Hetki sateessa

Pain's PoV

Hetkeksi pysähdyn miettimään muuta kuin Akatsukin suunnitelmia seuratessani sateen putoamista taivaasta maan mutaiseen pintaan.

Taivas on aina kuunnellut minua, niin hyvässä kuin pahassa. Toisinaan saan laajan ja sinisen taivaankannen synkkenemään ja vuodattamaan kyyneleitään, sadepisaroita, jotka putoavat ihmisten niskaan. Kun olen saanut itkusta tarpeekseni, ojennan käteni lohduttaakseni surevaa taivasta. Tuo pieni ele saa taivaan rauhoittumaan kyläni yllä ja todistaa samalla, kuka oikeasti hallitsee tätä paikkaa. Olen tämän surullisen ja eristäytyneen, alati hiljaisen Sateen kylän jumala, joka viihtyy kummallisten rakennusten metallisten kattojen harjoilla.

Tuo mahtava kyky ja kyläläisten palvonta eivät kuitenkaan tee minusta täydellistä. En pysty lohduttamaan sinua niin hyvin kuin toivoisin osaavani, Konan. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen olet minulle mysteeri, vaikka olemme eläneet jo kauan. En edes muista, kuinka monesti aurinko on kiertänyt planeettamme ympäri. Olet vain ollut luonani niistä kurjista lapsuudenajoista saakka. Et ole poistunut viereltäni milloinkaan, vaikken ole sanonut rakastavani sinua.

En ole koskaan sanonut sinulle mitään kaunista, tiesitkö sen? Nytkin istut siinä vierelläni katon reunalla, heiluttelet laiskasti jalkojasi tuulessa. Et katso minuun päin vaan jonnekin yhteisen maailmamme, pienen ja ankean valtakuntamme saloihin. Meitä ei oikeastaan edes tarvita täällä, mutta silti olemme juurtuneet tänne, tehneet tästä tukikohtamme. Emme ole kuin taivaan lapset, linnut, jotka tekevät pesän ja jäävät sille alueelle.

Me olemme jotain aivan muuta.

Itketkö sinä koskaan taivaan lailla, vakavakasvoinen enkelini? Silmiesi katse on aina niin tyyni, kun katson sinua. Ilmeesi ei sano minulle mitään, katselet vain jonnekin kauemmas. Lävitseni, riekaleiksi revityn sieluni syvimpään kohtaan. Ohitseni harmaaseen horisonttiin.

Minne sinä oikein katsot? Sydämeenikö? Ei minulla ole sitä, tiedäthän sinä sen. Omani sydämeni syke on jäänyt jonnekin eikä tule enää takaisin; se on tehnyt minut tunteettomaksi.

Olen usein tahtonut kysyä sinulta, kannatko minulle koskaan kaunaa siitä, mihin olemme päätyneet? Olisit voinut elää aivan toisenlaisen elämän, jos olisin antanut sinun vain olla. Toisinaan pohdin, olisiko minun pitänyt eksyttää sinut, jättää sinut taakseni, jotta voisit valita toisin. Kuolla onnellisena jonkun toisen käsivarsilla. Olen tahtonut sanoa tämän kaiken saadakseni rauhan levottomalle mielelleni, mutta en saa suutani auki. Rukoilen vain, että kuulisit hiljaiset sanani.

Olet kuitenkin arvoitus, jota en pysty ratkaisemaan. Olen lukenut elämäni aikana monia kirjoja ja tietolähteitä, mutta sinua minä en pysty lukemaan kuin avointa kirjaa tai muita ninjoja. Sivusi ovat tyhjiä tai vaikeaselkoisia, täynnä omaa salaista kieltään. Et kerro, mitä sisimmässäsi liikkuu. Kuinka sydämesi sykkii, miten ajatukset ja unelmat kietoutuvat mielessäsi.

Tahtoisin koskea sinuun niin kuin pystyin joskus ennen. Haluaisin tarttua sinua kädestä kiinni ja puristaa sormesi nyrkkiini, hellästi, lähes hauraasti. Nyt kun yritän kurottaa käteni sinua kohti, tunnut olevan etäällä. Aina vain kauempana minusta, meistä, yhteisestä menneisyydestämme, Akatsukista, nykytilanteestamme. Sinun hahmosi hajoaa sormieni kosketuksesta, jolloin katoat ulottuviltani jälleen.

"Anna minulle anteeksi se, että olen sotkenut sinut tämän kaaoksen pyörteisiin. Anna anteeksi kaikesta, Konan", sanon hiljaa ääneni hukkuessa harmaan sateen ropinaan ja uhmakkaan ukkosen jylinään.

Et sano mitään, sillä et kuule epäselvää mutinaani. Et ole yhtään kuin sade, joka olisi heti lopettanut itkemisensä kuultuaan ääneni. Olet vaipunut omiin mietteisiisi hiuksissasi olevan paperisen ruusun kostuessa pisaroista.

Olkoon nuo sanat kuitenkin ensimmäiset kauniit sanat, jotka sinulle sanon. Kenties vielä joskus, kun tämä kaikki on ohi, voin sanoa jotain muutakin.

Jotain paljon kauniimpaa, jonka johdosta sadekin voisi vihdoin lakata ilman minun apuani.