Pilvetön taivaankansi kaartui yläpuolellamme. Tuijottelin maailman kattoa hymyillen ja soin sinullekin osan siitä, vaikka tiesin ettet vastaa tai välitä. Sinulle hymy oli vain todiste tunteista, joille ei ollut paikkaa mielesi valtakunnassa.
Kohotin katseeni loputtomiin jatkuvaan horisonttiin. Sade oli taas tulossa, mutten muistanut milloin viimeksi olisin nähnyt paksun auringonvalon tukahduttavan pilvipeiton lävitse.

Tarkensin katseeni alapuolellamme häilyvään maankamaraan. Hymyilin alhaalla oleville ihmisille, jotka tuijottivat ihmeissään seljennyttä taivasta. En minä heitä nähnyt, mutta tiesin että he ovat siellä. Niille ihmisille me olimme jumalia. Oikeastaan sinä olit, minä olin vain enkeli, sinun sanansaattajasi.
Yleensä halusit katsella valtakuntaasi yksin, tietoisesti olit tulematta katolle jos minä olin täällä.
Mikä ihme soi minulle kunnian saada seuraa?

Tuijotit jonnekin kauas, maailmasi ihmeisiin joihin minun verkkokalvoni eivät koskaan tarkentuisi. Olisin halunnut nähdä syvemmälle sinuun mutta olin saanut todeta ,että se on mahdotonta.
Toivoin aina, että kertoisit jotain, avaisit hieman porttia mielesi saloihin. Toiveisiini ei vastattu, puhuit minulle aina vain harvemmin.
Etkä koskaan itsestäsi.

Kaikesta huolimatta minä tiesin, että paikkani oli sinun vierelläsi. Me kuuluimme yhteen, täydensimme toisiamme. Sinä täydensit minua, minä roikuin huomaamattani sinussa, minulla ei ollut mitään muuta.
Lopulta uskalsin rikkoa hiljaisuuden, kysyin varovasti syytä miksi olit kirkastanut taivaan.

”Halusin nähdä hymysi”.

Ja pienen hetken taivas hymyili kanssamme.