Olin aivan hiljaa. Vahvana, vaikutus valtaisena tuijotin kuinka kalpea Uchiha saapui paikalle parinsa kanssa. Kisame piti vahvasti kiinni panttivangin käsistä tuon selän takana. Itachi oli hiljaa, katsoi minua silmiin ja nyökkäsi parilleen pikaisesti. Tämä hylätty talo oli suojamme, paikka josta kukaan ei saisi tietää niistä tuskan huudoista, niistä veripisaroista jotka vuodatimme vain omaa iloamme varten.

Kisame potkaisi ruskeahiuksisen pojan eteeni polvilleen. Laskin katseeni hitaasti ja halveksuvasti poikaan. Hän tärisi, puri huultaan ja sylkäisi verta ja sylkeä eteeni. Kallistin päätäni. Poika ei halunnut kuolla. Pian hän nosti katseensa minuun. Vaaleat, vihaiset silmät katsoivat minua raivokkaana. Silmät kuin sokealla, tahto kuin näkevällä. Huuleni raottuivat nähdessäni hänen kasvonsa.

”Tällä kertaa et pääse pakoon, Neji”, sanani iskivät häneen kuin raipan iskut kidutettavaan. ”Mutta älä pelkää. En aio olla nyt niin raaka kuin viimekerralla. Lupaan sen sinulle”, jatkoin tyhjällä, kylmällä äänellä. Olisin halunnut tappaa hänet heti. Mutta miksi en tehnyt sitä? En vain kyennyt vielä. Halusin nähdä hänen verensä vuotamassa edessäni, kuulla hänen anelevan kuolemaa. Sen minä halusin ennen kuin päästäisin hänet vapaaksi tästä elämästä.

”Te kaksi voitte mennä”, minä sanoin katsoen Itachiin, Kisameen, jonka silmät uhkuivat verenhimoa. Uchiha katsoi minuun hieman vihaisesti, mutta lähti sitten riisipaperisten seinien sisältä toisiin huoneisiin, sieltä ulos kylmään sateeseen, joka hakkasi raivoissaan kattoa. Vihdoin kuului kolahdus, joka kuului viimeisen oven sulkeuduttua. Se ääni oli Hyugan viimeinen toivo. Tämä olisi hänen loppunsa. Pyyhin violetteja hiuksiani pois silmien edestä. En halunnut sanoa mitään. Vedin kunain esille käteeni. Tummahiuksinen poika katsoi minua anovasti.
”Nouse ylös”, minä komensin. Hän saisi ehkä nopeamman kuolemaan. Mutten uskonut tähän ajatukseen itsekkään.

Poika pysyi paikallaan maassa. ”Nouse”, sanoin uudelleen. Tuijotin hänen silmiinsä. Ne olivat lumoavat. Tuijottivat rauhallisesti kun toistin sanaa. Olin raottanut huuleni toistaakseni sen yhden sanan uudelleen, kun poika ottikin kuluneesta puulattiasta kiinni käsillään, ja nousi seisomaan aivan eteeni. Parin sentin päässä kasvoistani. Olin astumassa kauemmas hänestä, saadakseni iskeä kunain hänen ranteistaan, mutta hän otti ranteistani kiinni, veti minut kiinni itseensä. En hengittänyt. Olimme aivan hiljaa. ”Pudota se”, hän sanoi. En kyennyt vastaamaan. Mikä tämä tunne oikein oli?  Miksi en vain lyönyt kunaita hänen sydämestään läpi?

”Pudota se vain”, hän toisti uudelleen. Päästin irti. Pudotin teräksisen esineen maahan. Katsoin hänen silmiään melkein pelokkaana. Olin niin hämmentynyt, en uskaltanut liikkua senttiäkään. Nejin silmät katsoivat omiani hieman rauhattomina. Odotin vain yhtä asiaa. ”Sinä tiedät sen Konan, että tehtäväsi on tappaa minut”, hän sanoi rehellisenä. Olin järkyttynyt. Aukinaisesta ikkunasta tuuli sisään, ja hänen tummat hiukset heiluivat tuulessa, rauhallisesti edes takaisin kuin meren aallot. Oli liian hiljaista. ”En..”, sanoin ääni värähtäen hieman. Olin kärsimätön, pelokas. Pian hänen huulensa koskettivat omiani. Katsoin vieläkin hänen silmiään, kunnes lopulta annoin periksi ja suljin oranssit, tappajan silmäni. Hänen samettiset huulensa suutelivat minua hellästi. Rauhallisesti, kuin ei olisi kiire mihinkään. Mutta eihän meillä ollut. Kukaan ei tulisi vielä pitkään aikaan. Kaikki tiesivät, miten hitaasti minä tapoin. Neji päästi käteni vapaaksi, jolloin asetin sen hänen niskalleen. En halunnut pois tästä hetkestä, sitten millään. Hetken päästä pakotin itseni ottamaan askeleen pois. Katsoin häntä silmät melkein kosteina. Mikä teki tuosta Konohan ninjasta niin erityisen minulle? Miksen osannut kiduttaa häntä ja hymyillä samalla? Niinhän tein hänen ryhmäläisilleen. Se nutturapäinen oli ensimmäinen. Nautin siitä kun hän itki ja huusi apua. Hänet tapoin hitaasti. Mustahiuksinen, erikoisen näköinen poika kuoli nopeasti, vaikka se ei ollut tarkoituksena. Mutta tämä erityinen henkilö.. En osannut tappaa häntä. En kyennyt ajatella sitä kun hänen verensä vuotaisi edessäni.

Neji katsoi minua hiljaisena. Tuijotin häntä sanomatta sanakaan, kuulimme toistemme hengityksen. Katsoin kunaita maassa. Kumarruin nostamaan sen ylös, aikeissa laittaa sen koteloonsa kun pojan käsi asettui omani päälle. ”Satuta minua Konan”, hän pyysi. Ruskeahiuksinen tiesi paremmin kuin minä, että jos joku saisi tietää, etten olisi kiduttanut Nejiä, minutkin voitaisiin tappaa. Pain halusi ettei kukaan jäisi henkiin. Hän suuteli minua uudestaan. Jäin taas samaan transsiin, etten osannut liikkua taaskaan. Poika liikutti kättäni. En osannut hahmottaa mitä hän oli tekemässä, kun hän sitten viilsikin reittään syvältä. Silmäni laajenivat säikähdyksestä, kun kipu levisi hänen kasvoilleen, ja hän erkani huuliltani. Olin paniikissa. Mutta Neji ei halunnut, että minua satutetaan. ”Ei vielä”, kuiskasin tuskastuneena. Kaapuuni oli tullut veritahra. Vuorostaan minä suutelin häntä. Halusin Nejin. Huuleni ahnehtivat hänen täydellisiä huuliaan, enkä missään nimessä halunnut lopettaa. Hyugan kädet avasivat takkini alas asti. Pudotin sen pois päältäni, ja jäljelle jäi avonaisen oloinen paita ja leginssien tapaiset housut. Vedin Nejiltä paidan pois ja suutelin häntä uudelleen. Hän painoi minut ainoaa puista seinää vasten, suuteli minua ahnaasti. Haroin hänen hiuksiaan sormillani. Nejin kädet sivelivät niskaani.

Täydellisen hetken katkaisi kolahdus. Erkanin hänen sametinpehmeistä huulistaan, katsoin rakastajani olan yli ja näin jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. ”Ei”, sain suustani pelokkaan parkaisun. Tietämätön poika ei ymmärtänyt, kunnes sitten hän tunsi sen suunnattoman kivun. Mustahiuksinen Uchiha oli heittänyt shurikeneja hänen selkäänsä, saanut osuman, joka tekis hänestä lopun. Nejin huulilta valui verta. Ne sotkivat hänen täydelliset kasvonsa, vuosivat alas, lopulta leualle, siitä tippuivat lopulta maahan. Poika kaatui minua kohti, pää osuen olkapäähäni, ja kaatuen siitä maahan. Kasvoillani oli verta. Hänen, henkilön johon taisin rakastua, verta.

Itachi syöksyi minua kohti, painoi huulensa vihaisesti huulilleni. ”Lopeta!” parkaisin ja työnsin hänet pois, jolloin mies löi minua poskeen. Katsoin häntä uskottomana. Työnsin hänet kauemmas ja lysähdin Nejin vierelle, tummalle kirsikkapuulattialle, joka oli punaisten roiskeiden pilaama. Kyyneleet valuivat poskillani, kalpeita kasvojani koristi suru, pelko ja itsetuhoisuus. Pyyhin hiukset Nejin kasvoilta. Hän oli juuri ja juuri hengissä. ”K-Konan…”, hän sanoi. Ruskeahiuksinen, nuorempi poika laski kätensä käteni päälle.

”Pakene”

Käännyin Itachia kohti, ja kauhu peitti kasvoni. Itachi hymyili. Hänellä oli kunait käsissään. Nousin nopeasti ylös. Olin lähtemässä juoksuun, kohti riisipaperista tehtyä ovea, kun Itachi löi minua uudelleen niskaan. Silloin kaaduin maahan, menetin tajuntani melkein heti. Viimeinen asia minkä näin, oli Nejin kasvot, hieman hymyyn kaartuneet huulet. Tämä oli uni, josta en herää.

”Konan. Pettureille ei anneta voimaa, valtaa tai muuta vahvuutta”