yksi niiden lemppari, oikein vakionyrkkeilysäkki. En ollu nähny niitä moneen kuukauteen, enkä kyllä olis välittäny nytkään.

Kyllä, neljä vastaan yksi tälläkin kertaa.
Sori nyt, pieni punatukkainen poika, mutta mulla on kiire liikuntatunnille. Koita pärjätä, laita jääpussi turvonneen silmäkulman päälle nii se ei ole ihan violetti seuraavana päivänä.
Lähdin hiippailemaan ovea kohti ku tonttu, mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä kurjemmalta musta tuntu. Mä tiesin niin mitä sen ahdingossa olevan pojan mielessä liikku. Roskasyvennyksestä kuului ivallista naurua, isku ja inahdus.
Ei jeesus laupias, miksen mä voinu olla huonompi ihminen?

”No nii, eiköhän tuo jo ala riittää”, sanoin uhmakkaasti. Kaikkien paikallaolijoiden katseet porautu muhun. Punatukkaista uhria rinnuksista roikottavan Inaban silmät kaventuivat viiruiksi, ja mua alko ehkä pikkusen kaduttaa terveen järjen herätessä torkuilta.
”Kukas se siinä, ellei Naruto”, Inaba sanoi pudottaen pojan maahan. ”Onko ollut ikävä?”
Mä pakotin itseni katsomaan maassa kontallaan huohottavaa poikaa, ja vasta nyt tunnistin sen: Gaara, mua yhtä alemmalla luokalla oleva uus tyyppi, joka oli alottanu täällä vasta samana syksynä. Sen isoveli oli samassa thaikku-joukkueessa ku Sasuke, iso ku mikä ja vahva ku härkä. Oli kuulemma potkassu joltaki vahingossa sääriluun naps poikki pinoon. Niitä ei tosin olis uskonu sisaruksiksi, sillä Gaara oli muaki lyhyempi, yksinäinen ja hintelä ilmestys, jolla oli aina tummat pandasilmät ja hassuja hippimäisiä vaatteita. Ihanteellinen kohde Inaballe siis. Nyt se siinä mulkoili meitä huuli veressä ja jos olis osannu, se olis sähissy ku vihanen siili.

”Joo ihan kauhea ikävä” sanoin. ”Ja nyt te lopetatte tältä päivältä ja lähdette kiireen vilkkaa menemään.”
Kaks jengiläisistä naurahti ja Inaba katto mua kysyvästi.
”Tai muuten?” se kysyi ja kiristi päähän sidottua jenkkihuiviaan.
”Tai muuten poliisit ehtii näkemään tämän takapihafarssin. Soitto meni jo”, mä sanoin ja taputin taskussa olevaa kännykkää hymyillen. Hitot mä mitään kellekkään ollu soittanu. Se vaan oli ainut, mitä keksin seistessäni siinä melkein kusi housussa. Pipopäinen juippi meni vakavaksi ja vilkaisi hermostuneena Inabaa. Mä tiesin, että ne oli ennenkin tehny tuttavuutta virkavallan kanssa, ja toivoin että ne ottais mut tosissaan. Muuta porkkanaa mulla ei nimittäin ollu.
Gaara erehtyi nostamaan päänsä toiveikkaana mua kohti, jolloin Inaba jysäytti sitä kengänkärjellä mahaan.
”Et sä mitään oo soittanu, kyllä me sut tunnetaan”, se nauro, ja yhtäkkiä joku tarras muhun takaapäin. Voi ei.. Tuttu pakokauhu pisteli mahassa, sillä se tiesi että kohta sattuis. ”Tuu nyt kuitenkin mukaan, ku kerran tänne asti vaivauduit.”
”Älä sitte usko, omat on hautajaises”, uhosin, kun se joku viides raahasi mua peremmälle lukiten mun kädet selän taakse. Ne oli näköjään kasvattanu laumaansa yhdellä ääliöllä.
”Älä sä siitä huoli, vaikka tulisivatki, me keretään leikkiä sun kanssa vaikka kuinka ennen sitä”, se mörähti mun korvaan matalalla äänellä, ja mua puistatti.
”Pidä siitä kii, mä hoidan tän”, Inaba sanoi ja kohotti nyrkkinsä. Mä kerkesin nähdä pahantahtoisen kiillon sen tihrusilmissä ennen ku puristin omani kiinni ähkäisten kivusta.

Siinä ei menny ku minuutti, ja se sai mut jo melkein uskomaan hyvään tuuriin. Poliisiauton sireenit pirahti soimaan ihan muutaman korttelin päässä meistä, ja se jos mikä lamaannutti Inaban apinoineen.
”Voi saatana sun kanssas”, se kirosi mulle, potkas vielä kerran mun jalkoja ja sylkäs maahan. ”Tää ei jää tähän, kuulikko? Tää ei jää tähän.”
Ja nii ne luikki pakoon ku jänikset. Sireeninääni tuli ujeltaen lähemmäs, oli pian kohdalla ja jatkoi sitten matkaansa tuntemattomaan määränpäähänsä.
Mä käännyin selälleni makaamaan ja naurahdin.
”Kävipä tuuri”, huokaisin helpottuneena. Mahaa ja kylkiä kivisti muutaman iskun jäljiltä, mutta ei ne muuta kerenny tehdä. Helpolla päästiin, usko pois. Vieläpä semmoisilla mustelmilla, jotka ei näkyis päällepäin.
”Ootko sä kunnossa?” kysyin Gaaralta, joka istui maassa ja sylkäisi verta suustaan.
”Jotenkuten..”, se sano jännällä matalalla äänellä. Mä en ollu koskaan kuullu sen puhuvan. ”Pitäisi kai kiittää.”
”Äh, eipä mitään”, heilautin kättä vastaukseksi ja kampesin itseni seisomaan. ”Mä oon jo tottunu tähän.”

Se vilkas mua kulmiensa alta varovasti, ehkä vähän epäillen. Lähemmin katsottuna Gaara oli tosi jännä näky: sen iho oli vaalea, ja kasvonpiirteet nukkemaiset ja sirot. Nenäki oli semmonen pieni nykerö. Sen väljät vaatteet sai sen näyttämään entistäkin rimpulammalta, mutta jotenki se silti uhkui jotain pirullista voimaa. Puhdasta kapinaa, varsinki silmistä. Siili oli edelleen paras ilmaisu minkä keksin, söpö, mutta jos siihen koskis, se pistäis välittömästi.
Herrajumala, sanoinko mä oikeesti että söpö?!
No joka tapauksessa, mä vaistosin että se oli kokenu kovia ilman Inaban turpajumppaakin. Ehkä hengenheimolaisen tunnistaa, raukka raukan tuntee. Tai jotain sellaista.
Mä ojensin käteni, jota se tuijotti hetken varuillaan.
”Mä olen Naruto”, esittäydyin.
”Gaara..” se sanoi tarttuen käteeni, ja mä autoin sen ylös. Se ei vaivautunu pyyhkimään verivanaa, joka tippasi sen huulesta leualle. Se häiritsi mua ihan älyttömästi, mutta hillitsin itseni käymästä käsiksi sen kasvoihin. Ties vaikka olis säikähdyksissään purassu sormen irti.

Poika puisteli pölyä vaatteistaan jotenki vaivautuneena, suu mutrussa. Hävettikö sitä että mä pelastin sen? Vai oliko se aina tommonen? Voi itku mä olin huono sosialisoimaan ihmisten kanssa, joista ei tienny mitä niiden päässä liikku. Ollakko vai eikö olla.
”Anteeksi että sä sait turpaas mun takia”, se yhtäkkiä sanoi kenkiään tuijottaen. ”Nyt ne pieksee sut kahta kauheammin sen poliisiautojutun takia.”
”No jaa, ne tekis sen joka tapauksessa.” Vitsi mä kuulostin varmaan ihan marttyyrilta. ”Älä siitä huoli.”
”Ai..minä.. Kiitos.”
Mä en halunnu kuulla enää yhtään kiitoksia tai anteeksipyyntöjä. Tehty mikä tehty, ja olin hemmetin ylpee siitä. Varmistettuani että Gaara pärjäis siitä eteenpäin, mä lähdin hölköttään vihdoin kohti alkuperäistä päämäärääni tyytyväisesti hymisten.

”Missä sä olit?”
Saman kysymyksen esitti yhtä aikaa niin Sasuke kuin armas liikunnanmaikkamme. Porukka oli jo pelaamassa, kun mä hölkkäsin kaukalonreunalle 25 minuuttia myöhässä.
”Kävin lämmittelylenkillä, ja hoidin samalla supersankarin hommaani. Oli heikkoja ja sorrettuja pelastettavana”, mä selitin täpinöissäni. Kerranki mulla oli kunnon syy! Opettaja katto mua suu viivaksi nipistettynä, ja mä jo epäilin aikoiko se oikeasti aloittaa kuuluisan värimuunnossessionsa. Onneksi se sitte vaan huokaisi, ja tyrkkäsi mulle käteen jonku muinaisen sählymailan, jonka kahvagripit oli retrosti rispaantuneet varmaan neljästä kohtaa.
”No, mitä oikeesti tapahtui?” Sasuke kysyi ukkelin laahustaessa takaisin tuomaroimaan. Mä istahdin sen viereen vaihtopenkille.
”Mähän sanoin jo!”
”Olisit sä mulle voinu kertoa..” se mutisi vähän loukkaantuneena, ja mä pyöräytin silmiäni. Älä sitten usko, jos et halua. Kerrankin ku totuutta isketään vasten sen kuonoa, nii ei väkisin..
”Sasuke, sun vuoro”, Kiba puuskutti ja läsäytti ahterinsa meidän väliin pukaten Sasuken kentälle. ”Vasen pakki! Eiku se toinen! Äh..”
Se katto mua sivusilmällä ja pyyhkäisi hikeä paidanhihaan.
”Missäs sä kuppasit?”
”Oli näitä hullujen juttuja. Piti käydä varmistamassa että käpy oli vieläki ympyrän sisällä, jos ymmärrät”, sanoin välinpitämättömästi.
”Aa, okei. Onnea vaan.”

Mä en tiennyt enää itkeäkkö vai nauraa.


*****

Hui, toivottavasti tästä ei tullu liian pitkä. :'D
Sori nyt, taas yksi kummallinen Inaba riehumaan Naruto-hahmojen sekaan, mutta mä en vaan halunnu/keksiny laittaa ketään valmista hahmoa piinaamaan Narskua.. :( Huomasin tuossa jälkeenpäin, että Inabasta tuli tämän tarinan Dudley Dursley, Potterista siis. x) Hohhoh.

Huomautelkaa virheistä, risut ja ruusut ja kirveet ja kepit kirjallisena tuohon alas, kiitos. :D Tekisitte Anzun hyvin onnelliseksi. <3