Rauha, tyyneys. Se tuli ensimmäisenä mieleeni. En tunnistanut paikkaa, jossa olin, mutta siellä oli rauhallista, melkein epänormaalin rauhallista. Kaikki oli vaaleaa, ei liian vaaleaa, muttei kirkastakaan, mustaa ei näkynyt lainkaan.

Aurinko hehkui kullanhohtoisena keskellä pastellinsinistä taivasta. Muutama valkea pilvenhattara ajelehti korkeuksien loputtomassa sinessä. Kevyt tuuli, yhtäaikaa lämmin ja viileä, puhalsi kauniin vihreitä lehtiä ympäriinsä.

Taivaalla lensi lintu, valkea kyyhkynen, viaton lintu. Ei, se ei ollutkaan niin vaalea... Se oli harmaa, haukkako? Lintu lähti hurjaan syöksyyn taivaan korkeuksista, suoraan kohti minua. Se tuli lähemmäksi, lähemmäksi, lähemmäksi. Se ei ollutkaan haukka, vaan musta korppi. Musta kuin noki. Musta kuin yö, mustempi kuin mikään musta missään mustuudessa.

Lintu oikaisi syöksynsä viime hetkellä ennen kuin paiskautui minua kohti. Se kuitenkin lensi niin läheltä, että olisin voinut koskettaa sitä. Koskettaa sen siipien sulavaa mustuutta, virheettömyyttä, nopeutta, jota se kantoi siivissään...

Korpilta irtosi sulka, kaksi, kolme. Koko lintu muuttui mustaksi sulkapilveksi. Niitä leijaili kaikkialla ympärilläni. Kurotin käteni ja suljin yhden sulan nyrkkiini. Se viilsi kämmeneeni haavan. Päästin salannopeasti irti sulasta. Katsoin ympärilleni. Ne eivät olleetkaan sulkia, vaan mustia veitsiä. Joiden terät osoittivat minua.

Veitset viilsivät ihoani, haavoista vuosi verta. Syvänpunaista verta, joka maistui suolaiselta suussani ja värjäsi kaiken hehkuvaksi, kuollettavaksi punaksi. Minut, maan, taivaan, kaiken. Upposin siihen, syvemmälle, en päässyt pois, jokin kiskoi minua syvemmälle, minä upposin, hukuin, yhä syvemmälle, jossa ei ollut kuin pimeyttä.

Siellä pimeydessä näkyi jotakin hehkuvan punaista, kuin hiilet pimeyden keskellä. Ojensin käteni punaa kohti, mutta punerva valo muuttui kahdeksi sharinganiksi, joiden tomoet pyörivät, pyörivät, villisti ympyrää, ne imivät minut sisäänsä, en tahtonut, mutta en voinut estää...


"SASUKE!!!"

Ja avasin silmäni. Suigetsun violetit silmät tuijottivat minua ärtyneinä. Hän huokaisi ja mutisi hiljaa, puoliksi itselleen:

"Taasko painajainen?"

"Taas." Vastasin aivan yhtä hiljaa, ja aivan yhtälailla puoliksi itselleni.