Juu haluan vielä sanoa tästä, että tän tarinan teko alkoi pelkällä ajatusvirralla ja siitä pohjalta kasasin tarinan ^^
-------------------------------------

Missä olen?
Hmm, on kylmä… Puita?
Eli olen metsässä. Täällä on pimeää, mutta samalla valoisaa.
Miten se on mahdollista? Mistä tämä valo tulee?
Ai se on kuu, joka heijastuu lumeen.
Kuu on kaunis tänään. Kelle minä puhun?
Tai miksi minä puhun?
Ai niin, joku sanoi, että puhuminen auttaa.
On niin kylmä, liian kylmä, suorastaan jäätävä.
Minun on nou…


Pimeys.

Öinen metsä oli täynnä ääniä. Kuusien oksien suojasta kuului pöllön huhuilua ja hiirien rapinakin oli kovaäänistä. Susilauma ulvoi jossain kaukana, mutta metsässä kulkeva tyttö ei välittänyt siitä. Tyttö juoksi syvälle metsään, kuin olisi ollut pakomatkalla. Tytöllä oli vain päällään ohut mekko, joka oli tehty harmaasta kankaasta ja se oli repaleinen. Ei kenkiä, ei takkia, vain risainen mekko.

Tytön kasvot olivat itkuisen näköiset. Tumman ruskeat hiukset olivat karanneet tytön vaivalla tehdystä nutturasta.  Pakkanen puri tytön paljaita jalkoja, olihan talvi edennyt jo pitkälle.
Oksat raapivat tytön käsivarsia, että niistä valui hieman verta. Mutta tyttö ei välittänyt kummastakaan, ei pakkasesta tai raapivista oksista. Metsä kävi kokoajan uhkaavamman näköiseksi, mitä syvemmälle tyttö kulki.  Suden ulvonta kuului lähempänä ja jokin iso eläin meni hyvin lähellä pientä tyttöä.
Väsynyt, nälkäinen ja kylmissään oleva tyttö kiristi vauhtia, kunnes yhtäkkiä lysähti erään kuusen alle itkemään.
Lähellä kuusta, jonka juurelle tyttö lyyhistyi, makasi poika.


…stava ylös. Nukahdinko minä?
Mistä tuo itku tulee?
Pitäisikö minun mennä lohduttamaan?
Kyllä pitää, tuo on niin lohdutonta itkua.
No niin nyt minä nousen.


Poika nousi istumaan lumihangessa. Hänen päällä oli kasa lunta, joten tämä näytti hetken enkeliltä. Pojan tummanruskeat hiukset ylsivät ristiselkään asti. Häntä paleli, koska hän oli jo maannut lumihangessa pitkän tovin.

Poika ravisti päätään, yrittäen saada tuon sydäntä raastavan itkun häviämään.
Itku vain vahvistui pojan ravistellessa päätään. Poika yritti nousta seisomaan, mutta tuntikausia kestänyt lumessa makailu pelkillä kangashousuilla ja t-paidalla oli kangistanut pojan jäsenet. Poika ei päässyt ylös millään, mutta hän ei luovuttanut, vaan lähti ryömimään itkua kohti.

Tytön itku oli hyvin katkonaista ja uuvuttavaa. Hänen voimansa alkoivat olla aivan lopussa, kun jäinen käsi kosketti tytön olkapäätä. Tyttö hätkähti vain hieman, koska oli liian uupunut huutaakseen tai noustakseen ylös. Tyttö vain kyyristyi lähelle puunjuurta ja vapisi kauttaaltaan.
”Anteeksi, jos säikäytin,” kuului huolestunut ääni tytön takaa, ja sen jälkeen hiljainen aivastus pääsi ilmoille.
Tyttö kääntyi ja näki sinertävän pojan, jolla oli lempeät kasvot.
”Sinun kätesi on kylmä.” tyttö sai vain sanottua pojalle. Pojan kasvoille nousi vaisu hymy.

’Ihanaa, kun joku puhuu minulle ilman syytöksiä äänessä.’ Poika ajatteli väsyneesti.
Metsässä alkoi sataa lunta ja se toi valoa synkkään metsään. Poika nosti kasvonsa kohti taivasta ja huokaisi.
”Lunta.”

Tyttö katseli ihmeissään sekä ihaillen poikaa.
Tämä oli niin kaunis. Ruskeat silmät olivat lempeät, mutta samalla kärsivän näköiset.

Taivaalla oleva pieni pilvi kulkeutui kuun eteen, saaden metsän pimenemään niin ettei tyttö nähnyt enää pojan kasvoja.
Tyttö nyyhkäisi pelosta ja sulki silmänsä.
”Älä ole huolissasi, tuo pilvi lähtee kohta.” pojan ääni leijaili pienen tytön tajuntaan.
”Kuka olet?” tyttö kysyi pelon värähtäen hänen hennossa äänessä. Tyttö yritti olla pelkäämättä pimeää.

Poika huomasi pelon tytön äänessä. Hänen ruskeat silmänsä muuttuivat surullisiksi.
”Minun nimeni on Haku. Olen orpo” poika sanoi surullisella äänellä.
Kun Haku oli kertonut olevansa orpo, pilvi siirtyi pois kuun tieltä ja kuunvalo lankesi takaisin metsään. Tyttö aukaisi silmänsä nähdäkseen tuon surullisen pojan. Hakun silmäkulmiin oli ilmestynyt kyyneliä.

”Olen todella pahoillani. Minä olen Hyuuga Hanabi.” tyttö selitti, yrittäen peittää pelon äänestään.
Haku oli painanut päänsä alas, mutta nosti päänsä ylös kuullessaan tytön sanat.


Hän on pahoillaan?
Ei.
Ei kukaan ole minun vuokseni pahoillaan.
Olen vain rasite.
Olen ollut aina. Rasite.
Sen vuoksi olen täällä metsässä.
Minut jätettiin tänne kuolemaan.
Isäni jätti minut tänne, kun ei itse pystynyt tappamaan.
Jätti susien ruuaksi…


Hanabi katsoi huolissaan tuntemattoman pojan ilmettä, joka vaihtui kokoajan kärsivämmäksi. Tyttö lähti ryömimään kohti poikaa. Lumi narskui hänen paljaiden ja veristen polviensa alla. Pieni käsi kohosi ylös koskeakseen poikaa, mutta jäikin empimään ilmaan. Hanabi vetäisi kätensä takaisin, kun pieni rapina kantautui lähellä olevan kiven takaa.

Hanabi henkäisi peloissaan ja painautui Hakun viereen, saaden Hakun hätkähtämään.
’Eivät kai he löydä minua?’  Hanabi ajatteli painautuessaan kiinni Hakun kylmähköön kehoon.
Haku katsahti peloissaan olevaa Hanabia ja ryhtyi kuuntelemaan ympäristön ääniä. Kiven takana ollut orava lähti kiipeämään puuhun kovalla kiireellä käpy suussaan.
Idästä päin kuului karhun mörinää. Lännessä hirviemo itki vasansa perään. Pohjoinen ilmansuunta oli täynnä pieneläimien ääniä. Etelä, josta Hanabi oli tullut, oli hiljainen, hyvin hiljainen.

”Kuule Hanabi…” Haku aloitti ja haparoi tytön nimen kohdalla.
”Meidän pitäisi varmaan etsiä suojaisampi paikka.” poika sai kuiskatuksi, kun jäinen tuuli suhisi oksistossa.
Kylmettyneen ja itkuisen näköinen Hanabi nyökkäsi ja nousi hitaasti seisaalleen.

Haku katseli vähän aikaan Hanabia, joka pudisteli liika lumia pois mekoltaan. Hanabin mekko oli yltä päältä lumessa ja lumi alkoi sulaa mekolle.


Ensimmäistä kertaa joku hyväksyi ehdotukseni.
Ei hylännyt sitä?
Kummallista…
Enkö olekaan pelkkä rasite?
Vaan… Ei, ei se niin ole.
Hän vain ymmärsi, ettei voi jäädä tänne paleltumaan.
Niin se on…
Ei hän välitä, vaikka en lähtisi…


Hakun ajatusvirta katkesi, kun Hanabi sanoi jotain hiljaisella äänellä. Pakkanen oli kiristynyt ja sen jäinen tuuli leyhytteli Hakun ja Hanabin hiuksia, kuin kietoen heidät unohduksen rauhoittavaan, mutta katalaan verkkoonsa.

”Mitä sanoit?” Haku kysyi, kun kylmän puistatus meni hänen ruumiinsa lävitse.
”Tuletko?” tyttö kysyi hieman vahvemmalla äänellä, kuin aikaisemmin. Hakun käytös oli tuntunut tytöstä tutulta, joten hän sai rohkeutta olla oma itsensä, ei mikään pelokas pikku tyttö, joka itkee pienimmistä asioista, vaan tyttö, joka selättää isosiskonsakin ja on isänsä ylpeys.

Haku nyökkäsi ja nousi ylös vieressä olevan kuusen avulla.  Hän nojasi siihen raskaasti huohottaen.
Ajatukset valtasivat Hakun uudestaan.


Niin, olen typerys.
Hanabi halusi minut mukaansa.
Nyt minulla on tilaisuus.
Minun pitää tarttua siihen.
Eikä jäädä odottamaan kuolemaa.


Jäinen tuuli suhisi kovemmin puiden latvoissa ja eläinten rapina hiljeni.  Pieni tyttö odotti kylmässä tuulessa poikaa, jonka iho sinersi vahvasti.  Kuun valo loi synkkää tunnelmaa, kun lapset lähtivät liikkeelle.
Lapset kävelivät mitään sanomatta, mutta samalla he ymmärsivät toistensa ajatuksia ja tunteita. Kylmä tuuli yhdisti kahta, kertoen kummallekin toisen tarinaa.
Tytölle tuuli kertoi tarinaa halveksitusta pojasta, joka tunsi itsensä hyödyttömäksi. Ja pojalle tuuli kuiskaili tytön pientä tarinaa, tytön asemasta perheen nuorimpana ja lahjakkaana tyttärenä ja tytön yhtäkkisestä päätöksestä lähteä kotoaan kylmään pakkaseen.

Hanabi tunsi olonsa turvalliseksi tämän yksinäisen ja tuntemattoman pojan lähellä.

Tuulen suhina laantui ja yö alkoi kääntyä aamuksi, kun Haku seisahtui metsän reunalle ja tarttui Hanabia kädestä. Hanabi katsoi kummastuneena Hakua ja sen jälkeen tarkkaili ympäristöä. Metsä oli loppunut kuin leikaten ja nyt he seisoivat lumisella niityllä. Kuu oli hivuttautunut alas ja oli katoamassa taivaanrannan taa, kun aurinko kipusi taivaanrannan takaa ylös.

Niitty oli verhoutunut koskemattomaan lumipeitteeseen ja nouseva aurinko kultasi niittyä. Kimalteleva lumi oli kaunista katseltavaa. Hanabin kasvoille nousi pieni hymy, hänen katsellessaan näkymää. Hakukin hymyili, kun Hanabi puristi pojan kädestä


Niin kaunista ja rauhaisaa.
Tunnen jotain sisälläni.
Se rauhoittaa…


Hanabi oli siirtänyt katseensa Hakun kasvoille. Hakun kasvot olivat riutuneen oloiset, mutta kun aurinko heijastui pojan kasvoihin, tuli niihin komeaa salaperäisyyttä.
”Kaunis”, Hanabi sanoi. Hanabin poskille hiipi aavistus punaa, kun hän ymmärsi tarkoittaneensa Hakua.
”Niin on. Luulin etten näkisi auringon nousua enää.” Haku mumisi hymyillen pienesti.

Poika ja tyttö seisoivat ihastelemassa auringon nousua käsi kädessä. Eteläinen tuuli sekoitti kummankin ruskeita, pitkiä hiuksia, kuin olisi taputellut näitä päähän hymyillen ylpeänä. Pohjoinen tuuli tuli muistuttamaan kylmästä pakkasesta ja lumesta.

Hanabi värähti kylmästä, kun tuuli jatkoi puhalteluaan. Haku käänsi katseensa Hanabiin.
”Meidän varmaan pitää jatkaa matkaa, muuten jäädymme kuoliaiksi.” Haku sanoi huolestuneella äänellä ja yritti varovasti kättään irti Hanabin otteesta, mutta tyttö ei halunnut päästää irti. Poika ei edes yrittänyt sen lujemmin.
He lähtivät ylittämään auringon kultaamaa niittyä. Aina kun toinen horjahti, toinen piti lujemmin, etteivät he olisi kaatuneet, ja hidastivat vauhtiaan, jos toinen ei jaksanut enää samaa vauhtia.
Hanabi sekä Haku hymyilivät onnellisina, kun saivat kulkea yhdessä eteenpäin. Aurinko lämmitti lasten jäisiä jäseniä ja se antoi voimaa jatkaa matkaa.


Kun he olivat päässeet niityn yli, Haku huomasi pienen metsätien, joka voisi viedä heidät asutuksen pariin.
”Hanabi, tuolla on tie!” Haku huudahti iloisena ja katsahti pieni hymy huulillaan Hanabia. Hanabi ei hymyillyt, vaan tytön kasvoille oli piirtynyt surullinen ilme. Pikku linnut visersivät puissa, kun tyttö purskahti itkuun. Poika hätääntyi tytön yhtäkkisestä mielialan muutoksesta, joten hän vain halasi Hanabia. Tyttö painoi itsensä Hakun rintakehään kiinni ja hytkyi itkusta.
Haku kuiski rauhoittavia sanoja tytön korvaan samalla, kun hän silitteli tämän hiuksia, tytön vieläkin itkiessä hillitsemättömästi.
”A-anteeksi Haku… O-olen väsynyt” Hanabi sopersi Hakun paitaan. Pojan hätäännys lauhtui hieman.
”Ei se mitään. Luulen, että tuon tien varresta löytyy joku talo, missä voimme levätä,” Haku yritti piristää itkevää tyttöä.
Hanabi nyökkäsi ja hymyili jo pienesti nikotellessaan itkuaan pois.

Hanabin yllätykseksi Haku otti tukevan otteen Hanabin vyötäröltä ja yläselän takaa ja nosti tytön syliinsä, niin että hän sai toisen kätensä tytön polvitaipeeseen.
Hanabi näytti hölmistyneeltä Hakun pehmoisessa sylissä. Hakua nauratti tytön ilme, tämän silmät olivat niin pyöreät, kuin ne voisi olla ja pieni suu hieman raollaan.
”Kannan sinut.” Haku totesi ykskantaan ja lähti kävelemään kohti tietä, jonka hän oli nähnyt aikaisemmin.
Pieni hymy kertoi tytön myöntyvän pojan toimeen.


Olen hyödyllinen.
En ole turha.


Hanabi oli nukahtanut Hakun syliin hyvin nopeasti. Tyttö oli hyvin kevyt, kuin pieni kyyhky. Viaton kyyhky. Haku oli onnellinen, kun Hanabi luotti niin paljon poikaan, että uskalsi antaa unelle vallan.

Tie oli mutkainen ja autio, vain tuuli tuiversi Hakun seurana. Pari kesämökkiä oli tullut vastaan, mutta ne olivat olleet lukossa, joten Hakun piti jatkaa matkaansa.
Kävellessään Haku tuijotteli Hanabin rauhallisia ja nukkuvia kasvoja. Miten jonkun kasvot voivat tuoda voimaa, kun niitä vain katselee, Haku mietti kävellessään loputtoman tuntuista lumista tietä pitkin.
Mutta ennen kuin hän kerkesi miettiä sen pitempään, Hanabi aukaisi silmänsä ja katseli unisena Hakua.
Hakun väsyneen onnellinen ilme piirtyi tytön verkkokalvoille.

”Huomenta prinsessa Ruusunen,” Haku virnuili tytölle ja laski tämän alas.
Hanabi näytti kieltänsä Hakulle ja kietoi kätensä ympärilleen, kun juuri silloin tuuli kävi tervehtimässä kulkijoita kylmällä puhalluksellaan.
”Mennään,” Hanabi sanoi ja pisti juoksuksi, Haku lähti hymyillen tytön perään.

Kesken juoksun Hanabi pysähtyi ja huudahti ilosta osoittaen luoteeseen. ”Talo!”
Haku käänsi katseensa Hanabin osoittamaan suuntaan ja näki toden totta pienen punaisen talon.
Talon maali pinta oli hieman hiutunut, mutta muuten paikka näytti asutulta. Tuoreita jälkiä näkyi pihassa ja kauempaa kuului jonkin kotieläimen ääni, varmaankin lampaan määintää. Hanabi siirtyi hakun viereen ja pukkasi tätä hieman kylkeen.


Haku käänsi katseensa Hanabiin, joka jo tuijotti haastavasti pojan iloisia kasvoja. Poika nyökkäsi ja pinkaisi juoksuun jättäen tytön taakseen. Hanabi ei jäänyt katselemaan pojan vauhdikasta menoa, vaan itsekin lähti juoksemaan kohti toivottua lämpöä ja lepoa kohti. Ilo lepatti kummankin sydämessä. Varsinkin Hakun runnellussa sydämessä, joka alkoi hiljaa parantua epätoivosta.


Olen vihdoin vapaa!

---------------------------------------------------------------------------------------------------
Luen mielelläni kaikki parannusehdotukset ja muut kukavat kommentit ^^ Haluan kehittyä kirjoittajana :)