Some wounds never heal
Some tears never will
Dry for the unkind
Cry for mankind

(Nightwish-The Kingslayer)



Sasuke

Kuten lukemattomia kertoja ennenkin, pimeys laskeutui lopulta yllemme auringon laskiessa ja kesäinen yö lähestyi. Viileys ja kosteus tuntuivat selvästi ilmassa ja päätin, että jäisimme yöksi metsään. Näin kyllä, että Suigetsu ja Karin olivat aivan uupuneita ja sitä paitsi olin itsekin hieman väsynyt matkan jäljiltä, vaikken tulisi koskaan myöntämään sitä kenellekään ääneen.

Suigetsu lähti pyynnöstäni etsimään polttopuita ja Karin lähti taas etsimään juotavaksi kelpaavaa vettä. Itse päätin lähteä etsimään ruokaa ja jätin Juugon ja Renan vahtimaan niin sanottua leiriämme. Luotin siihen, ettei Juugo menettäisi sieluaan hirviölle ja halusin sitä paitsi pois Renan lähettyviltä.

En tiennyt mikä noissa turkoosinvihreissä silmissä vainosi minua. Rena oli ollut aamusta asti huonolla tuulella ja tyhmäkin huomasi, että hän oli minulle suunnattoman vihainen. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään. Olin käskenyt ettei hän tappaisi ketään, mutta silti hän oli yrittänyt uhmata käskyäni, loukannut minua sanoillaan ja pelkäämättä näytti että vihasi minua avoimesti. Hänessä oli jotain hyvin häiritsevää ja se sai jo pelkästään minut turhautumaan. En tiennyt mitä se oli, mutta olin päättänyt ottaa asiasta selvän.

Nyökkäsin Juugolle lyhyesti, mutta en luonut Renaan katsettakaan kun lähdin metsään. Hän teki samoin. Miten Hienoa. Tässä ei ollut mitään uutta. Moni ihminen oli ollut tuollainen minua kohtaan, enkä todellakaan kaivannut minkäänlaista sympatiaa tai ymmärrystä. Olin kostaja ja olin yksin. En yhtään sen enempää tai vähempää. Näiden ajatusten pyöriessä mielessäni katosin puiden sekaan jättäen turkoosinvihreät silmät taakseni, vaikka ne eivät edes katsoneet minuun.


Rena

Kun Sasuke lähti, uskalsin rentoutua hieman. Hänen läsnä ollessaan olin yrittänyt pitää raivon sisälläni, mikä osoittautui vaikeaksi. Yönmustat silmät kiusasivat minua ja saivat minut menettämään malttini täysin, mikä oli hassua, sillä sitä ei tapahtunut usein. Ainoastaan Korazo oli saanut minut yhtä vihaiseksi kuin nyt, mutta ainakaan hänelle en ollut näyttänyt raivoani, ainakaan näin näkyvästi.

Karin ja Suigetsu olivat onneksi lähteneet hakemaan vettä ja puita, joten sain olla rauhassa heiltä. Juugo ei puhunut mitään, tuijotti vain maahan eteensä hiljaa. Hiljaisuus oli niin musiikkia korvilleni, etten halunnut millään rikkoa sitä. Juugo kuitenkin rikkoi harmikseni sen.

”Rena?” hän kysyi oudon vakavalla äänellä ja katsoi minua kysyvästi.

”Niin?” kysyin samalla kun kohotin katseeni.

Juugon kasvoilla oli tyyni, mutta samalla vakava ilme. En ollut aikaisemmin nähnyt sitä ja mietin, mistä se oikein johtui. Jotenkin se liittyi minuun, koska äänensävy viittasi siihen.

”Sinun pitäisi yrittää tulla toimeen Sasuken kanssa jotenkin,” Juugo sanoi. Tuhahdin hieman ja käänsin katseeni taas maahan.

”Tiedän sen varsin hyvin, Juugo.”

”Hyvä. On nimittäin tärkeää Käärmeen kannalta, että kaikki voivat työskennellä yhdessä ilman sen suurempia tunteenpurkauksia. Se oli Sasuken näkemys alusta asti kun hän perusti ryhmän,” Juugo selitti.
Nyökkäsin.

”Kai sinä ymmärrät, että riitaan tarvitaan kaksi, Juugo? Sasuke on kyllä tehnyt sen selväksi ja myös sen, ettei hän aio päästää minua pois vielä pitkään aikaan,” totesin viileällä äänellä.

Juugo oli hetken hiljaa ja mietti. Sitten hän katsoi taas minua.

”Mitä?” minun oli pakko kysyä.

”Rena, haluaisin sinun tietävän muutaman asian Sasukesta, jotta voisit ymmärtää hänen tekonsa ja sanansa. Hän ei ole tahallaan sellainen kuin on ja hänellä on siihen melko painavat syyt,” Juugo sanoi lopulta.

Syntyi hiljaisuus, jonka rikoin kuitenkin hetken kuluttua.

”Ei ole tahallaan sellainen kuin on? Tajuatko edes, millainen paskapää hän oikein on?! Vai oletko ollut hänen kanssaan liian kauan, että olet unohtanut sen?” kysyin vihaisella äänellä ja mulkoilin Juugoa.

Juugo katsoi minua kuitenkin tyynesti, eikä ilme hänen kasvoillaan värähtänyt yhtään. Hän huokaisi lyhyesti.

”Minä ymmärrän sinua täysin, Rena. Myönnän jopa sen, että hän on ollut kohtuuton sinua kohtaan toisinaan, mutta…”

”Mutta mitä?” kysyin.

Juugo näytti äkkiä tavattoman surulliselta ja väsyneeltä kun hän katsoi minua.

”Mitä sinä tiedät Sasukesta tai hänen taustoistaan?” hän kysyi.
Olin hieman ymmälläni ensin, mutta selitin sitten mitä tiesin.

”No, hänen klaaninsa tuhoutui vuosia sitten, hän lähti Konohasta muutama vuosi siitä eteenpäin ja kaksi vuotta sitten hän tuhosi Orochimarun. Siinä on mielestäni kaikki.”

Vastaukseni ei tuntunut tekevän Juugoon vaikutusta ja hän näytti yhtäkkiä siltä, että olin unohtanut sanoa jotain hyvin oleellista.

”Ei siinä ole kaikkea. Oikeastaan minun ei pitäisi kertoa tätä sinulle nyt ja Sasuke ei tule pitämään tästä, mutta koska olet nyt osa ryhmäämme, minun mielestäni sinulla on oikeus tietää,” Juugo sanoi.

”Tietää mitä?” vaadin tietää. Juugo oli juuri saanut uteliaisuuteni heräämään.

Mies edessäni huokaisi lyhyesti ja katsoi minua sitten vakavasti.

”Kun Sasuken klaani tuhoutui, hän oli ainoa eloonjäänyt ja vasta kahdeksanvuotias. Murhaaja ei ollut kuka tahansa vaan hänen vanhempi veljensä, Uchiha Itachi. Tragedia muutti Sasuken persoonallisuutta huomattavasti ja hänestä tuli kylmä ja sulkeutunut. Hän ei ollut enää ennallaan. Sasuken ainoa tarkoitus ja päämäärä on juuri nyt kostaa veljelleen siitä, mitä tämä teki hänelle vuosia sitten.”

Kun Juugo vaikeni, syntyi syvä hiljaisuus ja tunsin, että ilma oli kadonnut äkillisesti keuhkoistani. En saanut sanaa suustani ja silmäni tuntuivat lasittuneen kokonaan. Olin lievästi sanoen järkyttynyt. En ollut tiennyt….minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Sasukelle oli tapahtunut ja olin silti ollut niin itsekeskeinen ja ilkeä häntä kohtaan. Tunsin syvää katumusta sekä surua.

”Minulla ei ollut aavistustakaan, Juugo…” olin sanomassa, mutta Juugo kohotti lempeän päättäväisesti kätensä keskeyttäen minut.

”Älä sano sitä, Rena. Sasuke ei halua puhua menneisyydestään eikä todellakaan tahdo sääliä. Hän on tehnyt sen selväksi. Hän ei tarvitse sympatiaa,” hän totesi hieman väsyneellä äänellä. Kuulin silti hänen äänestään, että kaikki oli totta.

”Mitä hän sitten tarvitsee? Miten minä voin…?”

En edes ajatellut tai hävennyt omia ajatuksiani. Vaikka tehtäväni oli tappaa Sasuke, en voinut olla juuri nyt tuntematta surua hänen puolestaan.

”Sasuke tarvitsee apua päämääränsä toteuttamiseen, hän tarvitsee Meidän apuamme. Me autamme häntä, koska hän on auttanut meitä,” Juugo kuiskasi ja käänsi katseensa jalkoihinsa.
Olin sanaton ja käänsin myös katseeni maahan Juugon kasvoista.

”Hän on silti yksin…” kuiskasin lopulta särkyneellä äänellä.

”Sasuke on kostaja, Rena. Kostajat ovat aina loppujen lopuksi yksin,” Juugo sanoi, ennen kuin vaikeni lopullisesti.

Samalla hetkellä Karin ja Suigetsu palasivat kinastellen ja keskustelumme oli ohi.


Se syyllisyyden tunne vaivasi minua silti yhä. En päässyt siitä mitenkään eroon ja Sasuke ei ollut vieläkään palannut takaisin, vaikka aikaa olikin kulunut huomattava määrä. Kukaan hänen ryhmästään ei silti vaikuttanut huolestuneelta. Ehkä olikin tavanomaista, että Sasuke häipyi omille teilleen silloin tällöin. Halusin kuitenkin nähdä hänet ja puhua hänelle kahden kesken. Niinpä vilkaisin kerran vielä puiden lomaan ennen kuin nousin ylös. Tietysti muut huomasivat mitä tein.

”Rena, mitä sinä teet?” Juugo kysyi hiljaisella äänellä. Vilkaisin häntä nopeasti.

”Miltä näyttää? Lähden pienelle kävelylle,” totesin rauhallisella äänellä. Juugo silmäili minua kuitenkin kohteliaan epäluuloisesti, enkä voinut syyttääkään häntä siitä.

”Et saisi lähteä pois. Sasuke käski sinun jäädä tänne kanssani,” hän sanoi lopulta.

”Älä pelkää, en aio karata. Itse asiassa minulla on asiaa Sasukelle juuri ja aion etsiä hänet,” sanoin.

”Mitä asiaa sinulla hänelle on?” Karin puuttui mustasukkaisella äänellä puheeseemme.

”Tehtävääni ja asemaani liittyen, en aio todellakaan olla mikään hänen sätkynukkensa ja hänen on ymmärrettävä se täysin,” vastasin ja yritin pitää ääneni tasaisena. Karinin katse oli pelkkää jäätä.

”Väitätkö sinä että me Muut olemme sitten niitä sätkynukkeja?!” hän tivasi. Olin niin turhautunut ja kyllästynyt tuon naisen lapselliseen käytökseen, etten jaksanut vastata.

”Minä etsin Sasuken. Haluan puhua hänelle. Älkää pelätkö, en karkaa enkä edes pystyisi siihen. Hän on minua paljon nopeampi,” sanoin lopulta hiljaa.
Sitten lähdin kävelemään puita kohti poispäin nuotiosta.

”Totta, Sasuke on todella paljon nopeampi kuin sinä!” kuulin vielä etäisesti Karinin ivallisen äänen takaani.



Metsä oli hyvin pimeä, vaikka oli lämmin kesäyö. Ilma oli sopivan viileä ja taivaalla loisti muutama tähti. Ei edes tuullut yhtään ja saatoin tuntea yön kosteuden sekä jonkin makean tuoksun ympärilläni.

Löysin hänet keskeltä metsää. Sasuke seisoi nojaten puun runkoa vasten ja katse suunnattuna johonkin kaukaisuuteen. Hän kuuli varmasti, että olin tulossa hitaasti häntä kohti, mutta ei kääntänyt katsettaan. Ruoho kahisi vaimeasti jalkojeni alla kun lähestyin häntä. Vasta kun olin noin kahden metrin päässä hänestä, pysähdyin aloilleni. Vasta silloin hän käänsi katsettaan minua kohti. Mustat silmät olivat viileät, pohjattomat ja täynnä taas jotakin tunnetta, mutta en tiennyt mitä.

”Luulin, että käskin sinua pysymään nuotiolla Juugon kanssa,” Sasuke sanoi lopulta.

”Niin minäkin, mutta minulla on asiaa sinulle, haluan puhua kanssasi,” vastasin ja katsoin häntä pelkäämättä.

”Mistä?” kuulin varautuneisuuden hänen äänestään.

Olin hiljaa hetken. Tai siis, kuinka ihmiselle ja etenkin Sasuken kaltaiselle ihmiselle, voi sanoa päin naamaa, että on pahoillaan tämän puolesta ja että tuntee myötätuntoa häntä kohtaan? En keksinyt mitään ja yhtäkkiä kurkkuani alkoi kuristaa.

”Minä…” aloitin ja ääneni vapisi ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun Haru oli muuttunut aaveeksi.

”Niin? Vastaa nyt kun kerran aloitit!” Sasuken ärtynyt ääni kuului jostain edestäni.

”Anteeksi, minä…haluan sanoa sinulle että…” en voinut sille mitään, sanat eivät vain tulleet suustani.

”Niin?” Sasuken ääni alkoi olla jo kärsimätön.

”Olen pahoillani!” sanoin lopulta ja olin itse asiassa samalla sekä iloinen että yllättynyt kun pystyin sanomaan sen.

”Mistä olet pahoillasi?” Sasuke kysyi kohottaen kulmiaan. Purin huultani.

”Siitä, mitä sanoin sinulle. Siis silloin aiemmin päivällä kun estit minua tappamasta niitä miehiä. En olisi saanut olla niin kiihtynyt ja olisin vain vuodattanut turhaa verta eli siis…kiitos,” sanoin.

Sasuken ilme oli samanlainen kuin ennenkin, eikä se sanonut mitään. Hän kuitenkin nyökäytti päätään.

”Unohda koko asia,” hän sanoi.

”Tuota…oli minulla muutakin asiaa…” sanoin ja tiesin kuulostavani änkyttävältä pikku tytöltä.
Sasuke ei sanonut mitään, katsoi minua ainoastaan odottavasti.

”Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui vuosia sitten,” sanoin.

Syntyi hetkeksi hiljaisuus ennen kuin Sasuke puhui.

”Mistä sinä puhut, Rena?” hän kysyi äänellä, joka oli viileämpi kuin aikaisemmin.

”Tiedät mistä puhun, Sasuke. Puhun siitä, mitä klaanillesi tapahtui vuosia sitten,” vastasin hiljaa.

En osannut odottaa lainkaan mikä Sasuken reaktio olisi, mutta se sai sydämeni melkein pysähtymään.

Hänen kasvonsa muuttuivat hetkessä. Ne eivät olleet enää ilmeettömät, vaan täynnä vihaa ja sellaista kylmyyttä, mitä en ollut tuntenut koskaan ennen. Hänen auransa muuttui hetkessä ja nyt ymmärsin, miksi hänen verenperintöään pelättiin. Minä pelkäsin häntä.

Sharingan syttyi hänen silmiinsä ja suu tiukkana viivana hän astui minua askeleen lähemmäs kun olin perääntynyt hieman.
Sasuke pysähtyi aivan eteeni ja saatoin tuntea muutaman senttimetrin yläpuolellani hänen hengityksensä kasvoillani.

”Älä enää koskaan mainitse klaaniani. Sinä et tiedä asioistani mitään, äläkä kuvittele, että koskaan tietäisitkään niistä mitään!” hän kuiskasi äänellä, joka oli kylmä, kuin hyinen talvi-yö ja hänen sanansa olivat kuin vihainen piiskansivallus korvilleni.

Sitten hän katosi yhtäkkiä läheltäni puiden sekaan. Olin jähmettynyt aloilleni ja tärisin hieman. En uskaltanut liikahtaakaan, vaikka häpeä iskostui jo sydämeeni. Vaikka Sasuke olikin poissa, kylmyys oli jäänyt silti sinne, minun eteeni täsmälleen siihen, missä hän hetki sitten seisoi.


Sasuke

Kun palasin takaisin muiden luo, vihani ei ollut kadonnut yhtään. Kaikki muut ryhmäni jäsenet näyttivät vaistoavan sen aurastani ja ymmärtäen sen he eivät sanoneet minulle mitään ja hivuttautuivat kauemmas. Olin kiitollinen siitä että he ymmärsivät haluni olla nyt rauhassa. Istuin maahan ja nojasin takanani olevaan puunrunkoon. Rena oli saanut minut menettämään malttini kokonaan ja siitä oli jonkin verran aikaa, kun joku oli tehnyt niin. Tietysti Suigetsu ja Karin ärsyttivät minua joka päivä, mutta Rena oli saanut minut olemaan tavallista vihaisempi hänelle. Olin tiuskinut hänelle ja en katunut sitä yhtään. Hän oli tehnyt sen, mitä ei pitänyt. Hän oli yrittänyt puhua asioistani, jotka eivät todellakaan kuuluneet hänelle ja nyt hän yritti muka ymmärtää minua.

Puristin hampaani yhteen ja yritin hillitä kiukkuani. Klaanini joukkomurhasta lähtien olin saanut osakseni katseita, joista osa oli sääliviä. Miten inhosinkaan noita katseita! Sääli oli paha ja inhottava asia, jota en toisilta ihmisiltä tahtonut, sillä en tekisi sillä mitään. Rena oli juuri äsken luonut minuun sellaisen säälivän katseen ja se ärsytti minua suunnattomasti.

Vaikka tiesin, että Rena oli lapsellinen, ei tosin niin paljon kuin Karin ja Suigetsu, hänen yrityksensä puuttua asioihini oli suuri pettymys. Hän samanlainen kuin kaikki muut. Hän kuvitteli tietävänsä minusta ja taustoistani kaiken, mutta ei tiennyt mitään. Hän muistutti Sakuraa, mutta vain vähän, sillä tiesin totuuden, vaikka en juuri nyt halunnutkaan myöntää sitä. Sakura oli hölmö pikku-tyttö nuoren naisen ruumiissa, mutta Rena oli henkisesti ja fyysisesti aikuinen nainen, joka näki asiat täysin eri tavalla kuin minä. Juuri siksi minä tunsin näin, siksi minä huusin hänelle. Hän oli erilainen ja se ärsytti minua.