Torstai 12.

Typerä päiväkirja,

Tänään on ollut "maailma on perseestä"-päivä. Melkein kaikki on mennyt päin helvettiä ja olen kapinoinut ihan liikaa maailmaa vastaan. Typerää.

Tapoin ensitöikseni herätyskelloni. Sen pirinä otti päähän, joten heitin sen seinään, ja seinään tuli kuoppa. Vuokraisäntä tykkää. Seinään heittäminen ei tosin hiljentänyt sitä, joten aloin karjumaan täyttä kurkkua kaikenkarvaisia kirosanoja niin kovaan ääneen, että naapurit varmasti kuulivat. Sen jälkeen heitin koko kellon ikkunasta pihalle ja painelin vessaan kampaamaan naamani.

Haava on umpeutunut vähäsen. Se on reunoilta ällöttävän kellertävä, niinkuin arpikudosta muodostavat suuret haavat yleensä. En tiedä mikä vinksahdus päässäni oikein tapahtui, kun huomasin eilen epähuomiossa ostamani hiusvärin. Laitoin sen siis päähäni. Nämä on aivan sähkönsiniset. Mutta purkissa luki, ettei tämä kestä kymmentä pesua enempää.

Kun olin kuivannut hiukseni, päätin alkaa kunnon kapinalliseksi. Vedin kaapista päälle ikuisuuden vanhat denim-pillifarkut missä on niin paljon reikiä, että jalkoja on mahdoton saada sisään repimättä housuja lisää. Paidaksi pistin mustan topin, jossa luki "DIE MOTHERFU*KER". Se on ostettu jostain randomista yksittäisliikkeestä, jonka nimi taisi olla jotain sen kaltaista kuin Clothing to Anarchistic Women.

Ajattelin lähteä yrittämään jotain, mitä en ollut koskaan aikaisemmin koittanut; ostaa tupakkaa. Vedin ne tutut ja turvalliset Converset kaapin uumenista, hupparin päälle ja lähdin kävelemään ulos. Siellä satoi vieläkin.

En jaksanut kiinnittää kanssaihmisiin mitään huomiota, sillä jostain syystä ajattelin niiden kaikkien olevan pelkkää paskasakkia. Tuijotin niitä todella tappavasti. Pysähtyessäni elokuvateatterin edessä katsomaan illan leffatarjonnan, huomasin parin mummon kuiskuttavan jotain keskenään ja vilkuilevan minua. Veikkaan, että ne pohtivat pahuustasoani ja sitä, miksen ollut koulussa. Pääni sisällä kaikui oma räkäinen nauruni.

Marssin jotenki paisunut tunne sisälläni sisään kauppaan, mistä turistit ja alkoholistit ostavat halpaa viinaa ja tupakkaa. Seisahduin kassalle, lähetin silmilläni myyjäpapparaiselle ihmiskuntaa halveksivia viboja ja kerroin mitä haluan. Pappa kääntyi epävarmasti ottamaan pyytämääni merkkiä kantavan tupakka-askin takaansa samalla kun itse heitin tiskille vielä neonvihreän sytkän. Kun kaivoin lompakkoa taskustani, pappa kysyi että olenko täysi-ikäinen. Vastasin tapoihini kuulumattomasti että totta vitussa olen. Hämmennyin hieman sanoistani itsekin, olenhan oikeasti vasta 15, mutta papan se tuntui tyydyttävän ja se otti rahat.

Lähdin kaupasta puolijuoksua ja kävin pankkiautomaatilla kotimatkalla. Melkein kiljuin onnesta; se sama ihana tuntematon, joka on minut tähän asti elättänyt, oli laittanut tililleni aika hemmetin paljon rahaa. Ehkä se oli katsonut, että olin käyttänyt todella paljon rahaa tässä lähiaikoina ja ajatellut, että olen ruvennut elämään uudestaan ja tukenut ideaani. Oikeasti olen ostellut pelkkiä turhuuksia.

Kotiin päästyäni talsin suoraan parvekkeelleni. En ole koskaan ennemmin käynyt siellä muuten kuin kääntymässä. Tuijotin askia hieman pelokkaana, ja avasin sen. Vedin sieltä yhden tupakan ja asetin huulieni väliin. Sytytin sen tärisevin käsin ja mietin, mitäköhän tästäkin tulee. En ollut koskaan aikaisemmin tupakoinut, enkä tiennyt miten se tapahtuu muutoin kuin teoriassa.

Ensimmäiset savut. Tiedän, että tein sen oikein, sillä tunsin savun menevän keuhkoputkeani pitkin alas keuhkoihin, kiertävän siellä ja tulevan ulos. Tunne oli mitä hämmentävin. Se ei maistunut tai tuntunut pahalta niinkuin useimmat yleensä väittävät, vaan päinvaston. Nautin siitä. Tuntui siltä, kuin olisin vihdoin löytänyt sen oman "juttuni". Tosin aika huonon jutun.

Polttelin aivan hurmiossa, ja siksi melkein kaaduin säikähdyksestä, kun kuulin ovellani koputuksen. Nakkasin puoliksi poltetun tupakan parvekkeen kaiteen yli alas ja lähdin avaamaan epävarmana ovea. Toivoin sydämeni pohjasta, ettei siellä olisi joku naapureista valittamassa tupakan hajusta.

Siellä oli Kiba. Ensimmäinen asia, mitä se sanoi, oli "ootko sä ruvennut polttamaan?" En voinut muuta kuin katsoa sitä vähän punehtuen, ja sanoin että ekan poltin äsken. Se kohautti harteitaan, tuli sisälle ja totesi pitävänsä hiuksistani. Sitten se vakavoitui ja istui sängylleni. En ole koskaan nähnyt sitä noin vakavana. "Naruto kuule.. Mä en tykkää tästä yhtään", se sanoi. Irvistin. Ajattelin tietäväni mitä oli tulossa, päihdesaarna. Kiba ja hänen siskonsa ovat todella päihdevastaisia.

"Me muutetaan Saksaan."
Mitä helvettiä! Ei Kiba voi muuttaa Saksaan ja jättää minua tänne yksin. Kiba varmaan luki mielipiteeni ilmeestäni, kun se alkoi selittää epätoivoisen näköisenä.
"Mä en voi tälle mitään. Hana sai aivan loistavan työtarjouksen sieltä, minne se on pienestä asti halunnu muuttaa. Mä en olis halunnu lähteä, mutta se sano mun olevan liian nuori asumaan omillaan. Enkä mä voi muuttaa tänne sunkaan kanssa, ei mulla ole rahaa!" se lopetti nähdessään mun silmistä kimppakämppä-ehdotuksen. Romahdin ihan täysin. Lysähdin vaan maahan istumaan, enkä sanonut mitään. Istuin vaan suu auki.

Muutaman minuutin syvän hiljaisuuden jälkeen Kiba tuli viereeni lattialle istumaan.
"Me lähdetään ens viikon tiistaina", se sanoi hiljaa. "Tarjoatko tupakan?"
Se sai minut hämmentymään. En olisi siltä odottanut, mutta nyökkäsin kuitenkin ja nousin kävelemään kohti parvekkeen auki jäänyttä ovea. Kaivoin hupparini taskusta sen saman ruman askin ja heitin Kiballe yhden. Hetken miettimisen jälkeen otin itselleni toisen.

Katsoin Kiban touhua ihmetellen. Olen koko tähän astisen ystävyytemme ajan ajatellut Kibaa terveysnatsina, joka ei hyväksy minkään laisia päihteitä eikä pientäkään rasvakerrosta. Siinä se hitsasi vieressäni kuin ammattilainen. Se huomasi tuijotukseni ja hymähti. "Oonhan mä tätä ennenki tehny. Aika pitkäänki, salassa vain. Jos Hana sais tietää niin se nylkis mut elävältä."

Jäätiin vielä varmaan puoleksi tunniksi istumaan parvekkeelle ja kuuntelemaan rytmikästä sadetta, joka vähitellen hiljeni pelkäksi tihkuksi.
"Kyllä sä voisit jäädä tänne", sanoin ja katsoin Kibaa luultavasti maailman säälittävin ilme naamallani. Se ei vastannut mitään, pudisteli vaan päätään ja tuijotti taivasta. Tiesin mitä se ajatteli. Ei sekään tästä tykkää, se haluais jäädä tänne. Se ei oo mikään maailman sosiaalisin henkilö, tai siis sellanen joka solmii helposti uusia ystävyyssuhteita. On se kovaääninen ja puhuu yleensä paljon joo, mutta se ei luota ihmisiin.

Puolentoista tunnin ja viiden tupakan jälkeen Kiba nousi ylös ja sanoi, että sen on pakko lähteä pakkaamaan. Nyökkäsin ja hymähdin jotain, ja kun se lähti jäin yksin parvekkeelle istumaan. Oli tosi epätodellinen olo. En ollut koskaan ennemmin ajatellut, että Kiba voisi yhtäkkiä vaan poistua elämästäni. Se oli alunperin se, joka sai mut elämään takasin kiinni sen jälkeen kun sijaisperheeni kuoli siinä tulipalossa ja jäin omilleni.

Oven koputtamisen ääni havahdutti minut angstisista mietteistäni. Lähdin hieman epävarmana ja masentuneena ovelle. Oven takana seisoi Sasuke. Säikähdin niin paljon, että läimäisin oven melkein päin hänen näköään. Se näytti aika hätääntyneeltä.
"Päästä mut sisälle hetkeksi" se sanoi nopeasti ja käsiään väännellen. Tottakai päästin sen, mitä muuta olisin siinä vaiheessa voinut tehdä? Se näytti siltä niinkuin se voisi milloin tahansa purskahtaa itkuun.

Niin isoksi äijäksi se oli yllättävän söpö kököttäessään pöytäni ääressä ja järsiessään kynsiään. En uskaltanut kysyä, mikä oli homman nimi, ei sillä että se sitä mulle olisi varmaan kertonutkaan. Asia häiritsi ihan sairaasti, mutta pidin suuni kiinni ja lysähdin tietokoneen ääreen. Hetken päästä Sasuken superuusi puhelin rämähti soimaan, ja Sasuke nakkasi sen seinään. Se meni ihan palasiksi. Sitten se häipyi.

Pääni ei kynene välttämättä sulattamaan tätä kaikkea ihan lyhyessä ajassa. Siivosin äsken Sasuken kännykän pirstaleet pois lattialta (heitosta tuli toinen reikä seinään) ja huomasin niitten joukossa pienen sirukortin. Se vilkkui ja muistutti minua samasta seurantasirusta, mikä omassa puhelimessani oli joskus ollut. Yritin parhaani mukaan muistella, miten neutralisoin oman siruni ja melkein räjäytin koko touhun. Teknologia on ehkä hieman kehittynyt tässä muutamassa vuodessa.

Torstai 12.

Jälkikirjoitus

Kello on jo perjantain puolella, mutta en jaksa piitata siitä. Päivä on se, minkä ajan on hereillä. Pohdiskelin asioita säälittävien nukkumisyritysteni lomassa ja tulin siihen tulokseen, etten kestä. Jos Kiba lähtee, lähden minäkin. Joko sinne missä Kiba on, tai jonnekin ihan muualle.

________________
Tässä tämä! Kesti kauan, mutta ei ihan niin kauan kuin mitä veikkasin. Näyttää vähän siltä että menee aika jännäksi... ;)