Katsoin, miten tuuli pyöritti kellastuneita lehtiä ympäriinsä. Syksy. Niin, nyt on syksy. Miten kliseistä. Niin usein kuolema rinnastetaan syksyyn, vaikka oikeastaanhan syksy on tavattoman kaunis. Kirkkaissa väreissä loistavat lehdet leijailevat maahan yksi kerrallaan. Luonnon kuolemassa on jonkinlaista synkkää kauneutta.

Joten miksi hän päätti olla osa tätä kliseetä? Hän, joka jaksoi aina vaahdota siitä, että ihmisten pitäisi keksiä jotakin uutta vanhojen kliseiden tilalle. Miksei hän sitten tehnyt sitä jotenkin omaperäisesti? Miksi hän, kaikista ihmisistä juuri hän, päätti kuolla kauneimpana syksynä jonka koskaan olin nähnyt?

Satunnaisina öinä tunnen syyllisyyttä siitä, että ajattelen hänen päättäneen kuolla. Tietenkään hän ei sitä päättänyt. Mutta miksi näin sitten kävi?

Hänellä kun ei ollut tapana rikkoa lupauksiaan. Aina ennen jokaista tehtävää minä vannotin hänet lupaamaan, että hän tulisi hengissä takaisin luokseni. Joka kerta hän lupasi, mutta kysyi aina syytä.

"Miksi sinä joka kerran pistät minut lupaamaan, että tulen takaisin? Eikö se ole ilmiselvää?" hän sanoi minulle mustissa silmissään ilkikurinen katse, jossa kuitenkin oli ripaus vakavuutta.

"Koska minä en halua että se olet sinä joka lähtee täältä ensin ja minä jään yksin!"

"Tuo on itsekästä", hän huomautti.

Vedin suuni tiukaksi viivaksi. "Eikä ole. Sinähän saisit sentään elää."

"Mutta entäpä jos minä ajattelen aivan samalla tavalla?"

"Ääh, en jaksa väitellä sinun kanssasi", ärähdin. Miksi olin aina niin tunneherkkä silloin kun hän oli lähdössä? Ei hänkään käyttäytynyt näin kun oli minun tehtäväni vuoro.

"Minä lupaan tulla elossa takaisin", hän sanoi ja hymyili lempeästi mustien hiustensa takaa. "Ja minähän menen Naruton kanssa, en usko että saan tehdä yhtikäs mitään", hän naurahti vielä ja kiersi kätensä ympärilleni. Minunkin oli pakko nauraa, sillä muistin yhä millaisia seiskatiimin tehtävät aikoinaan olivat olleet. Hän ja Naruto olivat kaiken aikaa yrittäneet olla toisiaan parempia ja minä olin saanut hävetä silmät päästäni. Ne kaksi eivät tosiaan vuosien kuluessa olleet muuttuneet.

Hän oli luvannut tulla takaisin, joten hän tuli. Hän ei koskaan, ei koskaan kuollut silloin kun oli luvannut pysyä hengissä.

Joten miksi olin niin tyhmä, enkä vannottanut häntä pysymään elossa siksi kunnes minä olisin poissa?

En ollut pakottanut häntä lupaamaan pysymään hengissä silloin kun Konohaan hyökättäisiin. En ollut laittanut häntä vannomaan ettei kuolisi puolustaessaan Konohan siviilejä Naruton kanssa.

Naruto oli vahingoittunut. Hän oli käyttänyt kaiken chakransa sharinganiinsa tappaessaan hyökkääjän ja suojellessaan Narutoa. Tumman enkelini voimat eivät olleet riittäneet eikä hän ollut rikkonut yhtään lupaustaan.

Naruto oli ollut aivan hajalla ja tuntenut hirveää syyllisyyttä siitä, että hänen paras ystävänsä kuoli suojellessaan häntä. Naruto tuli pyytämään kauheissa tuskissaan anteeksi minulta, mutta eihän sillä ollut väliä enää. Ei se tuntunut enää miltään.

Syksy on vuoden kauneinta aikaa ja huomaan sen nyt paremmin kuin koskaan. Konohan hautausmaa ei ole koskaan ollut näin arvokas.

Niin. Hän on syksy. Enemmän kuin mitään muuta, hän on syksy, joka ei loppujen lopuksi ole muuta kuin kaunis kuolema.