Perjantai 13.

Arvon päiväkirja,

Mikään ei ole oikein. Kaikki on jotenkin niin kuin jostain tarinasta. En oikein tiedä, pitäisikö tämä kaikki ottaa vitsinä, jonka joku ylempi taho on lähettänyt, hakeutua hoitoon vai kuolla ihan suosiolla.

Aamulla heräsin aika aikaisin ääneen, joka kuulosti siltä kuin naapurin ovi olisi potkaistu auki. En jaksanut mennä katsomaan mitä siellä tapahtui, vaan painelin suihkuun. Meinasin saada slaagin katsoessani itseäni peilistä, kun en muistanut värjänneeni hiuksiani. Suihkuni jälkeen lattia oli märkä kuten tavallista, mutta vesi oli tympeän sinertävää. Hiukseni vaihtoivat väriä kirkkaan sähkönsinisistä tympeän virheänturkooseiksi.

Kuivailin hiuksiani pyyhkeellä ja kaivelin voileipävärkit jääkaapista. Voita, juustoa, kurkkua ja kinkkusiivuja. Istuin leipien kanssa pöydän ääreen ja avasin läppärini kannen hieroen vielä unen rippeitä silmistäni.

Havahduin muutaman minuutin päästä naapurista kuuluvaan huutoon. Se oli se vanha kiukkuinen mies. Se karjui jotain, ettei se tiedä. Sitten kuului, kuinka joku rysähti jotain huonekalua päin ja hajotti sen.

Joku tosi matala miehen ääni jota en ollut aikaisemmin kuullut, huusi vastaukseksi jotain sellaista kuin 'jos et kerro missä se nilkki asuu, niin tapan sinut'. Mihinköhän ongelmiin se papparainen oli itsensä oikein hankkinut.

Kolina ja huuto päättyivät ääneen, joka kuulosti aivan aseen laukaisulta. Sen jälkeen mies puhui jälleen, hän sanoi signaalin olevan jossain hyvin lähellä. En kiinnittänyt siihen aluksi huomiota, mutta sitten tajusin. Sasuken siru. En ollut saanut sitä pois päältä, olin vain hajottanut sitä pienempiin osiin. Pieni paniikinpoikanen iski ja kaadoin kaksi tuolia kompuroidessani kohti hyllyä jolle sirun palaset olin laittanut.

Mietin, että pitäisikö minun viedä siru miehelle ja kertoa Sasuken eilisistä toimista. Mutta sitten se voisi luulla, että olin siinä, mihin Sasuke olikaan sotkeutunut, jotenkin mukana ja päätin heittää joka ikisen sirun kappaleen takapihalle. Menin parvekkeelle ja heitin palaset niin kauas kuin jaksoin. Vierestäni kuului erittäin matala miehen ääni: "Signaali liikkuu". Vilkaisin nopeasti vasemmalle ja huomasin naapurin parvekkeella seisovan miehen puhuvan matkapuhelimeen.

Pudottauduin kontalleni ja toivoin, ettei hän ollut ehtinyt nähdä minua. Sydämeni jyskytti, ja minusta tuntui siltä kuin olisin milloin tahansa voinut oksentaa. Mies oli tappaja. Näin sen hänen kasvoistaan.

Niissä oli ollut paljon lävistyksiä, ja hänellä oli päässään suurilierinen hattu, jonka alta pilkotti paksu oranssi tukkapehko. Kroppansa hän oli peittänyt pitkällä mustalla takilla.

Istuin parvekkeen betonikaidetta vasten liimautuneena ja pidätin hengitystäni odottaen, että naapuriparvekkeen ovi sulkeutuisi tai kuulisin edes poistuvia askelia. En kuullut kumpaakaan. Oliko mies huomannut minut? Jos oli, miksei hän sanonut mitään? Kurkistin varovasti kaiteen yli ja näin tyhjän parvekkeen. Se mies ei ollut normaali. Ei kukaan normaali pysty poistua päästämättä ääntäkään.

En tohtinut lähteä parvekkeelta. Vääntäydyin kylläkin istumaan tuolille, jonka kämppäni edellinen asukas oli sinne jättänyt. Tuijotin talon takapihalla neljän kerrostalon suojissa olevaa kauniisti hoidettua puutarhaa ja pientä leikkikenttää ajatellen, mitä ihmettä Sasuke oli oikein tehnyt hankkiakseen sellaisen ihmisen peräänsä. Tai sitten se oli joku Itachin kavereista jonka se oli pistänyt Sasukea etsimään, olihan se huhujen mukaan huumediileri.

Katselin muutaman kersan kiipeilyä keskellä pihaa kasvavassa isossa puussa. Parin sekunnin päästä näin sen saman äijän kävelevän puuta kohti rannettaan vilkuillen. Sain melkein jonkun pelko-ja-syyllisyys-kohtauksen tajutessani, että jos mies satuttaisi lapsia, se olisi minun syyni. En voisi huutaa ja käskeä lapsia juoksemaan tai pysymään piilossa, joten tyydyin seuraamaan tapahtumia parvekkeen betonikaiteen ja lattian väliin jäävästä aukosta kylmä hiki kasvoilla valuen.

Äijä ilmiselvästi kuuli lasten naurun puusta muttei nähnyt heitä. Toinen heistä oli tyttö ja pojan hiukset olivat huomiotaherättävän oranssit, ei hän voisi luulla kumpaakaan heistä Sasukeksi. Hän askelsi suoraa kohti puuta, mutta sen juurella hän pysähtyi taas tuijottamaan rannettaan. Hän kääntyi niin että takin liepeet heilahtivat ja tuijotti tulosuuntaansa. Sitten ajattelin; hän ei tiennyt, että signaali tuli pelkästä maassa hänen edessään makaavasta sirusta.

Mies katseli maahan ilmeisesti etsien puhelinta. Sitten hän katsoi ylös. Suoraan naamaani. Nytkähdin kouristuksenomaisesti taakse ja kolautin pääni muovituoliin, ja mies varmasti kuuli sen. Kurkkasin varovasti raosta uudelleen paikkaa jossa mies oli seissyt. Hän ei seissyt enää siinä.

Panikoin hetken parvekkeeni lattialla maaten. Mitä voisin tehdä? Jos mies oli todellakin huomannut minut, hän tulisi ovelleni ryskäämään. Enkä voinut hyväpätä alas kolmannesta kerroksesta. Ainoa pakovaihtoehto näytti olevan naapurin parveke. Yritin arvioida matkaa parvekkeitten välillä. Kyllä se ainakin metrin oli.

Kiipesin varovasti betonisen kaiteen päälle seisomaan ja vilkaisin alas. Hyi helvetti. Sinne kun tippuisi niin.. kolmen kerroksen pudotus lähekkäin sijoitettujen betoniobjektien välissä terävien ja suurehkojen kivien päälle. Ei hyvä.

Keräsin kaiken roheuteni ja loikkasin. Lyhyen ilmalennon aikana toivoin, että olisin kiinnittänyt enemmän huomiota kuntooni niin ei tarvitsisi pelätä niin paljon. Tipahdin kuitenkin turvallisesti betonikaiteen oikealle puolelle juuri parahiksi kuullakseni, kuinka oveni murrettiin väkivallalla.

Mietin hetken vaihtoehtojani. Mies ei luultavasti ollut tyhmä, hän tajuaisi ainoan pakoreittini viimeistään saapuessaan parvekkeelle. Sitten huomasin, että naapurin parvekkeen ovi oli sepposen selällään. Konttasin hiljaa kohti ovea ja pujahdin sisään.

En ole koskaan nähnyt paikan päältä mitään niin tuhoutunutta. Mies oli kuin olikin vaarallinen, vanhan naapurinpapan asunto oli pelkkää puusälettä ja hajonneita astioita. Sitten näin sen, mitä aseelta kuulostanut ääni oli saanut aikaan.

Olin vähällä oksentaa. Se kiukkuinen pappa makasi hajonneen pöydän päällä kasvoissaan ja käsissään vuotavia naarmuja, housut revenneinä ja ammottava, verinen aukko keskellä otsaa. Minun ei tarvinnut edes varmistaa ja tiesin hänen olevan kuollut. Asunnossa haisi kuolema. Ja home. En kyennyt olemaan siellä, joten kompuroin mahdollisimman nopeasti ja hiljaa kohti saranoiltaan potkittua ovea.

Ensimmäisenä työnsin ulos pääni ja kurkistin kumpaankin suuntaan. Ei ketään. Astelin pelkät sukat ja collegeshortsit ylläni tyynen rauhallisena kohti rappusia. Toivottavasti äijä oli tullut yksin, kuolisin jos alhaalla odottaisi musta auto tummennettuine laseineen kaikkineen. Päästyäni ensimmäisen porrasvälin alas säntäsin juoksuun. Ja kauppatasolla pysähdyin kuin seinään. Musta auto, jonka ratissa istui nuori kaunis nainen.

Vaihtoehtoni olivat vähissä. Joko juoksisin paniikissa pois tai yrittäisin muina miehinä auton ohittamista. Päädyin kakkosvaihtoehtoon ja kävelin kasvot alas luotuina auton ohi. Tunsin naisen tuijottavan. Joko hän tunnisti minut tai ihmetteli vähäistä vaatetustani, vaikka taivas oli harmaa. Suuntasin askeleeni poispäin keskustasta, kohti Kiban kotia.

Hakkasin ovea melkein paniikissa. Kiba tuli avaamaan ärtynyt ja väsynyt ilme kasvoillaan, joka kumminkin haihtui pois saman tien kun hän näki naamani. Hiukset takussa, naama punaisena vailla vaatteita ja epätoivon vallassa. Se viittasi minut sisään ja kipitin suoraan sen huoneeseen. Siellä se vaati kertomaan kaiken, ja minähän kerroin.

"Sä oot hullu. Päästit Sasuken kotiis. Sehän vihaa sua!" Kiban reaktio ei ollut mitenkään erityisen rohkaiseva. Kerroin, kuinka olin nähnyt kuolleen miehen ja paennut mahdollista mielipuolta tappajaa ja se valittaa siitä että päästin Sasuken kotiini? "Miltä se mies näytti? Muulta ku julmalta", se kysyi ennen kuin ehdin avata edes suutani.

Mietin hetken. Hänen hiuksensa olivat muistuttaneet omiani, mutta ne olivat oranssit ja lyhyemmät. Hänellä oli ollut liioitellun paljon lävistyksiä ympäri kasvojaan, ja hän oli pukeutunut kuin mikäkin mafiagangsteri. Ja hänen silmänsä olivat oudot. En osannut tarkalleen sanoa mikä niistä oli tehnyt kummalliset, mutta näytti siltä kuin koko silmämuna olisi ollut haaleanvioletti. Eli lyhyesti sanottuna mies oli näyttänyt julmalta ja kylmältä friikiltä.

Kiba vain tuijotti. Se ei varmaan ymmärtänyt miltä musta tuntui, olihan se elänyt lähes täydellisen lapsuuden ja nuoruuden. Se varmaan yritti kuollakseen miettiä, miten se vois auttaa. Lopulta se keksi. "Sun on pakko jäädä tänne. Sä et voi mennä kotiin jos sun perässä on mielipuoli murhaaja." Olin sanoin kuvailemattoman kiitollinen niistä sanoista.

Kello oli yhdeksän aamulla, ja me istuimme Kiban kanssa yhä hänen huoneensa lattialla vierekkäin ja nojasimme hänen sänkyynsä. Kiballa ei näyttänyt olevan aikomustakaan mennä kouluun. Kuulin etäisesti Hanan kävelevän käytävää pitkin, luultavasti kohti Kiban huonetta. Minulla alkoi olla paniikin jälkeinen nälkä.

"Jos tuolla jossain on jumala, sen täytyy vihata meitä molempia" Kiba tuumasi suunnilleen kymmenen minuutin päästä. Katselin häntä kysyvästi vaikka tiesin kyllä syyn. "Ei se voi olla normaalia, että ensin mun äiti karkaa ja sit joudun erota parhaasta kaveristani vaikka oon kyllä epäsosiaalinen muutenki. Enkä ees osaa saksaa. Se on niin monimutkasta. Eikä sekää voi olla ihan vaan sattuman kauppaa et ensiks saat turpaas asfaltilta, sit saat kuulla et mä muutan pois ja sit sun perään iskee joku tappajapsykopaatti... sit vielä se sun menneisyys ja kaikki."

Kunnioitin todella, ettei Kiba ottanut sijaisperhettäni sen kummemmin puheeksi. Tai no, enhän minä tiedä tarkoittiko hän juuri sitä, se voi olla että hän ajoi takaa myös sitä kuinka syrjitty, kiusattu ja hakattu olin pienenpänä. Mutta tajuan kyllä mitä hän ajoi takaa. Jumala todella vihaa meitä. Kibaa se kyllä vihaa vaan siksi koska minä. Kiban äitikin lähti huitelemaan vasta sen jälkeen kun minä tulin kuvioihin. Ehkä Kiban elämä olisi onnellisempaa jos en olisi täällä? Olen varmaan kirottu. Onnistuin tappamaan ainoan ala-asteaikaisen kaverinikin.

Hana koputti varovasti huoneen oveen ja avasi sen. Hän vain seisoi siinä ja katsoi meitä molempia myötätuntoisen ja samalla hieman surullisen näköisenä. Se oli varmaan kuullut, joten turha sitä oli enää peitellä. Hän ei sanonut mitään kun Kiba kysyi, saisinko jäädä hetkeksi. Nyökkäsi vain. Se mahtoi miettiä, kuinka pärjään heidän lähtönsä jälkeen. Minulla oli vastaus, loistavasti. Jos hän siis antaisi Kiban jäädä tänne.

Kello lähenteli yhtätoista kun Hana lähti töihin ja seuraava sana sanottiin. "Mun on nälkä." Ja sen sanoi Kiba. Lauseen vaikutuksesta painuimme molemmat keittiön puolelle, minä istuin pöydän ääreen ja Kiba hyökkäsi jääkaapille. Katselin ikkunasta ulos. Siellä oli alkanut sataa.

"Mitä sä haluut sun leivän päälle?" Kiba kysyi. Mutisin että ihan sama ja saisin luultavasti jotain mistä Kiba pitää itse. Se ei ole koskaan nähnyt mun tekevän voileipää. En ole ollut koskaan näin sekaisin ja hämmentynyt. Kai nyt on sitten se aika elämästäni, kun kaikki menee kerralla pieleen. Tunsin luuytimissäni kuinka Kiba tuijotti innotonta leivän mutustustani. Nyt oli ilmeisesti päällä paniikinjälkeinen turtumus.

Oltiin lysähdetty leipien jälkeen sohvalle ja Kiba oli pistänyt telkkarin päälle. Olin nukahtanut siihen, eikä Kiba ollut viitsinyt herättää minua. Heräsin vasta seitsemän aikoihin illalla, kun Hana tuli kotiin.

Näin todella ahdistavaa unta oranssihiuksisesta tappajasta ja siitä naisesta. Ja Sasukesta. Hän oli ollut pelottavan näköinen. Kaunis, mutta julma. Hän oli ottanut minua rinnuksista kiinni, katsonut alentavasti suoraan silmiini ja sanonut päin kasvojani "Olet ikuisesti minun" äänellä, joka oli tuskin kuiskausta kuuluvampi mutta täytti koko tietoisuuteni.


Loppu ilta eteni kuin sumussa. En puhunut mitään, istuin vaan sohvalla, söin hieman Hanan tekemää ruokaa enkä edes muista mitä se oli. Välillä huomasin kummankin Inuzukan sisaruksen katselevan minua huolissaan, mutten jaksanut välittää siitä. Valmistin itseäni kuolemaan, tai johonkin vielä pahempaan. Minulla taitaa olla taipumusta pessimismiin.

Kello on pitkästi yli puolen yön. Minulla on patja Kiban lattialla, ja vieressäni odottaa koskematon juustovoileipä ja mukillinen lämmintä kaakaota. Voisin hävittää ne sisuksiini ja yrittää nukkua.

_______

Siitä tuli pitkä >:O ja tää on auttamattomasti myöhässä... tavallaan. Varotin viimeksi että saattaa mennä kesälomaan asti että jatkuu mutta kesälomaaki on ollu nyt kuukauden.. oon vaan toivoton. No mutta toivottavasti tykkäätte eikä oo liikaa tapahtumia tai selitystä tai mitää (: