Se, mitä siinä ilmanraikastajankatkuisessa terapiahuoneessa ikinä tapahtuikaan, myös jäi sinne. Mä kielsin sen itseltäni, suljin syvälle pääkoppani perimmäiseen komeroon ja löin oven lukkoon. Sinne se jäi huutamaan ja takomaan ovea, mä suljin korvani sen säälittävältä kiljumiselta.
Mitä se ketään auttaisi?
Tapahtumasta oli kulunut kaksi viikkoa, ja kaikki oli hyvin. Mä en kertonu Sasukelle, että mä tiesin sen hakanneen Inaban. Inaba ei juorunnu eteenpäin ketkä sen oli löylyttäny, ja vielä parempaa: se ei ahdistellu mua enää. Yasanokin pysyi lupauksiensa takana, ja oli vaiti. Miksipä minä siis menisin ja kertoisin oman osuuteni, koska silloin koko hattaranhauras käärmeenkehämme räjähtäisi riekaleiksi.

Vaikka Sasuke aluksi ihmettelikin mun säpsähtelevää käytöstä joka kerta kun me oltiin vähänkin lähekkäin, mä pääsin siitä yli. Uskokaa, kaikki oli hienosti. Paremmin kuin koskaan.

Oli unenpöpperöinen lauantaiaamu. Auringonvalo kurkisteli sisään suljetun sälekaihtimen raoista. Mä piirtelin sormellani ympyröitä allani makaavan pojan kalpeaan kaulaan ja nautin suuresti aiheuttamastani värähdyksestä aina osuessani vähänkin kutiavaan kohtaan. Ja sen mä olin oppinu, se jos joku oli kova kutiamaan.
”Onko sulla kiire tänään?” Sasuke kysyi raukeasti.
”Miltä näyttää?”
”Hyvältä. Jäädään tähän koko loppuelämäksi.”

Mä vilkaisin hymyillen lattialle levitettyä kaveripatjaa, jossa Sasuken oli ollut tarkoitus nukkua. Iruka oli lähtenyt Kakashin ja muiden kanssa viettämään Yamaton synttäreitä, joten koko talo oli ollut meidän käytettävissämme. Joskin harvinaisen epäterveellisen iltapalan ja peukkukrampin partaalle ajetun Tekkenin paukutuksen jälkeen Sasuke päätti nostaa mut olalleen ja kantaa armotta makkarin puolelle, joten se siitä talonvaltauksesta. Lakanat ruttaantui ja muuta syntistä pikkutuhmaa kerkesi tapahtua, ennen kuin nukahdimme tyytyväisesti sylikkäin jälkilämmössä hohkaten kuin murmelinpoikaset pesässään.

Mä olin just kurottautunu suukottamaan Sasukea suulle, kun yhtäkkiä tapahtui jotain erittäin odottamatonta.
”Huomenta unikeot!” kuului käytävästä, ja huoneen ovi aukesi.
”AAAAGH!!”
Se oli ennemminkin refleksi kuin suunniteltu teko, mutta mä kiskaisin peiton meidän päälle nii että pölinä kävi! Sasuke katsoi mua peiton hämärässä silmät suurina, suu oudossa virneessä ku se pidätti hengitystä ja ilmeisesti naurua samaan aikaan. Mitä saakelia!? Eikö me oltukkaan yksin kotona? Tässä ei ollu nyt mitään naurunaihetta.

”Iruka! Säkö tulitki kotiin yöksi?” Mä huusin ja kurkkasin peiton alta hymyillen tekopirteästi.
”Joo, alkoi väsyttää.” Sen katse vaelsi tyhjästä patjasta mun sänkyyn ja vielä takaisin, kunnes se jatkoi. ”Missä Sasuke on? Olin kuulevinani sen äsken sen äänen..”
Mä jouduin painamaan käteni Sasuken suun eteen, toivoen ettei sen naurunkihinä kuuluis ovelle asti.
”Eiku se meni vessaan!” mä huusin.
”Ei siellä ketään ollu.”
”Siis kotiin! Sillä tuli kiire!”
”Mitä sä touhuat siellä peiton alla? Onko siellä joku toinenkin..”
Ponnaripää ei kerenny sanoa lausettaan loppuun, kun Sasuke alkoi kusipääksi ja kutitti mua kainalosta. Mun tukijalka petti ihmeellisen pakkoliikkeen seurauksena ja mä pyörähdin huudahtaen lattialle vetäen peiton mukanani.
Huoneeseen laskeutui syvä hiljausuus.

Voi ei. Mä tunsin korviani kuumottavan, mitään ei ollu enää tehtävissä. Sasuke kömpi istumaan sängynreunalle posket punehtuen katsoen Irukaa kulmiensa alta anteeksipyytävästi.
”Tuota.. Huomenta, Iruka-sensei..”
Iruka oli täysin tiltannu. Se ei reagoinu hetkeen yhtään mihinkään, tuijotti vaan silmät suurina ku perseelle ammuttu pulu, kunnes se vihdoin pudisteli päätään ja sai elintoimintonsa takaisin. Mua pelotti, eikä vain vähänkään. Mitä se nyt ajattelis, mä olin könynny punkassa puolialastomana puolialastoman pojan kanssa? Mikä tapa kertoa, että hänen ainokaisensa ei varmaan koskaan toisi hänelle sievää morsmaikkua näytille. Hei pliis!
”H-huomenta”, se sitten sanoi jännällä käheällä äänellä. ”Siellähän sinä olitkin, minä jo ajattelin..”
Me ei koskaan saatu tietää mitä se ajatteli, kun se käänsikin katseensa minuun. Mä irvistin väkinäisesti.

”Sinä..?” ponnaripää kysyi tunnustellen, ei ollenkaan vihaisesti. ”Sasuke-kun..?”
Se osoitteli meitä sormella ja teki kymmenen muuta kädenliikettä, joista ei viittomakielen tulkkikaan olisi saanut selkoa, kunnes katsoi taas mua kysyvästi kulmat melkein hiusrajassa asti. Mä nyökkäsin, kai se odotti joko juuta tai eitä.
”Ahaa! Okei”, se sitten sanoi reippaasti. ”Selvä, laitanko teille teetä tulemaksi?”
”Mm-m! Sopii!” ja koska se ei selvästikkään tienny mitä oli just sanonu, mä tein vielä käsilläni erittäin selvän hus-liikkeen, jolloin se katosi ovensuusta kohti keittiötä.

Mä löin käden otsalleni ja puhalsin kaikki äsken sisällä pidättelemäni ilmat ulos. Ei hyvä luoja..
”No, sehän meni loppujen lopuksi ihan kivuttomasti”, Sasuke sanoi, ja mä heitin sitä tyynyllä.
”Vai kivuttomasti! Kivuttomasti kuin kiivi kiduksissa, voi jumalauta..”
Tummatukka katsoi mua hetken, kunnes puhalsi hiuksia silmiltään ja nousi etsimään paitaansa. Mä en oikein tiennyt mitä mä tunsin. Helpotusta? Ärtymystä? Pettymystä? Mä olin joskus miettiny miten mä kertoisin Irukalle kaikesta, ihan rauhassa jonain oikeana hetkenä. Selittäisin kaiken..
Mä vilkaisin kulmieni alta Sasukea, joka kiskoi vaatteita päälleen selkä minuun päin. Sen niskassa komeili tumma jälki jos toinenkin, ja mä huokaisin syvään.
Tarviko mun selittää mitään? Oliko tässä mitään selitettävää? Mä rakastin Sasukea, ja Sasuke sattui olemaan poika ja piste. Jos ei kelvannut, niin sitte voi voi.

Heräsin ajatuksistani t-paidan tusahtaessa syliini ja nostin katseeni.
”Noh, älä nyt masennu. Mennään katsomaan ettei Iruka ala vahingossa paistamaan munakasta ilman pannua tai muuta vastaavaa”, Sasuke sanoi hymyillen ja ojensi kätensä.
”Mitä jos me oltaisiinkin oltu teillä? Jos olisit itse jäänyt kiinni..” mun oli pakko kysyä.
”Siitä olisi seurannut luultavasti Hiroshima kakkonen, joten voisi sanoa että kävi tuuri”, se naurahti kolkosti, kun mä viimein tartuin sen käteen ja se veti mut ylös. ”Mutta kaikki aikanaan.”
Mä puin paidan päälleni ja löntystin Sasuken vanavedessä kohti keittiötä, josta toden totta alkoi kantautua hienoinen palaneen muovin katku.

--

”Haloo.”
”Minä täällä.”
”Ai Naruto, terve.”
”Minäpä minä. Löit sitten äsken luurin korvaan. Onko paha paikka?”
”Ei ole, ei. Sori, se oli refleksi..”
”Refleksi?!”
”Eiku.. Äh.. Oliko jotain asiaa?”
Itse asiassa mulla jopa oli ollu asiaa, mutta Kiban ahdistuneen äänensävyn kuullessani en ollut ihan varma kannattiko mun sittenkään kysellä typeriä. Mä kiskaisin hupparin vetoketjun ylös asti viileän tuulenpuuskan heiluttaessa Yasanon pihatien vaahteroita, ja kävelin nojaamaan lyhtypylvääseen.
”Onko sulla kaikki hyvin?” mä sitten kysyin.
”Hei, on mulla sittenki vähä kiire paikka, soitellaan huom..”
”Kiba, uskallappa sulkea. Onko sulle sattunu jotain?”

Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista, kunnes kuului syvä huokaus. Ajatukset rullasi mun päässä tuhatta ja sataa, kunnes pysähtyivät yhden ainoan nimen kohdalle.
”Liittyykö se Kankuroon?” mä kysyin, ja tulkitsin uuden hiljaisuuden myöntymisen merkiksi. ”Sillekkö sä olet lyöny luuria korvaan vai mitä tää nyt on?”
”Mä.. no.. Nii.”
”Miks?”
”No kyllä sä vittu tiedät miks!”
”No en kyllä vittu tiedä!”
Siinä vaiheessa mä olin jo varma että se katkaisis puhelun, mutta sinnillä se siellä vielä pysyi. Ehkä se tiesi että mä soittaisin seuraavaksi ovikelloa, jos ei pelkkä kaukokeskustelu kelpaisi. Mutta oliko Kankuro sitten tehnyt jotain? Ei se kyllä vaikuta pahalta tyypiltä jos minulta kysytään..

”Ei musta ole siihen”, kuului viimein. ”Niin helpolta kuin se kuulostais, mut se ei ole.. En mä pysty.”
Hetken tuntui samalta kuin olis just kulauttanu lasillisen jääkylmää vettä kurkusta alas, ja mun oli pakko purra hammasta jo pelkästä harmistuksesta.
”Kyllä Kankuro haluais.. Mutta mä en oo homo”, se jatkoi.
”Ihan yhtä hyvin sä voit kieltää, että sulla on ruskee tukka. Tai viis sormea molemmissa käsissä. Kiba hei..”
”Mä tiedän, mä oon pelkuri. Raukka, idiootti, sano miksi haluat, mutta se ei muuta asiaa.”
”Sä oot maailman suurin paskapäätyperys, jos suoraan sanotaan. Ja tiedätkö kuka tästä kärsii?! Sinä itse!”
”No sitte olkoon niin! Itseppähän päätin, ja sulla ei pitäis olla siihen mitään sanomista! Eikä Kankurollakaan! Mikä vittu teitä vaivaa!?”
Ja niin kuului kloks ja tuut tuut tuut.

Mä paukutin kännykännäyttöä vasten otsaani ja laskin kymmeneen. Mikä vittu sitä itseä oikein vaivasi?! Jos kerran kieltää itseltään kaiken hyvän niin olkoon vaan sitte, mä kun luulin että Kibassa olis ollu pikkusen enemmän selkärankaa..
Mä tuijotin pimeää puhelinta hetken, kunnes työnsin sen huokaisten taskuun.
Toisaalta, mikä mä olin sanomaan.. Voi luoja, ehkä mun tehtävä olis ennemminkin tukea sitä koiranaamaa kuin haukkua se pystyyn. Mitä kaikkea se oli munki edestä tehny, eikä ollu valittanu.

”Naruto!”
Tuttu huuto keskeytti mun pohdintani, ja nostettuani katseeni huomasin Sasuken. Se oli luvannu tulla hakemaan mua terapiasta, mutta se ei ollu yksin. Lyhyt punapää ja kaapinkokoinen brunette, Asterix ja Obelix, tämän kaupungin Timon ja Bumba, eli Gaara ja Kankuro astelivat Sasuken molemmin puolin kadun laitaa pitkin. Siinä siis paha missä mainitaan..
”Moi”, mä tervehdin niiden tullessa kohdalle. ”Tulitte sitte koko porukalla?”
Sasuke katsoi mua anteeksipyytävästi, oliko se sanonu muille missä mä oikeastaan olin ollu? Ei millään pahalla, mutta ei se jokaiselle vastaantulijalle kuulu, että mä kävin vielä kerran viikkoa kaljupään kans pakkojuttusilla.

”Joo, mä tulin saattamaan Gaaraa tohtorille, ja törmättiin tuossa muutama kadunväli sitten”, Kankuro sanoi iloisesti. Gaara sen sijaan katsoi mua nolona kulmiensa alta auringonkeltaisessa hiippahuppuisessa villapaidassaan, mutta onnistui silti hymyilemään väkinäisesti. Sitä hävetti ihan yhtä paljon kuin mua, ja mä mietin vakavasti mistä kaupasta mä voisin ostaa kahdelle muulle hienotunteisuuden pikakuurin. Mun potutuskeskus kiristyi taas aavistuksen kuin viulun kieli, mutta koitin silti pitää pokan peruslukemilla.

Gaaran kadottua Yasanon pihaportista sisään, me lähdettiin kävelemään takaisin kohti keskustaa. Kankuro selitti kovalla tohinalla jostain ensi kuussa pidettävistä thaiboxing-kisoista taluttaen maastopyöräänsä. Vaikka se olikin olevinaan pirteä kuin spiidiä vetänyt pikkulintu, sen silmissä oli jotain surullista. Mun päässä surrasi äskeinen keskustelu Kiban kanssa, enkä mä kyllä edelleenkään tajunnut miten se pystyi valehtelemaan itselleen niin rajusti. Otti ennemmin taas jonkun lakkapullohuuruissa elävän kikatusmasiinan kun olisi Kankuronlainen lämmin suuri syli tarjolla.. Pystyisinköhän mä utelemaan Kibasta nyt jotenkin ovelasti, ihan huomaamatta?

”Jaa jaa, että sinäkin olet käynyt samalla terapeutilla kuin meidän Gaara. Ei olla törmätty ku se käy vaan kerran kuussa enää”, Kankuro sanoi hymyillen huomattuaan ettei mua kiinnostanut sen tuleva harjoitusohjelma pätkän vertaa. ”Saako udella että miksi?”
”Saat, mutta en takaa annanko vastausta”, mä vastasin ehkä tarpeettoman kylmästi, mutta mitä se sille kuulu jos mä olin taannoin erehtyny raidoittamaan ranteitani? Se taisi huomata olleensa liian utelias ja raaputti hiuksiaan nolona.
”Anteeksi.. Ku mä ajattelin, että onko teillä Gaaran kanssa sama ongelma..”
Mä vilkaisin Sasukea syyttävästi, mutta se ei ollu huomaavinaan. Oliko se jutellu Kankuron kanssa mun ongelmista? Oliko se sanonu että mua kiusattiin? Mä tunsin itseni lievästi sanottuna petetyksi.
”Mutta kyllä isoveljen tehtävä on pitää huolta nuoremmista!” brunette sitten sanoi rehvakkaasti. ”Luulisi ettei se Inaban paskiainen enää näytä nenäänsä meidän junioreille.”

Kankuron sanat saivat niin minut kuin Sasuken katsomaan häntä ihan yhtä järkyttyneinä.
”Hei haloo! Mitä me sovittiin?!” Sasuke huudahti posket punottaen, ja Kankuro näytti vasta nyt tajuavan mitä oli suustaan päästänyt.
”Sinäkö kerroit että Inaba oli kiusannu mua?” mä puolestani kähädin, ja jähmetyin paikalleni. Sasuke käänteli päätään hetken vuoroin minun ja vuoroin Kankuron välillä, ja huokaisi sitten.
”No joo, olen pahoillani. Mutta kun Kankuro halusi kans tietää kenen syytä oli, että Gaara tuli niin monena iltana verissä päin kotiin, että mun oli pakko..”
Mä tuijotin sitä naama valkoisena. Jokin oli nyt niin pahasti pielessä, ja mun aivot kiehui ylikierroksilla etsiessään vastausta.

”Sinäkö olit mukana kun Inaba hakattiin?!” mä melkein huusin Kankurolle, joka vilkaisi Sasukea epätoivoisena. Sano nyt saatana äkkiä!
”No.. joo..”
”Norppa, mun on pitäny kertoa siitä sulle. Mutta ku kaikki meni ihan mallikkaasti, nii mä ajattelin..”
Se hiljeni, ku mä tarrasin sen paidanhihaan ja katsoin kauhuissani sitä silmiin. Palaset loksahti paikoilleen paljastaen kammottavan totuuden:
”Gaara on pulassa!” mä henkäisin, ja lähdin siltä seisomalta pinkomaan takaisin kohti Yasanon kartanoa.
”NARUTO!”

Vanhat haavat alkoivat jomottaa. Veden tukahduttama huuto kaikui korvissani, kaapin taakse suljettu hirviö takoi ovea lujemmin kuin koskaan. Gaaran hymy, koko tilan valloittava ujo nauru. Vangitseva ote, hyytävä tyytyväinen katse..
”Riippuu mitä sinä olet valmis tekemään…”
Mä juoksin, kiisin minkä kintuistani pääsin. Portista sisään, pihatietä kuistille, ulko-ovi oli sentään auki.
Eteisaulassa mä pyörin paniikkiympyrää muistellessani mihin piti mennä. Mun sisällä joku kiljui niin hädissään, että kaikki järki tuntui peittyvän yhden ainoan ajatuksen alle:

Gaara. Se ei saa satuttaa Gaaraa.

”Naruto!”, Sasuken kaukainen ääni huusi ovelta mun kadotessa käytävään. Mua huippasi, tuntui kuin kurkkuun muodostuva möykky haluaisi tukehduttaa mut hengiltä. Ovi. Valkoinen ovi. Ja se oli lukossa.
”Mitä sä sekoilet?” Kankuro oli ensin paikalla. Mä tarrasin sitä rinnuksista ja tärisin.
”Avaa tuo! Mä tarkoitan sitä, vittu riko tuo ovi!”
”M-mitä?”
”TEE SE!! Siellä on Gaara!!”
Sen enempää utelematta se heivasi mut pois edestä, nosti koipensa ja jysäytti rivan yläpuolelle semmoisella voimalla, että lukko vei ovenkarmista palasen mukanaan sinkoutuessaan sisään huoneeseen.

Seurasi hetken kaikkien osapuolten kannalta järkyttynyt hiljaisuus.
Mä näin, miten Yasanon kasvoilta valahti väri ku viikon vanhasta ahvenesta. Sohvannurkkaan käpertynyt Gaara otti kädet pois kasvoiltaan ja katsoi meitä kyynelistä kimaltavilla silmillään kauhusta kankeana. Sen paidan napit oli revitty auki, ja silloin mun sisällä leimahti. Kankuro oli kuitenkin nopeampi jälleen kerran.
”MITÄ HELVETTIÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?!” se jylisi harppoessaan huoneeseen kohti Yasanoa. Kallonkutistaja nousi salamana ylös sohvalta, mutta ei kerenny mihinkään Kankuron tarttuessa sitä paidanrinnuksista silmät leimuten.
”Mitä sä kuvittelit tekeväsi mun veljelle? Sanoppa, miks vitussa me löydetään se itku silmässä sun sohvaltas sinä hönkimässä sen niskaan?” poika murisi ku karhu, ja jopa mulla meni kylmät väreet pitkin selkää. Gaara seurasi tilannetta tosi sekavan oloisena huojuen, ja mä tiesin että se johtui niistä samoista myrkkynappuloista, joita mäkin olin joutunu nielemään. Mä menin sen luokse ja polvistuin sohvalle, jolloin punapää värähti ja katto mua jotenki niin järkyttyneen näköisenä hengittäen katkonaisesti että mä aloin melkein itsekkin poraamaan.

”Gaara.. Voi Gaara, ootko sä kunnossa?” mä kysyin ja kiskoin varovasti sen paitaa paremmin päälle. Tyhmä kysymys. Ei tietenkään se ollu kunnossa. Kukaan ei oo kunnossa tuommoisen jälkeen. Se vaan katto mua hetken epätoivoisena kuin olisi halunnut sanoa jotakin, kunnes irvisti tuskasta ja hautasi kasvot käsiinsä kyynelten valuessa poskilla. Voi raukka! Voi pieni, miks sulle käy aina niin kurjasti? Mä kiedoin käteni sen hartioiden ympärille ja koitin jollain ihmeen voimalla saada sen oloa paremmaksi. Sanoja mä en löytäny, sillä mitä ne muka auttais.

Sasuke tuli meidän luo naama valkoisena ku lakana.
”Norppa.. Mistä sä tiesit että Gaara on pulassa?” se kysyi ja pelkäsi kuollakseen vastausta.

Huumehuuruiset henkäilyt maistuivat kyyneliltä.
”Tästä ei sitten puhuta kenellekään, eikö niin?”

Niin.. Mistä mä tiesin?

Mä katsoin Sasukea ilmeettömästi silmiin, ja yhtäkkiä päänisisäinen hirviö sai viimein potkaistua vankilansa oven säpäleiksi. Paine mun päässä kasvoi nollasta sataan alle sekunnissa. Mä tärisin. Kurkkua kuristi. Huone alkoi huojua ja värit kiertyä.
Sama huone. Sama sohva. Samanlainen ahdistunut tunne. Kuoleman tunne.
Mä halusin pois. Mä en voinu jäädä sinne.
Se tulee taas.
Se sattuu.
Se tappaa.

Mä nousin, ja kerkesin ottaa muutaman pakokauhun täyttämän juoksuaskeleen kohti ovea, mutta silloin tunsin vahvojen käsien kiertyvän mun vyötärön ympärille.
Se ei päästä mua pois.
”EII!! Lopeta! Päästä irti!” mä kiljuin ja taoin nyrkeillä kaikkialle minne osuin. Pois. Pakoon. Kauas täältä.
”Naruto, rauhotu! Se olen minä!”
”Mä en halua, päästä irti!”
Me kaaduttiin polvilleen maahan, enkä mä päässy mun ansasta ulos. Kyyneleet oli huomaamatta kohonneet mun silmiin ja vanhat arvet tykyttivät liitoksissaan niin lujaa että se oli viedä tajun.
”Lopeta nyt! Ei sulla oo mitään hätää!”
Mä sorruin maahan nyyhkyttään. Miks mä olin niin voimaton? Loukussa. Ansassa. Ypöyksin.
Tunsin, kuinka mua pitelevät kädet löysäsi vähän ja nosti mut johonkin lämpimään. Turvalliseen. Mä tarrauduin Sasuken paitaan ja hautasin kasvoni siihen.

”Älä tee tätä mulle.. Älä tee tätä mulle.. Älä tee tätä mulle..” mä itkin, ja se kietoi kätensä varovasti mun ympärille.
”Voi helvetti.. Mitä hölmöä sä oot taas menny tekemään”, se sanoi ääni täristen. ”Mitä ihmettä sä aina meet tekemään itselles..”
Mä huomasin hengittäväni yli-inhimillistä tahtia, kunnes tajunta teki voltin taaksepäin ja joku vetäisi lampusta töpselin irti.

Mä jäin pimeyteen.


****************************


Huhhuh, ei siitä niin pitkä sitten loppujen lopuksi tullutkaan. Ja laitoin sitten Kibaa vielä lisää, vaikka muuta uhkasin.. Tässä sitä kuoppaa itselle kaivetaan. ^^'

Sain viimeisteltyä tämän ÄSKEN kuunnellessani eeppisiä Disney-soundtrackeja, että kirjoitusvirheet on hyvin mahdollisia ja olisin iloinen jos niitä joku huomaa. :'D

Nii ja sori ku tässä on taas kestäny. : / Nyt loppukiri ku vielä kolme osaa tekemättä, ja yhden hahmon pitää vielä ilmestyä sotkemaan kuvioita. x)

Kommat ja pojot olis ihania, kiitos vielä kaikille jotka jaksaa lukea! <3