Mä olin päättänyt sen. Tänään mä voisin vihdoin jättää elämän taakseni, tän idiootin ja päähänpotkivan maailman.

Mä kävelin kuin unessa. Ehkä mä olinkin vielä unessa, kaikki tuntui niin unenomaiselta. Kaikki oli kylmää ja pimeetä, ja mä mietin ihan yksin et miltä tuntuu kuolla. En ollut koskaan ennen ajatellut sitä niin paljon ja kuoleman kylmyyden ajatus sai mun selässä kulkemaan kylmiä väreitä – tai pikemminkin kylmiä sähköiskuja, sillä ne halvaannutti mut paikalleen.

Mutta oli pakko mennä.

Mä avasin meidän parvekkeen oven ja lämmin tuulen henkäys hipaisi mun poskea. Mä katoin alas harvojen lattialautojen välistä ja olin pyörtyä. Kuka hullu hyppää viidennestä kerroksesta? Onhan niitä helpompiakin tapoja kuolla. Mutta ei kai sillä oikeastaan ole mitään väliä.

Ja kun mä peloissani tiirasin sen kaiteen yli mä meinasin oksentaa. Tai kuolla sydänkohtaukseen. Enkä siksi, että pudotus oli kuin olikin ihan sairaan korkeelta, vaan siksi, että näin mitä tai kuka siellä alhaalla oli.

Rauhallisena ja miettien, katsellen auringon punaista nousua.

Kuolema.
Mun entinen punatukkainen poika.
Mun entinen paimen.
Minun nykyinen syyni kuolla.
Ja hänen murhasta likaiset kätensä.

Milloin lakkasin rakastamasta häntä? Milloin lakkasin kuiskaamasta hänen nimeään lempeästi kesäkuiseen iltaan?
Vastaus oli liian helppo ja päivä muistui mieleeni liiankin hyvin.

19.1

Lunta oli satanut sinä päivänä paljon.
Hän oli keronut tulevansa meille juhlistamaan syntymäpäiväänsä, vaikka oikeastaan se oli ollut minun ideani. Olin ajatellut sen olevan hauskaa ja hän oli suostunut.

Ovelta kuului koputus ja riensin avaamaan sen innokkaana näkemään hänet taas.
Heti kun ovi avautui, hän veti minut lähelleen ja kysyi tavanomaisimman kysymyksensä; mitä kuuluu. Siitä oli tullut tapa heti kun hän kuuli mun sairastumisesta masennukseen.
Mumisin hänen olkaansa vasten totuudenmukaisesti: ”Sinun äänesi pimeydessä”, ja hän silitti vaaleita hiuksiani.

Irrottauduin syleilystä ja vasta sitten mä huomasin hänen väsyneen ja kuolemanvakavan ilmeensä.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin hieman pelästyneenä. Koskaan aiemmin hän ei ollut näyttänyt noin vakavalta, vaikka hän ei ollutkaan mitään puheliainta sorttia.

Hänen turkooseissa silmissään välkähti suru, kuin meri olisi itkenyt. Vain kyyneliä ei tullut.

”Minä tapoin isäni”, hän sanoi niin kuin jokaisella sanalla hän olisi itkenyt verta.
”Va- valeh-”
Silmien katse keskeytti mun sanani.

Ei ollut valetta.
Ei ollut edes huonoa huumoria.
Vain totisinta totta.

Huuto kaikui pimenevässä talviyössä, ja korpit lehahtivat raakkuen lentoon läheisestä puusta.

Ja silloin huomasin sen. Hänen kätensä veren peitossa. Lumi värjäytyi punaiseksi hänen ympärillään.

Taivaalta tippui punaisia hiutaleita hänen liekehtiviin hiuksiinsa. Taivaskin itki verta.

Olin minä kuullut siitä, hänelläkin olivat asiat huonosti. Ongelmia isän kanssa, valheita, huutoa ja tappeluita. Minä en ollut tiennyt, että hän vihasi isäänsä niin paljon, että pystyi tappamaan hänet. En ollut tiennyt, että asiat olivat näin huonosti.

Että viha hänen sisällään pursusi yli laitojen. Että hän oli vaarallinen.

Ja siinä kun hän seisoi, verisin käsin ja verta joka puolella, nousi mun mieleen väkisinkin kuva paimenesta tappamassa valkoisen karitsan. Kaikki hänen ympärillään oli muuten valkoisen lumen peitossa, mutta kaikki mihin hän koski oli karmiininpunaisen veren tahrimaa.

Ja hän oli vieläkin siinä, silmissään tyhjä katse, kauniina kuin eedeniin tunkeutunut paholainen.

Hän oli ollut mulle niin tärkeä. Viisivuotiaasta asti mä olin hänet tuntenu, ja ihan kaikki nää vuodet hän oli mua tukenut.

Mä muistan vieläkin sen päivän.
Me katottiin yhessä jotain tylsää elokuvaa ja mua ahisti ihan hirveesti. Aiemmin päivällä mä olin saanut tietää, että mun vanhemmat oli kuolleet auto-onnettomuudessa. Se oli sattunu kuin puukko suoraan sydämeen, eikä tuo kliseinen piirretty saanut mua tuntemaan oloani kovinkaan paremmaksi.

Ja sitten mun paras kaverini huomasi hätääntyneen katseeni ja sanomatta mitään se veti mut lähelle ja silitti mun päätä. Siitä asti mä olen turvautunut häneen, kuin sokea karitsa paimeneen ja hän oli alkanut ohjata mua kohti parempaa elämää.

Kunnes se yö muutti kaiken.
Se muutti ne suudelmat, rohkaisevat sanat ja hellät kosketukset. Millään niistä ei ollut enää väliä.
Kyllä mä tiesin, että olin tosi itsekäs, kun jätin hänet vaikeana aikana yksin. Mua pelotti liikaa. Ei meistä ois muutenkaan tullut enää mitään, ei me oltais voitukaan jatkaa.

Sillä miten muka susi voisi rakastaa karitsaa?

Mä tajusin, että tää ei voi enää jatkua. Mun elämän on loputtava nyt heti, ennnenkuin kukaan joutuis enää kärsimään mun vuokseni. Mun takia.

Niinpä mä nousin sille kaiteelle ja hyppäsin silmät kiinni.
Matka alas näytti pitkältä, mutta se tuntui vain sekunnilta mun elämässä, jonka loppupää häämötti jo, asvaltin muodossa.

TUMPS

Tumps? Eikö sen pitänytkään olla korvia vihlova räsähdys, kun kaikki luut murskaantuivat?

Vihlovaa kipua. Sitä olinkin jo osannut odottaa. Tosin tämä oli paljon vaimeampaa siihen verrattuna, että mä olisin rutsahtanut päälleni asvalttiin.

Huokaus.
Häh? Kuka hemmetti oli kopannut mut ilmalennosta tähän lämpimään ja jotenkin myös niin tuttuun syliin? Kuka hemmetti oli pilannut mun kuoleman?

Mä raotin silmiäni ja aurinko paisto mun pelastajani takaa, ikäänkuin semmonen sädekehä mitä oli mummilan seinillä ikoneissa. Mä en ehkä nähny kunnolla, mutta tunsin kyllä.

Turkoosit silmät. Nyt mä ne näin. Ne tutut meret, joihin mä olin hukkunut niin monta kertaa aiemminkin. Ne kimalsi vuodattamattomista kyyneleistä, ja ne näytti yhä kauniimmilta nousevan auringon lumoavassa sävyssä.

Nyt ne oli vääristyneet surusta ja kauhusta.

Punaiset hiukset.
Minun paimeneni.
Ja minä olin taas hänen typerä karitsansa, joka vain satutti tuota jumalaista nöyrää paimenta.

Kipu unohtui.
Mä takerruin häneen kiinni kuin hukkuva lauttaan. Hän oli taas siinä. Niin tuttuna ja turvallisena hänen kätensä hiuksissani.

”Johdata mut valoon, Gaara” mä kuiskasin.
Ja hän hymyili mulle niin kauniisti, vaikka silmät oli vieläkin tuskaisen surulliset.

”Minä lupaan”.

Kuinka helposti ihminen unohtaa.
Kuinka helposti me annamme anteeksi.
Sinä annoit minulle anteeksi liian helposti.

Gaara, olen varma että sinut voi parantaa.

Anna minun edes yrittää.


------~*~-------

VIHDOINKIN. Vihdoin ja viimein sain tännekkin jotain sepustettua.
Ja minähän varoitin teitä, että tulette kuulemaan minusta vielä >;D

SIIS. Idea tuli täysin tyhjyydestä. (täysin, uskokaa vaan). Enkä ees kunnolla muistanu mitä kirjotin, ennnenku luin uuvestaan..... ^^
… Ja koska idea tuli tyhjyydestä, on hiukka vaikea kirjottaa mitään siitä, sowwy.
(se on lyhyt, sori)
Jasiis ideahan oikeasti lähti siitä laulusta Jumalan Karitsa, taitaa kyllä tälläkertaa olla Gaaran karitsa ^^ Joo hehhheh puujalkavitsit kunniaan.
Se on angsti tiedäntiedän, mutta tuli pikku innostus kirjotella tällasta.

Kommentoikaa immeiset ja ilmoitelkaa myös virheistä, että saan jotain mukavia pikku ideoita seuraaviin ficceihin... :)