My happy ending 5:

"Olet turvassa", Haru kuiskasi.
En tajunnut. Miten niin turvassa? Hän valehteli. Työnsin naisen pois läheltäni ja mulkaisin häntä. Hän vain hymyili pienesti.
"Seuraa minua", hän sanoi, ja käveli pois huoneesta.
Seurasin häntä epäröiden. Aki käveli takanani. En voinut karata.
Kävelimme hämärällä käytävällä, jossa oli vain silloin tällöin lamppu. Ilma oli kylmää, mutta se ei tuntunut näitä kahta naista haittaavan. Käytävä ei ollut kovin leveä, mutta tuntui loputtoman pitkältä. Pitkään aikaan ei ollut näkynyt mitään ovia, ei ikkunoita. Kukaan ei ollut edes tullut vastaan. Paikka vaikutti autiolta. Sitten viimein saavuimme suuren oven eteen. Se ei ollut uusi, tai koristeellinen. Se oli vain vanha ja tavallista suurempi ovi. Mitäköhän sen takana oli?

Aki käveli takaani Harun vierelle. Hän nyökkäsi, ja Haru avasi raskaan oven.
Valot syttyivät, ja paljastivat vanhan huoneen jossa oli vain sänky ja tuoleja.
Menimme peremmälle huoneeseen. Nyt huomasin ikkunoissa olevan kalterit, ja ovessa oli raskas lukko. Missä olin?
"Voimme auttaa sinua", Haru sanoi hiljaa. Käännyin katsomaan häntä. Hän seisoi Akin vierellä. He molemmat katsoivat minua.
"Missä, un?" kysyin ärtyneenä.
"Kyllä sinä tiedät", Aki sanoi kylmällä äänellä.
"Olet sairas", Haru jatkoi. Hän katsoi minua säälien.
"Miten te tiedätte?!" huusin.
Eivät he voineet tietää.
"Etkö muista?" Aki kysyi sillä ärsyttävällä äänellään.
"Olit täällä monta vuotta sitten."
Katsoin heitä epäillen. Olin ollut täällä? Milloin?

Yhtäkkiä tunsin Akin tarttuvan minuun. Minusta ei ollut vastustamaan. Hän pakotti minut sängyn luo. Hän pakotti minut makuulleni sille. Pian tunsin kahleet käsissäni ja jaloissani. Haru näytti tyyneltä, ja Aki tavallisen kylmältä.
"Mitä te teette, un?!" huusin, mutta he eivät kuunnelleet.
Akin kädessä oli jokin musta esine. Yhtäkkiä hän painoi sen vatsaani vasten. Minut täytti kylmä tunne, joka vaihtui kipuun. Järjettömään kipuun. Huusin ja käskin häntä lopettamaan, mutta hän vain hymyili. Siirsin katseeni Haruun, mutta hänkin vain hymyili. Yritin liikkua, mutta kahleet estivät sen. Kaikki alkoi tummua.. Toivoin jo menettäväni tajuni. Tuntui kuin olisin palanut sisältä, kuin sisälläni olisi ollut tuhansia liekkejä.
Ja sitten viimein kaikki peittyi mustaan.
"Mitä sait selville?" kuulin vielä Harun äänen.

Avasin silmäni. Päätäni särki, mutta muuten kipu oli poissa. Olin yhä sängyllä. Yritin nousta, mutta en voinut. Olin yhä kahlittu. Käänsin päätäni, vaikutti siltä että olin yksin. En pitänyt huoneesta ollenkaan. Se oli jotenkin karmiva, kuten se metsä. Mieleeni palasi Haru. Nainen oli vakuuttanut että olin turvassa, ja sitten hymyillyt kidutettaessa. Ja en vieläkään tiennyt missä olin. Olinko kaukana piilopaikasta? Vai lähellä? He ovat varmaan alkaneet etsiä minua.. Osaisivatkohan he tänne? Luultavasti ei. Toivo palaamisesta oli vähäinen. Mitäköhän dannakin ajattelee?

Ajatukseni katkesivat, kun joku avasi oven. Haru lähestyi minua, ja hän istui tuolille, lähelle minua. En osannut lukea hänen ilmeestään juuri mitään, mutta katuvainen se ei ollut.
"Kas, oletkin herännyt", hän totesi.
Mulkaisin häntä.
"Mitä nyt?" hän kysyi, aivan kuin ei tietäisi.
"Mitä te teitte minulle, un?" kysyin, ja katsoin Harua vaativasti.
"Tutkimusta tietenkin", hän vastasi.
"Miten niin tutkimusta?!" huusin. Olin raivoissani.
Mikä tutkimus se oli muka ollut?
"Deidara. Olet sairas. Me tutkimme tätä sairautta, ja yritämme parantaa sinut", Haru sanoi rauhallisesti hymyillen.
"No ei se siltä vaikuttanut!"
Haru pysyi rauhallisena, vaikka kuinka huusin.
"Deidara. Sanoit itsekin silloin, että olemme ainoa toivosi", Haru sanoi hiljaa.
"En edes muista sitä. Varmaan keksitte sen, un", sanoin ärtyneenä, mutta tällä kertaa en huutanut.
"Kyllä sinä vielä muistat", nainen sanoi, pieni surullisuus äänessään, ja kasvoissaan. Pian se kuitenkin vaihtui hymyksi.

"Missä Aki on?" kysyin varuillani.
"Hän on tutkimassa tuloksia", Haru ilmoitti.
Hymähdin pienesti. En halunnut enää puhua. Mutta minun oli pakko kysyä eräs kysymys.
"Tulin siis vapaaehtoisesti? Miksi en muista mitään?"
Haru katsoi minua hetken, ennen kuin vastasi.
"Kyllä, tulit itse. Et muista mitään, koska me.. poistimme osan", hän vastasi niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin.

Katsoin häntä uskomatta korviani.
"Miksi, un?" sain kysyttyä.
Haru ei enää hymyillyt. Hänen silmänsä olivat täynnä surua ja tuskaa. Hän kuitenkin avasi suunsa.
"Halusit unohtaa minut", hän vastasi kuiskaten, ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan, tippuen lopulta lattialle.
Katsoin häntä mykistyneenä. Miksi olisin halunnut unohtaa hänet?

Haru pyyhki kyyneleensä hihaansa, ja katsoi minua pyytäen anteeksi.
"Miksi halusin unohtaa sinut, un?" kysyin varovasti.
Haru painoi päänsä alas.
"Anteeksi", hän sanoi, ja lähti.
Kuulin kuinka ovi suljettiin, ja askeleet loittoivat. Jäin tuijottamaan tyhjää tuolia.