Author: -SasukeUchiha-

Rating: K-13

Disclaimer: En omista hahmoja (valitettavasti), mutta oma hahmoni on minun.

Warnings: Noup. Muutama kirosana.

Parnings: Eipä edelleenkään mitään.

A/N: Tuotatuotatuota... *katselee maahan*
Anteeksi tuhannesti kaikilta, mutta olin tämän kanssa ihan jumissa. Anteeksianteeksianteeksi... x100
Mutta kuitenkin tässä tämä on!! *hiljaisuus, jonka aikana täytyisi kuulua fanfaari*
Joo, saattaa olla tylsä, mutta rakkaat ihmiset, lupaan, että seuraaviin tulee muutakin kuin vain pelkkää pskapuhetta.
Joten kiltit, lukekaa ja kommatkaa oikeesti, tai saan kesämasennuksen -.-

Tässä luvussa kertojana on oma Deidarani ♥




Tyttö käpertyi pienelle sykkyrälle ja näytti angstaavan. Vai ehkä hän sittenkin mietti? Saattoi olla hyvinkin mahdollista. Hän ei ollut mikään tyhmä. Sanani olivat saaneet tytön selvästi ymmärtämään hieman paremmin Akatsukia. Ehkä hän tosiaan mietti.

Olisiko minun pitänyt puhutella häntä nimellä ja lisätä vielä muodollinen ”san” perään? En ollut juuri koskaan puhutellut ketään muuta kuin vain johtajaa kunnioittavasti ja sellainen puhekieli jopa harvoin tuntui vieraalta. Jos tyttö ei puhuttelisi minua kohteliaasti, niin en minäkään häntä.

Tuleva partnerini osasi kuitenkin selvästi olla hiljaa. Kunnioitin välillä hiljaisuuttakin, vaikka räjähdykset veivät aina voiton. Tuntui paremmalta pitää kerrankin suu kiinni. Senkin tein vain sellaisen faktan takia, että halusin antaa tytölle rauhan miettiä liittymistä. Jo tässä vaiheessa tiesin kuitenkin tytön liittyvän. En tiennyt miksi tai miten, mutta tämän silmistä oli näkynyt se, että jokin siitä mitä olin sanonut, oli osunut liian lähelle totuutta.

Katselin maahan ja virnistin. Joutuisimme kulkemaan Hiekanmaan rajalla, eivätkä he olisi tyytyväisiä törmätessään minuun. Olinhan kaapannut heidän Kazekagensa ja tämä oli saanut melkein surmansa.

Lehtimaan raja tulisi myös vastaan ja harkitsin sitä pitkin kulkemista. Minulla oli vielä Kakashi Hatake listallani, enkä voisi olla ilahtuneempi hänen kohtaamisestaan. Tosin konohalaiset eivät juuri partioineet maan rajoilla, kuin vain harvakseltaan. Ehkä pääsisimme rajan yli ja ainakin hetken lentää siellä.

Minua oli alkanut hiukan kiinnostaa tytön verirajoite. Halusin saada tietää, olinko tätä vahvempi. Vilkaisin pientä sykkyrää ja tuhahdin. Jotakuta vaivasi selvästi jokin.

*

Huomasin vasta iltapäivän puolella, etten ollut syönyt mitään. Aika kului nopeasti lentäessä. Koko aamupäivän tyttö oli istunut pää polvissa, eikä ollut puhunut juuri lainkaan.


”Deidara... miltä tuntuu olla Akatsukin jäsen?” tyttö mutisi hiljaa.

Kysymys yllätti minut hiukan. Kukaan ei ollut kysynyt sellaista minulta. Kysymys oli haastava enkä tiennyt mitä vastata siihen. Yritin kuitenkin.

”No... aluksi oli hemmetin raivostuttavaa, kun jouduin liittymään hävittyäni taiston Uchihaa vastaan. Totuin kuitenkin Akatsukin tyyliin ja onhan se ihan hyvä, että joku edes yrittää edistää rauhaa”, totesin.

Hätkähdin purkaustani. Miksi ihmeessä olin mennyt sanomaan jotain niin henkilökohtaista tytölle. Nyt kun tarkemmin ajattelin, kukaan ei ollut koskaan pyytänyt kertomaan mitä mieltä olin Akatsukista.
En yrittänyt perua sanaani. Hymähdin ja tyttö käänsi kasvonsa takaisin polviin.



Katsoin maahan ja paikansin nopeasti sijaintimme. Olimme enää päivän matkan päässä majatalosta. Jos muistin oikein, aivan hetken kuluttua olisimme pienen kojun luona, jonka omistaja oli hyvää pataa johtajan kanssa.  Voisimme pysähtyä syömään ja ehkä kävelykään ei ollut huono ajatus.

Tai minä ainakin kävelisin ja söisin. Katsahdin hetken ajan tyttöä ja nousin seisomaan. Aloin ohjata lintua alemmas, tarkkailen koko ajan lähestyvää maata. Ei kestänyt kauaakaan, kun huomasin pienen kauppapuodin keskellä metsää tien ja joen välissä.

Laskeuduin puiden taakse ja tyttö nosti vihdoin katseensa ylös.
”No minne hittoon nyt ollaan menossa?” tämä äyskäisi ja näytti olevan huonolla päällä.
”En tiedä sinusta”, sanoin ja hypähdin maahan, ”mutta minä söin viimeksi viisitoista tuntia sitten ja tämän linnun käyttö vie aika paljon chakraa. Ja kuka valittikaan liikunnanpuutteesta? Tuossa on tietä vaikka kuinka pitkälle, un.”
  
Tyttö vilkaisi nopeasti kaupan suuntaan ja näytti punnitsevan ajatusta ruokailusta. En tiennyt tytön ruokailutottumuksia, mutta kyllä jokainen normaali ninja söi päivässä sentään yhden kerran.

Selvästikin tyttö oli ninja. Tämä oli hypähtänyt viereeni kevyesti. Hymähdin hiljaa ja pienensin linnun. Laitoin sen talteen varmuuden vuoksi. Sitä ei ikinä tiennyt, mitä saattaisi tarvita.

Lähdin kohti kauppaa. Tyttö käveli minusta muutaman metrin kauempana ja näytti synkeähköä naamaa. Tuo ilme alkoi jo pikkuhiljaa ärsyttää.
”Onko sinun pakko näyttää tuollaista naamaa koko ajan?” kysäisin hieman kireällä äänellä. En tahtonut olla edelleenkään epäkohtelias, vaikka oikeasti halusin pärskäyttää suustani sellaisen liudan kirosanoja, ettei kukaan jaksaisi kuunnella sellaista.

”Hanki parempaa seuraa jos minun pärstäni ei kelpaa”, tyttö ärähti ja hänen naamansa oli vielä enemmän kurtussa.
”Luuletko, että minusta on mukavaa kulkea sinun kanssasi? Jopa se kurpitsanaama olisi mukavampaa seuraa, un...” sanoin. En todellakaan tarkoittanut sitä. Tobi oli kauhistuttavinta seuraa, mitä tiesin. Ärsyttävämpää sai hakea. Tyttö antoi kyllä silti pahan vastuksen.

Tyttö näytti syventyneen taas itseensä. Huokaisin. Tämä oli rasittavaa.

Kun kauppa alkoi näkyä, tytön katse muuttui.
”Saako tuolta muutakin kuin ruokaa?” tämä kysyi. Niinpä tietysti. Tyttö halusi luultavasti paremmat vaatteet ylleen.
”Jos käyttäydyt kunnolla, un” tokaisin ja nostin hieman leukaani. Tiesin, että lauseen ehdollisuus saisi tytön raivoamaan.
Yllätyin.
”Hyvä on”, tyttö sanoi. ”Osaan minä kunnollakin käyttäytyä.”

Tytön käytös muuttui täysin. Hän ei enää kävellyt kumarassa, naamalla ei ollut synkeän murjottavaa ilmettä. Koko olemukseen tuli arvokkuutta, mutta silti tyttö oli viileän hiljainen. Voi piru. Tyttö osasi jo käyttäytyä kuin mikäkin Akatsukin jäsen.

”Loistavaa, un”, mutisin.

Kun saavuimme kaupan luo, pienikokoinen mies vaappui nopeasti luoksemme.
”Mitä arvoisalle Akatsukin jäsenelle ja neidille saisi olla?”
Ihme kyllä, mies katsoi molempia hiukan pelokkaana.

Vilkaisin tyttöä ja käännyin takaisin mieheen päin.
”Lounas, kahdelle, un”, ilmoitin. Tyttö saisi odottaa ruuan yli ja vasta sitten pääsisi katsomaan vaatteitaan. Tytön katse oli yhä mitäänsanomaton.
Mies johdatti meidät pienen pöydän luo ja kipitti keittiöön. Katsahdin kojun nimikylttiä; ramenkoju.

Koju oli pieni ja täyteen ahdettu. Kojun sisäpuolelle oli tungettu kymmeniä pöytiä yhteen pikkuiseen tilaan. Joutui tosissaan olemaan varovainen, ettei vain kaatanut yhtä heiveröistä tuolia tai kokonaista pöytää. Ahtaaksi paikan teki myös ruskea väri seinillä ja huonekaluissa, joka sai huoneen jollakin tavalla pienenemään. Pöydästämme näkyi ovi piskuiseen vaatekauppaan, jonka varusteet olivat ninjoille tarkoitettu.  

Tyttö kaatoi itselleen vettä kannusta, joka vei kokonsa takia paljon tilaa pikkuruisesta pöydästä. En tiennyt juuri mitään tästä, vain perustiedot. Kuinka vanha tämä oli? Samanikäinen kuin minä. Sen tiesinkin jo. Joiko hän alkoholia? Siltä ei näyttänyt. En minäkään täällä mitään joisi, mutta jotenkin kysymys oli noussut mieleeni. Vasta majatalossa voisin juoda viiniä hiukan. Nautintojuomana se oli aivan hyvää, mutta minulla oli kuitenkin kokemusta liikajuomisesta väsyneenä, joten päätin jättää tällä kertaa väliin.

”Milloin viimeksi nukuit?” tyttö täräytti rikkoen hiljaisuuden.
Katsoin tyttöä. Kasvoillani oli luultavasti hieman häkeltynyt ilme, mutta yritin peittää sen.
”Laskujeni mukaan viimeksi olen nukkunut noin neljä päivää sitten, un”, kerroin ja join vesilasini tyhjäksi. Sitäkään en ollut saanut pitkään aikaan.

”Miksi et nukkunut ollenkaan hakiessasi minua? Kuka sen kieltää?” Silkka uteliaisuus kuulsi tytön äänestä.
”Ei kukaan, un”, totesin. ”Minun ei oikeastaan juuri tarvinnut nukkua koska olin jo nukkunut vaikka kuinka kauan, kun jouduin olemaan toimettomana päiväkausia.”
”Nukuit päiväkausia? Millaiseen sinä olet joutunut, kun olit liikkumatta niin kauan? Minä tulisin varmaan hulluksi”, tyttö sanoi ja huokaisi.

”Jouduin onnettomuuteen, un. En voinut sille mitään”, hymähdin.
”Mitä tapahtui?”
”No mitä se sinua kiinnostaa?”
”Kiinnostaa vain tietää millaista on taistella Akatsukin riveissä”, tyttö huomautti.

Tuhahdin. Minua ei huvittanut puhua häviöstäni Hatakea vastaan. Konohalaiset olivat liian kärkkäitä Akatsukien jahtauksessa. Sitä paitsi Sasori oli kuollut heidän takiaan. Kostaisin vielä tämän puolesta, olin vannonut sen itselleni. Rauhoitin itseni. Muistutin itseäni myös siitä, että tytön liittyminen saattaisi riippua paljonkin minusta.

”Saattaa joutua jonkinlaiseen onnettomuuteen, mutta sellaista sattuu kaikille. Välillä vihollinen on sen verran vahva, että on pakko uhrata jotain, un”, selitin rauhallisesti. Tosiaan. Tämä oli ehkä jopa liiankin totta.
”Onko kukaan koskaan kuollut?”

”No mitäs luulet? Enhän minä muuten mitään uutta paria olisi hakemassa jos edellinen ei olisi kuollut, un”, sanoin viileästi.

Tunsin kasvojeni olevan kiveä. Niillä ei saanut näkyä tuskaa Sasorin kuolemaa kohtaan. En kuitenkaan voinut verrata Sasoria ja tyttöä keskenään. Tyttö ei haluaisi liittyä silloin. Minä olin jo päässyt Sasorista yli. Minun ei tarvinnut ajatella mielessäni sitä enää. Tuleva parini istui edessäni, oli millainen oli.

”Ai. Olen pahoillani. Oliko teillä läheiset välit?” tyttö mutisi. Hän oli painanut katseensa alas.
Katsoin tyttöä hiljaa.
”Danna oli mies, joka ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu koko helvetin kirotussa järjestössä”, sanoin lopulta.

Tyttö nosti katseensa. Hänen ilmeensä oli haikea ja tutkimaton.
”Olen pahoillani”, hän mutisi.
Siirsin katseeni sivuun ja ihmettelin itseäni. Mitä järkeä oli mennä puhumaan tytölle Sasorista? Että hän tajuaisi paremmin minua? Siinä ei ollut tolkkua. Puhua nyt hänelle tuollaisesta, joka oli ollut minulle tärkeä.

Onneksi pikkumies toi juuri silloin höyryävät ramenkulhot. Vaikka lempiruokaani ei ollutkaan edessäni tuoksuva nuudelikeitto, söin sitä kyllä aivan mielelläni. Vasta nyt huomasin, että chakran kuluttaminen oli vienyt voimiani. Varsinkin kun joutui matkaamaan tuollaisen naisen kanssa.

Tytöstä puheen ollen, hän söi aivan hyvällä ruokahalulla. Kyllä häneltä tapoja löytyi, kunhan vain yritti. Ramen maistui aivan hyvältä. Se oli ensimmäinen ruokani noin päivään.
Mielessäni kävi katsoa karttaa vielä varmistuakseni oikeasta suunnastamme. Vedin kartan esille ja rullasin sen auki. Keskeytin hetkeksi syömiseni ja kuljetin sormeani maiden rajoja pitkin. Tulen maan läpi voisimme mennä hetken matkaa. Majatalo jossa yöpyisimme, oli lähellä maan rajaa ja reitti olisi hieman nopeampi.

Tyttö mutusti hiljaa nuudeleitaan ja katsoi karttaa kiinnostuneena.
”Mikä kartta se on?”
”Ninjamaiden kartta, un”, vastasin nostamatta katsettani paperista. Pääsisimme kyllä Tulen maan läpi herättämättä konohalaisten huomiota, päätin. Käärin kartan nopeasti rullalle ja työnsin sen huonosti laukkuni sivutaskuun. Nuudelit olivat nyt sopivan jäähtyneitä.

Nyt kun vatsani oli jälleen täynnä, tunsin olevani paljon virkeämpi. Ehkä kestäisin nyt tytön ärsyttävää käytöstäkin. Otin vyölaukustani rahaa ja jätin ne pöydälle. Omistaja huomaisi ne varmasti.

Tyttö oli syönyt ennen minua ja hänkin näytti olevan paremmalla tuulella. Hän jopa hymyili hieman suunnistaessaan puodin kauppaosaa kohti. Huokaisin. Jos minä yhtään naisia tunsin, tässä saattaisi mennä ikuisuus.

Arvioin taas kerran väärin. Kun jäin nojaamaan kaupan ovenpieleen, tyttö vilkaisi kerran ympärilleen, veti tangosta sopivannäköisen paidan ja lähti sovituskoppiin. Sulkiessaan kopin verhoa, (hän näytti tekevän sen tarkasti) tyttö näytti minulle ilkikurisesti kieltä.

Hymyilin hieman vinosti. Kuulin kuinka pikkumies käveli kauppaan takahuoneesta. Käännyin ja nyökkäsin hänelle. Mies tunki rahojani juuri taskuunsa ja mieleni teki riuhtaista paperinpalaset ukon pulleasta kädestä. Pikkumies kumarsi minulle syvään ja piti yllä tekohymyä, jota näki hiukan liian usein tällaisissa paikoissa. Hymähdin ja annoin ajatukseni unohtua.

Tyttö pujahti ulos sovituskopista ja piti yläosallista verkkopaitaa käsivarrellaan. Hänen ilmeensä oli ylimielinen, kun hän meni katsomaan itselleen housuja. Vaatevalikoimassa ei ollut kehumista. Väreinä olivat musta ja musta, mutta tyttö ei näyttänyt välittävän siitä. Hän katsoi itselleen oikean koon ja aikoi mennä sovittamaan niitäkin, mutta pysähtyi ja katsoi alusvaateosaston suuntaan.
Sitten hän kääntyi minuun päin ja hänen ilmeensä oli kysyvä.

”Kuule, ei sinun tarvitse kysellä mitään. Otat sen mitä tarvitset, un”, sanoin. En halunnut ärsyttää tyttöä. Olisin voinut pakottaa tämän kysymään asiansa, mutten todellakaan toivonut minkäänlaista myrskypilveä ylleni.
Katsoin paremmaksi olla katsomatta sovituskoppiin päinkään. Valitkoon itselleen niin paljon vaatteita kuin halusi. Minua ei juuri sellainen kiinnostanut. Käänsin katseeni tylsistyneenä lattiaan. Väsymys painoi minua yhä. Pysyin silti jotakuinkin pystyssä ja ihan hyvin valveilla. Olin kerran kokenut samanlaisen unenpuutteen, mutta siitä oli jo kauan.

Räväytin silmäni nopeasti auki. Tyttö asteli jo sovituskopista kasa vaatteita sylissään. Pyöräytin silmiäni ja käännyin jo pikkumiehen puoleen maksamista varten. Katsahdin nopeasti tytön vaatepinoa.
”Onko tuossa nyt varmasti kaikki tarpeellinen, un?” kysyin kohottaen aavistuksen kulmiani.
”Hmh, tarvitsen vielä vyölaukun”, hän mumisi ja nappasi eräältä pikkupöydältä laukun.
”Voi luoja”, hymähdin.

Pikkumies tarkasteli vaatepinoa tekopyhähymy kasvoillaan ja listasi selvästi mielessään parasta tapaa kertoa mahdollisimman kallis hinta.
”Se tekee sitten kaksituhatta ryoota”, mies ilmoitti ja ojensi kätensä ottaakseen rahat vastaan.
Tungin miehen vapisevaan käteen setelit. Käsi vapisi luultavasti pahan mulkoiluni takia. Vaikka raha ei minua kiinnostanut, en pitänyt ollenkaan tekopyhistä ja ahneista ihmisistä.

”Saako vessaa käyttää ilmaiseksi?” tyttö tuhahti vielä ivallisesti tunkiessaan ohitseni naisten wc:tä kohti. Naurahdin hiljaa pikkumiehen punakalle naamalle ja menin odottamaan tyttöä oven viereen. Jo aikoja sitten olin huomannut, että tyttö osasi pitää puolensa.

Katselin pölyhiukkasten tanssahtelua auringonvalossa. Aurinko oli jo alkanut painua hitaasti alemmas kohti taivaanrantaa. Sattumalta säteet osuivat silmiini ja suljin ne refleksinomaisesti. Silmäluomet tuntuivat raskailta ja väsymys hakkasi korvien välissä huutaen unta. Se siitä virkistävästä ruuan vaikutuksesta.

Ajattelin seuraavaa päivää. Jaksaisin kyllä odottaa. Olisin voinut nukkua tänä yönä, mutten halunnut jättää tyttöä vartioimatta. En luottanut häneen vielä. Ehkä seuraavana yönä voisin nukkua rauhassa, jos asettaisin savilinnun vartioimaan hänen jokaista liikettään.

Säpsähdin ajatuksistani. Ponnistauduin ylös todellisuuteen, vaikka se tuntui pahalta. Kun olin katsahtanut kerran ympärilleni, tiesin ettei kaikki ollut kohdallaan. Jokin puuttui. Ei mennyt kuin hetki tajuta, että oli liian hiljaista.

Tyttö. Painoin korvani wc:n ovea vasten ja kuuntelin sekunnin. Ei ääntäkään. Tiesinhän ettei tyttöön kannattanut luottaa. Raotin vielä varmuudeksi ovea auki ja kurkistin sisään. Jokaisen vessakopin ovi oli auki ja lattialla oli paperia. Astuin wc:n puolelle kokonaan ja annoin oven kolahtaa takanani kiinni.

Kirosin ääneen. Miksi olin päästänyt tämän karkuun? Oli tyttö kuinka kehittymätön ninjaopinnoissa akatemiassa, ainakin hän osasi liikkua hiljempaa kuin olin kuvitellut. En olisi saanut aliarvioida tätä.

Mistä tyttö oli livahtanut ulos? Ohitseni hän ei missään vaiheessa ollut ehtinyt, olin vain hetken pitänyt silmiäni kiinni. Vessassa ei tietenkään ollut toista ovea. Mutta ikkunat koppien yläpuolella näyttivät juuri sopivilta yhtä laihalle tytölle kuin Chinami.  
Mutta ainakaan hän ei pitkälle pääsisi, hänellä ei ollut mitään, minkä avulla suunnistaa. Hän eksyisi ennen pitkää. Ellei sitten... työnsin käteni vyölaukkuni sivutaskuun. Ei mitään. Tyhjää täynnä. Se hemmetin nainen oli varastanut karttani tunkiessaan kaupassa ohitseni. Kirosin uudestaan.

Ryntäsin wc:stä ulos ja ohitin pikkumiehen. Tämä kumarsi minulle kunnioittavasti ja minun teki mieli näyttää hänelle kansainvälistä käsimerkkiä. Jätin ajatuksen syrjään ja suurensin nopeasti savilinnun. Tyttö ei voinut olla kaukana ja lentämällä saavuttaisin hänet puolet nopeammin kuin juosten.



A/N2: Tuossa alussa olin ihan tosissani sanoessani, että on oikeesti todella masentavaa, jos kukaan ei kommentoi. ehkä juuri sen takia on hieman hankalampi kirjoittaakin, kun luulee, ettei ketään kiinnosta.
Kommentoikaa nyt, kiltit x__D