My happy ending 3:


Lasi tippui ja hajosi pieniin palasiin. Tuijotin tuota näkyä lamaantuneena. Danna seisoi edessäni, mutta en ollut varma oliko se hän sittenkään. Hän näytti kuolleelta. Hänen silmiensä katse oli tyhjä. Hän kaatui selälleen lattialle. Katsoin häntä kauhistuneena. Huusin apua, mutta ketään ei tullut. Huusin niin kovaa kuin kurkustani ääntä lähti. Jonkun oli kuultava,jonkun oli autettava. Lopulta polvistuin dannan viereen, en nähnyt mitään elonmerkkejä, mutta ei hän voinut olla..Ei vain voinut! Huusin. Halusin purkaa sitä kaikkea mitä tunsin, eihän kukaan kuulisi. Silmäni painautuivat kiinni..

Heräsin rauhoittavaan ääneen, sanoista en saanut selvää. Avasin hitaasti silmäni. Vierelläni oli Konan, ja huomasin olevani yhä keittiössä. Nousin varovasti istuma-asentoon. Dannasta ei näkynyt jälkeäkään. Käännyin katsomaan sinihiuksista.
"Mitä tapahtui, un?" kysyin käheällä äänellä.
"Kuulin huutosi", Konan vastasi. Naisen silmistä näkyi pieni huolestuneisuus.
"Entä danna?" kysyin hiljaa.
"Hän on vielä tehtävällä."
Hätkähdin. Konan valehteli. Hänen täytyi valehdella.
"Valehtelet, un", sanoin matalalla äänellä. Konan pudisti päätään ja katsoi minua ihmeissään.
"Näin kun danna kuoli", sanoin hiljaa, ja estin vain vaivoin ääntäni sortumasta.
"Ei hän ole kuollut", sinihiuksinen sanoi vakavana.
"Mutta hän makasi tuossa, un!" väitin, ja osoitin sitä kohtaa.
"Deidara. En nähnyt ketään kun tulin."
Tuijotin Konania. Miten niin hän ei ollut nähnyt ketään?
"Olit yksin."
Pudistin päätäni. Danna oli ihan varmasti ollut siinä..ja kuollut. Minä näin sen. Konan auttoi minut pystyyn ja samalla dannan ja minun huoneeseen. Punahiuksista ei näkynyt.

Konan käveli pois huoneesta ja jätti minut istumaan sängyn laidalle. Huoneessa oli taas kylmä. Edes Akatsuki kaapu ei lämmittänyt tarpeeksi. Katseeni harhaili hämärässä huoneessa. Se ei ollut koskaan ollut valoisa.

Katsoin dannan tyhjiä silmiä. Ei, hän ei saisi kuolla. Kukaan muu ei ymmärtäisi minua. Kukaan muu ei hyväksyisi minua. Ei, hän ei voisi. Ei danna.

Havahduin siihen, että joku toisteli nimeäni. Räpäytin silmiäni pari kertaa, ja näin tutun punahiuksisen. Pomppasin pystyyn, ja olin melkein halaamassa häntä. Melkein. Tyydyin kuitenkin vain katsomaan häntä helpottuneena.
Danna näytti olevan aivan pihalla. Nauroin hänen ilmeelleen, mutta pikku hiljaa sisälleni alkoi hiipiä pelko. Mitä minä sitten näin?

Danna lähti alakertaan ja minä jäin taas yksin. Istuin lattialle polvilleni. Mikä minulla oli? Miksen voinut olla vain kuin muut? Huomasin käsieni tärisevän. Ei taas. Hengitin raskaasti. Yskin lattialle, joka värjäytyi taas verestä. Minun verestäni. Pyyhin veren kasvoilta käsiini. Voin pahoin. Tunsin kipua pääni sisällä. Sietämätöntä, kiduttavaa. Sitä jatkui liian pitkään, siltä se ainakin tuntui. Se tunne alkoi taas polttaa sisintäni. Tunsin hitaasti kuristuvani, mutta eihän kukaan minua kuristanut. Kuvittelin vain.

Makasin lattialla, en liikkunut. Minulla ei ollut siihen voimia. Odotin, että danna tulisi takaisin, mutta askelia ei kuulunut. Hengitin yhä raskaasti. Löin kädelläni lattiaan. Miksi minun piti olla näin heikko? Tärisin vielä enemmän. Kipu ei vain hellittänyt. Selviäisinkö tällä kertaa? Minua pelotti. Suljin silmäni. Odotinko dannan taas pelastavan minut? Säälittävää. Miksi tarvitsin häntä niin paljon? Enkö pärjäisi yksin?

Hätkähdin. Ovi avattiin, mutta tulija jäi ilmeisesti tuijottamaan minua. Hetken päästä hän kuitenkin harppoi luokseni. Se oli danna.