Lunta sataa. Suuria valkoisia hiutaleita leijuu hiljalleen taivaalta ja jäävät maahan muuttaen kaiken valkoiseksi. Täällä lunta sataa melkein ympäri vuoden, mutta tällä kertaa se tuntuu normaalia kylmemmältä, eikä luontokaan ole valkoinen vaan surullisen harmaa. Kaikki on mustavalkoista ja kylmää.

Kävelen kylän katua pitkin. En tiedä edes missä kylässä olen, lähdin pakoon omasta kylästäni ja jotenkin päädyin tänne. Minunlaisiini lapsiin ei kukaan kiinnitä huomiota nykyään. Sumun maata on jo kauan riivanneet sisällissodat ja monet lapset ovat menettäneen niin perheensä kuin kotinsakin. Minä olin vain yksi orpolapsi niiden muiden joukossa.

Istuudun joen ylittävän sillan reunalle, kiedon käteni jalkojeni ympärille ja vedän ne lähemmäksi kehoa. Ilma kylmenee entisestään yön saapuessa. Nostan katseeni sillan harmaasta kivetyksestä ohi kulkeviin ihmisiin, jotka vetävät vaatteita päällensä paremmin ja kiiruhtavat ohi.

Kukaan ei vilkaisekaan minua, vaikka istun kylmässä maassa päällä ainoastaan ohut lyhythihainen paita ja puolipitkät housut. Kukaan ei välitä. Kukaan ei ole välittänyt pitkään aikaan. Miehet kääntävät katseensa aivan kuin olisin pelkkä roska kadunkulmassa ja naiset hyssyttelevät lapsiaan, jotka mielenkiinnosta osoittelevat minua lämpimissä hanskoissa olevilla sormillaan. Kuinka toivoisin, että olisin itse yksi noista lapsista, jotka voivat tarttua äitinsä käteen ja tietää olevansa turvassa kaikelta pahalta. Mutta ei, tässä maailmassa ei ole enää ketään, joka tarvitsisi minua. Olen aivan yksin, ja odotan.
En tiedä mitä minä odotan. Kuolemaako? Sisälläni tuntuu kylmältä. Äitini kertoi minulle pienenä, kuinka enkeli laskeutuu taivaalta ja näyttäytyy ihmiselle, jonka aika on täysi. Tällä hetkellä en välittäisi vaikka enkeli näyttäytyisikin, pääsisin ainakin äitini luokse.

Tuuli lennättää punaisen tähdenmuotoisen kukan eteeni. Verenpunaisen. Katselen kukkaa, joka hiljalleen katoaa harmaan lumen alle. Samalla tavalla katosi äitini veri lumeen, tuo kukka on kuin äiti, jonka isäni murhasi suonissa virtaavan veren takia.  Samanväristä oli isäni veri omissa käsissäni.
Tuuli puhaltaa taas ja kukka nousee ilmaan.
Siirrän katseeni taivaalla tuikkiviin tähtiin, jotka ovat kuin sinisenmustaan samettiin ommeltuja timantteja. Niiden päällä on ohut pilviharso, mutta siitä huolimatta ne näkyvät kirkkaina.

Pudistan lumet päältäni, mutta en nouse paikaltani. Yhtä hyvä paikka tämäkin on kuin mikä tahansa muukin. Tässä istuessani en ole kenenkään tiellä ja samalla syvällä sydämessäni toivon, että joku ohikulkija huomaisi minut.

Piilotan kasvoni. Tiesin, että jos nukahtaisin, en pakolla enää heräisi. En uskaltanut sulkea silmiäni.

Pikkuhiljaa askeleet hiljenevät ja lopulta lähistöllä ei ole ketään muuta itseni lisäksi. Tuulen puuskat ja allani virtaavan joen liplatus jatkavat yhteistä soittoaan hiljaisuudesta huolimatta. Molemmat jatkavat matkaa esteistä välittämättä.  Kunpa minäkin voisin, mutta minulla ei ole paikkaa minne mennä.

Lumi sillan kivetyksellä narisee, kun joku kävelee sitä pitkin. Sitten kesken kaiken tulee hiljaisuus ja tunnen katseen kylmällä ihollani. Nostan päätäni sen verran, että näen kuka oli pysähtynyt. Epäilin jo hetken enkelin tulleen, mutta parinmetrin päässä seisoi pitkä mies, jonka kasvot olivat puoliksi piilossa sideharson alla ja selässään hän kantoi isoa miekkaa. Nostin katseeni miehen silmiin ja huomasin niissä jotain tuttua.

”Säälittävä kakara”, mies kävelee lähemmäksi ja kyykistyy eteeni, ”sinunlaistasi lasta ei kukaan tarvitse. Kuolet köyhänä, ilman vapautta tai unelmia.”

Tiesin miehen puhuvan totta, ymmärsin sen itsekin. Katson häntä hetken hiljaisena, kunnes tajuan, mikä miehen katseessa oli niin tuttua ja hymyilen: ”Niichan, sinulla on samanlainen katse kuin minulla.”

Miehen ilme muuttuu hämmästyneeksi, mutta hetken päästä hän hymyilee. Näen sen hänen silmistään, vaikka side peittää puolet kasvoista.
”Totta, me olemme samanlaisia. Mikä on nimesi, kakara?”

”Haku.”

”No Haku, miksi olet täällä?”

Katson miestä taas hetken hiljaisena, kunnes päätän kertoa kaiken. Aloitin sisällissodista ja jatkoin verirajoitteesta, kylästäni, kodistani, vanhemmistani, kuinka isä murhasi äitini ja minä sitten isäni. Ja kuinka lopulta lähdin karkuun ja pitkän harhailun jälkeen päädyin tänne. Huomasin jonkin pilkahtavan miehen silmissä.

Hän nousi seisomaan ja katsoi alaspäin minuun, ”tästä päivästä lähtien veresi kuuluu minulle. Tule mukaani!”

Silmäni seuraavat hetken miestä, joka lähti kävelemään eteenpäin vilkaisemattakaan taakseen. Silti olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, tuo tuntematon mies ei välittänyt verirajoitteestani tai pikemminkin, hän halusi sitä. Nousen seisomaan ja yritän juosta miehen perään, mutta kaadun parin askeleen jälkeen. Lihakseni ovat aivan tunnottomat istuttuani kauan pakkasessa, eivätkä totelleet ollenkaan. Nostan hädissäni katseeni lumesta saadakseni miehen näkyviin, en halunnut kadottaa häntä.

Mies oli pysähtynyt sillan toiselle puolelle ja kääntyi katsomaan. Tuo pieni ele antoi minulle voimaa nousta ylös ja jatkaa matkaa. Hieman haparoiden pääsen lopulta miehen luokse, joka katsoo minua nyökäten hyväksyvästi. Silloin päätin, että tekisin kaikkeni tuon ihmisen puolesta.

Pikkuhiljaa lumisade hellitti ja tuulikin rauhoittui. Minusta tuntui, aivan kuin koko maailma olisi yllättäen avautunut eteeni parhaine väreineen, vaikka lumi peittikin melkein kaiken. Nostan katseeni taivaalle, josta hiljalleen leijui vielä muutama hiutale. Olin viimein löytänyt henkilön, joka tarvitsi minua. En ollut enää yksin.

***

A/N Elikkä tämmöistä, ajatus tuli ku luin ZabuxHaku ficcii. :3 Hieman lyhykäinen minulta, mutta en nähnyt että tästä olisi tarvinnut tulla pidempää :? Ja harjoittelin samalla preesensissä kirjoittamista. Toivottavasti pysyin oikeassa aikamuodossa. :DD
EDIT: no en tietenkää pysyny :'D loppu olikin melkein kokonaa imperfektiä, jotka nyt näin aamulla korjasin. Tosin osa lausesta jäi sellaisiksi, koska ne kuulosti paremmilta niin. ^^;

Risut, ruusut, virheiden bongaukset, kommentit, pisteet, arvostelut ja mitä keksittekin on tervetullutta! :33