Hiljalleen laskeutuvan auringon valo valaisi Konohan pölyisiä katuja. Oli kuivaa, tomu lensi jokaisen askeleen kohdalla ilmaan. Minua se ei tosin haitannut, mieluummin oli kuivaa, hiekkaisaa, kuin märkää ja mutaista. Käännyin kadunkulmalle ja koputin erääseen, vanhan oloiseen puiseen oveen. Odotin kärsimättömänä avausta. Kuulin sisältä epämääräistä mutinaa, ja pian ovi aukesi. Naruton somat, siniset silmät katsoivat minua jotenkin hämillään.

”Gaara?” hän sanoi ihmeissään, suu kääntyen erikoiseen virneeseen. Pian hän halasi minua yllättäen. Säpsähdin. Vastasin kuitenkin halaukseen. ”Mitä sä täällä teet?” Naruto kysyi hymyillen iloisesti. ”Tule vain sisälle”, hän pyysi. Nyökkäsin, ja hymyilin hieman. Astuin sisälle sotkuisen oloiseen huoneeseen. Joka puolella oli kirjoja, papereita ja kääröjä. ”Naruto, minun pitää kertoa sinulle yksi juttu”, sanoin sitten hiljaa, kääntyen katsomaan häntä kohti. Vaaleahiuksinen poika veti oven kiinni. ”Aijaa.. Olin aikeissa mennä harjoittelemaan, mutta jos se ei vie kauaa aikaa?” hän selitti minulle hymyillen edelleen. Katsoin häntä ja nyökkäsin. ”Se vie vain hetken”, vannoin hänelle. Sinisilmäinen poika hymyili leveästi. Mietin hetken, kunnes vain yhtäkkiä astuin häntä kohti ja painoin huuleni hänen huulilleen. Ihan hetkeksi vain, ja erkanin sitten. Naruto katsoi minua silmät suurina, pupilli pienenä. Hän tärisi hieman. Laskin katseeni. Mitä ajattelin? Että Naruto pitäisi minusta? Yhdeksänhännänjinchuuriki katsoi minua ihmeissään. ”Gaara.. Pidätkö sä musta?” hän kysyi sitten. Hätkähdin ja nostin katseeni toiseen. En halunnut vastata. ”… Pidän”, myönsin sitten suu hieman surullisessa ilmeessä. Pian Naruto otti kädestäni kiinni. Nostin katseeni hänen silmiinsä uskottomana. ”Mitä sinä..”, en saanut lausettani loppuun, kun hänen pehmeät, viileät huulensa koskivat jälleen omiani. Olin hämilläni hänen liikkeistään. Himmeässä auringon valossa suutelimme uudelleen ja uudelleen. ”Harjoittelusi viivästyy”, huomautin, hymyillen hieman. ”Aina sitä ehtii myöhemminkin. Ei Yamato-sensei suutu”, hän sanoi hymyillen lempeästi minulle.

Suutelimme vielä jonkin aikaa, kun ovelta lopulta kuului nopeaa koputusta. Naruto katsoi hetken minua, käveli sitten ovelle ja avasi sen. ”Naruto, missä viivyit? Meidän piti nähdä puolituntia sitten”, kuulin jonkun puhuvan. En alkuun erottanut ääntä. ”Miten rasittavaa.. Unohditko minut?” puhe jatkui. ”Ei! En Shikamaru! Enhän mä sua unohda!” Naruto laittoi vastaan. Katsoin hieman järkyttyneenä Naruton takaraivoa, ja pian tunsin silmieni kostuvan, kun Shikamarun kädet kietoutuivat Naruton niskan takaa ja he suutelivat. ”Luulin, että välität minusta Naruto!” puoliksi huusin, ja syöksyin heidän ohitseen ulos, tuupaten Shikamarua rajusti ja lähtien juoksemaan pois. ”Gaara! Odota!” kuulin Naruton huudot. Shikamaru katsoi perääni järkyttyneenä, ja kuulin vielä kuinka hän tivasi Narutolta kaikkea hieman vihaiseen sävyyn.

Käännyin vielä yhden kulman taakse. Itkien, törmäten johonkuhun kyynelien sokaistamana.  Nostin katseeni henkilöön johon törmäsin. Kiba katsoi minua hämillään. Hänen ruskeat hiuksensa olivat sotkuiset kuten yleensä. ”Hei Gaara? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hieman punastuneena. Avasin suutani jotta voisin vastata, mutten saanut sanoja suustani. ”M-Minä..”, sain sanottua kunnes sorruin itkemään ja peitin käsilläni kasvoni. Kiba oli hieman hämillään. Tunsin hänen voimakkaiden käsivarsien kietoutuvan ympärilleni. Luulin hänen pian päästävän irti ja lähtevän, mutta hän ei lähtenyt. Hän kuiskasi minulle: ”Ei hätää Gaara, mä oon tässä sun kanssasi.” Järkytyin hieman, ja laskin käteni pois. Hän siirtyi katsomaan minua silmiin. ”Mitä tarkoitat”, minun oli pakko kysyä. Kiba päästi minut vapaaksi halauksestaan ja hieroi niskaansa. Hänen silmänsä olivat levottomat, ilme mietteliäs. Hän taisi harkita vastausta. Alkoi olla jo melko pimeää. Aurinko oli laskenut ja tuuli viileästi. Olimme tiilisten talojen pikkukujalla, ja odotin edelleen Kiban vastausta. ”Kiba”, sanoin hiljaa. Pian poika nosti katseensa minuun. Lähestyin häntä, ja Kiba minua. Huulemme kohtasivat, kätemme ottivat toisistaan kiinni. Tuuli romanttisesti, kuun valo loisti takaamme. Kuuta itseä ei näkynyt talojen kattojen takia, mutta upea tähtitaivas häikäisi kuin timantit mustalla silkillä. ”Siirrytäänkö muualle?” hän kysyi minulta. Nyökkäsin hieman, ja hän päästi toisesta kädestäni. ”Seuraa minua”, hän pyysi, päästi toisenkin käteni vapaaksi kun olin nyökännyt jälleen. Hän hypähti katolle, minä perässä. Lähdimme juoksemaan Konohan suurille kallioille, joissa Hokagejen päiden kuvat tuijottivat hiljaisuutta. Oli kovin hiljaista. Vain katukissa mourusi yössä, linnutkin olivat vaienneet.

Ollessamme perillä, tuuli edelleen, hieman kovemmin kuin alhaalla kylässä. Kiba istuutui nurmelle, nyökäten minut viereensä. Istuin hänen oikealle puolelleen. Hän katsoi minun silmiäni, hymyili hieman. Nojauduin häntä kohti ja suutelin Kibaa hetkellisesti. Työnsin hänet hellästi selälleen, mennen mukana puoliksi hänen päällään, suudellen häntä uudelleen. Ruskeahiuksinen poika kuiskasi hiljaa tuulessa, tähtitaivaan alla minulle: ”Tiedätkö, olen toivonut tätä hetkeä todella kauan.” Minä hymyilin. ”Sinä todella välität minusta”, henkäisin hiljaa, asettuen makaamaan hänen vierelleen, käsi hänen kädessään. ”Kyllä.. Et tiedäkään kuinka paljon”, hän kertoi minulle, katsoessaan silmiini onnellisena. Minulla oli melko kylmä. Olin jättänyt hiekkani, päällimmäisen paitani hiekankylään. Luulin että olisi lämmin. Kiba huomasi miten värisin kylmästi. Hän nousi hieman, otti takkinsa pois ja asetti sen ympärilleni käyden taas maaten vierelleni. ”Ei sinun pitäisi”, sanoin hieman nolona. ”Ei, ei. Sinulla on kylmä”, Kiba sanoi hymyillen, suukottaen otsaani. ”Täällä on kaunista”, sanoin hiljaa. Sanani olivat hiljaisia, siroja. Makasimme vehreällä nurmella, katselimme tähtiä ja suutelimme välillä, olin niin onnellinen, että tämä hetki oli totta eikä unta.

”Niin täällä on. Kun sinä olet täällä kanssani, Gaara”