Disclaimer: En omista mitään tarinan lisäksi :(

Kadotettu



Sinä olet hauras.

Sydämesi säröt ovat vaaralliset.

Näyttää, kuin menisit minä hetkenä hyvänsä rikki.

Avaan silmäni ja katson ulos ikkunasta. Siellä paistaa aurinko. Keskikesä on tullut, mutta minä makaan täällä, yksin sairaalahuoneessani. Valkoiset seinät ympäröivät minua kesän lämmön sijaan ja ilmastointilaitteen hurina luo keinotekoisen tuulen. Milloin viimeksi sainkaan tuntea oikean tuulen hyväilyn ihollani?

Saatikka milloin saatoin hengittää omilla keuhkoillani? Kuulen vierelläni olevan koneen tasaisen piippauksen, sen metallisen äänen joka on liian keinotekoinen. Kaikki maailmassani on valheellista ja epäaitoa. Hoitajien sympaattiset hymyt, lääkäreiden turhat rohkaisut ja ystävieni pinnallinen kannustus jaksaa. En halua enää kuulla niitä.
Haluan pois täältä.

Minä kuulen hiljaisen itkusi.

Sydämesi huudot.

Se huutaa: "Päästäkää minut pois!"

Voisinpa viedä sinut pois täältä.

Haluan antaa sinulle tuulen.

Ikkuna on auki ja kuulen kuinka sairaalan pihalla olevat ihmiset puhuvat. He nauravat, leikkivät, pitävät toisistaan kiinni. Minua ei ole kahlittu keneenkään.
Kuinka tahtoisinkaan, että olisin sidottu kiinni johonkin. En tahdo enää matkustaa ilman päämäärää tai ilman lähtöpistettä.
Minä olen, mutta en elä.

Kuulen kuinka ovi avautuu jo toisen kerran sinä päivänä. Käännän pääni väsyneenä tulijaan ja huomaan valkotakkisen naisen astuvan huoneeseen. Jos pystyisin niin huokaisisin syvästi, mutta piippaava kone vieressäni estää sen. Kolkot askeleet lähestyvät ja pysähtyvät viimein luokseni. Hän katsoo alaspäin minuun, mutta hän ei katso minua. En ole hänelle, kenellekään heistä, 'ihminen', olen vain 'potilas'.
Lääkärilläni on pitkät vaaleat hiukset ja hunajan sävyiset silmät. Luulin tätä naista joskus Kuolemaksi, nyt toivon että hän olisi juuri Se.

Liian empaattiseksi naamioidut sanat alkavat purkautua hänen huulipunalla koristetuilta huulilta. Tyhjiä sanoja. Turhia raportteja voinnistani. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, että olen huonossa jamassa. Keuhkoni ovat jo mennyttä ja olen odotuslistan hännillä. En ehkä ikinä saa uusia keuhkoja enkä siten uutta elämää. Minun elämäni on täällä, neljän valkoisen seinän sisällä.
Seuranani vain koneen mekaaninen piippaus ja ajoittaiset vierailut.
Saisinpa kerrankin huutaa.

Hän ei ymmärrä sinua, kuten minä.

Tuo nainen ei näe sinua.

Hän näkee vain vammasi.

Saisinpa koskettaa sinua.

Antaa syyn ja kyvyn elää.

Hän poistuu luvattuaan minulle pian uutta alkua. Mutta minä näen hänen silmistään, että hän valehtelee. Ei kestä kertoa minulle totuutta. Olenhan vasta viidentoista. Lapsi hänen silmissään. Liian kokematon ja tietämätön ymmärtämään elämästä.
Paskat.

Haluan pois täältä. Tunnen epätoivon raastavan itseäni jälleen ja hetken toivon saavani päättää tämän surkean elämäni. Jos en saa uutta mahdollisuutta, miksi jatkaa taistelua?
Haluan jälleen antaa periksi.
Minä olen itsekäs, tiedän sen. Jos voisin, haluaisin tämän kohtalon siirrettävän jollekin muulle. Tahdon kirota. Manata sen, mikä tahansa onkaan minut tänne saattanut.
Kuka kirjoitti minun kohtaloni kirjan? Miksi minulle ei suoda onnellista loppua?
Enkö ole senkään arvoinen?

Sinä olet.

Olet arvokkain.

Anna minun lohduttaa sinua.

Voin viedä kipusi pois, edes hetkeksi.

Vain pieni puhallus ja saat levon.

Ulkona ihmisten äänet hiipuvat hiljaa pois, kun vaivun jälleen syvään uneen. Viileä ilmavirta hyväilee hipiääni, ennen kuin katoan tästä elämästä.
Unissani minun on hyvä olla. Siellä saan juosta, maata hiekkarannoilla tai mitä tahansa. Siellä mikään ei ole mahdotonta.

Mutta tällä kertaa en uneksi mistään toivomuksista. Nyt verkkokalvoihin heijastuu vain musta. Täydellinen pimeys, jota valokaan ei saisi hajoitettua. Olenko edes täällä? Istunko, leijunko vai makaanko? En osaa sanoa. Tiedän vain, että hengitys on helppoa. En kuule enää puolestani hengittävän koneen hurinaa tai piippausta vaan saan tuntea, kuinka rintakehäni kohoilee keuhkojeni hengittäessä. Miten olenkaan kaivannut niin yksinkertaista asiaa.

Lohduttoman pimeyden kätköistä kuulen havinaa. Se tuo mieleeni kesäisen metsikön, jonka puiden lehdet heiluvat tuulenvireen ansiosta. Rakastan sitä ääntä. Se rauhoittaa minua. Mutta se havina ei ole lehdistä. Se on raskaampaa. Kuin siipipari yrittäisi pitää pientä lintua ilmassa. Tunnen viileän käden poskellani, sen sormien hivelevän sairaalloisen kalpeaa ihoani. Se kosketus on kevyt kuin höyhen ja yhtä lempeä kuin äidin kosketus lapselleen.
Ilmaton tuuli kulkee ihollani ja punaisissa hiuksissani ja annan itseni nojautua tuntemattomaan kosketukseen.

"Sinä et ole arvoton."
Kuulen miehen äänen sanovan. Se ääni on vakuuttava ja täynnä tunnetta. Milloin viimeksi kukaan puhui minulle niin tarkoittaen sanomaansa?
Tunnen viileän sormen hivelevän kuivuneita huuliani ja vaistomaisesti nuolaisen niitä hieman kosketuksen mentyä.
"Et ansaitse kärsiä. Et ansaitse olla huomiotta. Minä näen sinut."
Hän asettaa kätensä nyt ohuen vaatteen peittämälle rintakehälleni, sydämen kohdalle. Se lepää siinä enkä voi olla tuntematta sen kylmyyttä vaatteen läpi.

"Minä näen Sinut. En sänkyyn kahlittua raukkaa, vaan kauniin pojan. Haavoinesikin olet kaunein näkemäni näky."
Hän puhuu jälleen ja kuulen hymyn hänen äänestään.
"Miksi olet niin kylmä?" Kuulen itseni sanovan. Käsi rinnallani vavahtaa hieman, mutta pysyy paikoillaan. Haluan nähdä tämän henkilön, joka tuntuu ymmärtävän minusta paljon. Joka sanoo näkevänsä minut.
"Koska minä annoin periksi. Luovutin ja annoin elämäni pois taistelutta."
Syvä ääni puhuu jälleen ja nyt tunnen sanojen ilmavirran ihan korvani juuressa. Hätkähdän hieman yllätyksestä, mutta hän pitää minua paikoillani. En edes aisti häntä lähelläni. Kuin kaikki muut aistini paitsi kuulo olisivat lakanneet toimimasta. Hän vetää henkeä ja puhaltaa kevyesti hiuksiini ja kasvoihini.

Sen myötä minä näen.

Kullanvaaleat hiukset, lävistävät, sinisimmät näkemäni silmät ja pyöreät kasvot, joita sävyttää surumielisyys. Hän katsoo suoraan minuun. Kuin suoraan sisääni. Ne silmät eivät kaihda minua, kuten monen muun katse tekee.
"Minä olin ennen paikallasi. Makasin samassa vuoteessa kuin sinä. Minä koin sen kaiken, mitä sinä koet. Lojuin siinä vuosia, parantumatta. En jaksanut taistella enää vaan luovutin. Nyt kadun sitä suuresti, koska mieltäni kalvaa kysymys: olisinko sittenkin voinut elää."
Hän puhuu surullisena ja ihmettelen kuinka hän pystyy silti nostamaan suupielensä voimattomaan hymyyn. Vaikka häneen ilmiselvästi sattuu suuresti.

"En halua, että sinulle käy näin. Sinun täytyy jatkaa taisteluasi. Mikään ei ole vielä ohi."
Hän katsoo minua ja nojautuu lähemmäs. Tunnen hänen viileän otsansa koskettavan omaani ja siniset silmät pitävät omaa katsettani kiinni niissä. Kuin pari kirkkaita safiireja.
Rinnallani ollut käsi laskeutuu ottamaan oman käteni sen suojiin ja tunnen hänen puristavan sitä kokeilevasti.
"Sinulla on vielä mahdollisuus. Älä heitä sitä pois."
Välillämme on vain pieni etäisyys. Hän hymyilee minulle silmillään, vetää jälleen happea ja puhaltaa.

Olen jälleen huoneessani. Koneen piippaus vierelläni vahvistaa sen. Ulkona on jo hämärää ja kuuma aurinko on laskenut, värjäten taivaan oranssin ja punaisen syvillä sävyillä. Pihalla olleen suuren puun lehdet havisevat rauhoittavasti.
Ensimmäistä kertaa vuosiin, tunnen itseni hymyilevän.
Mitä tahansa se uni olikaan, se oli unohtumatonta. Ikäiseni vaaleahiuksinen poika tuntuu niin todelliselta, enkä edes halua miettiä kokemaani syvemmin.
Minulle riittää, että hän näkee minut.

Vaikka et näekään minua, minä näen hymysi.

Olet arvokkain.

Kaunein näkemäni näky.

Varsinkin silloin, kun hymyilet.

Muistathan sanani?

Muistathan jatkaa taistelua?

Et ole enää kadotettu.

Koska minä näen sinut.


Koneen piippausta ei ole enää. Minun ei tarvitse enää kuunnella sen tasaista rytmiä. Nyt saan tuntea rintakehäni nousevan omasta toimestani. Kaksi taistelun vuotta. Nyt minä voin jälleen hengittää.

Tuuli puhaltaa yhä ulkona ja kevään myötä pikkuiset linnunpoikaset sirkuttavat pesissään. Tuleekohan kesästä yhtä kuuma, kuin kaksi vuotta sitten?
Minä istun sairaalasängyssäni ja katson ulos. Edes taivas ei pysty kilpailemaan hänen silmiensä kanssa. Lasken katseeni hetkeksi sylissäni olleeseen kirjaan. Tarinaan enkelistä, joka johtaa lapsen turvaan. Sinä olit minulle enkeli.

Kuulen oven avautuvan ja hoitaja astuu sisään. Nyt heidänkin silmänsä ovat muuttuneet ystävällisiksi ja rehellisiksi. Minä en kuole enää. Heidän ei tarvitse valehdella minulle. Hän kertoo minulle saavani seuraa. Huonetoverin, joka pari päivää sitten heräsi pitkästä koomasta. En pidä ajatuksesta, mutta mitä sanavaltaa minulla on? Nainen siirtyy oven suusta tehdäkseen tilaa tuotavalle sängylle ja siinä makaavalle potilaalle.
Minä käännän katseeni jälleen ulos. Pihalla ollut hedelmäpuu kukkii. Sen hauraista terälehdistä osa tanssii tuulen virroissa ja niitä lentää sisään. Näky on kuin suoraan satukirjasta.

"Sinä voitit."

Ääni, jota en ikinä pysty unohtamaan. Käännän katseeni vastapäätä istuvaan poikaan. Vaaleahiuksinen enkeli on samanlainen, kuin unessanikin. Hänen siniset silmänsä loistavat ja lämmin hymy saa sydämeni nopeuttamaan tahtiaan.
En osaa sanoa mitään, joten hän puhuu:

"Sain toisen mahdollisuuden."

- - - - -
A/N: ...olipa kerran todella itkettävää musiikkia, yö(2:45am sain valmiiksi..), väsynyt kirjoittaja ja fluff-fiilis...tulos on tässä!
Jos jollain (varmasti jollain) jäi epäselväksi tuo Naruton tapaus niin....lukekaa Full Moon wo Sagashitesta Takuton tilanne!!!! :D sieltä koko inspiraatio tulikin, joten se selittää paremmin kuin mun sekavat yritykset selittää jotain niin monimutkaista...

olis kiva saada kommenttia tästä, koska Gaarasta ja Narutosta kirjoittaminen on mulle vielä vähän haastavaa, joten haluan palautetta! Haluun kehittyä, jotta voin kirjoittaa heistä lisää (ja toivottavasti jotain vähemmän angstista...)