Author: -SasukeUchiha-

Rating: S/T

Disclaimer: En omista hahmoja (valitettavasti).

Warnings: Noup.

Parnings: Turha luulla, että tässä on paritus SasuSaku. Tämä kuvaa jotenkin enemmän minun ja häbbiksen ystävyyssuhdetta♥

Summary: Surua on monenlaista, sen tietää melkein jokainen. Millaista se kuitenkin on minun kohdallani? En ole varma. Sen kauhean yön jälkeen pieni suru ei ole tuntunut miltään. Nyt kuitenkin tämä tapaus raastoi minua sydämestä yhtä paljon. Enkä voinut ymmärtää, miksi.



A/N: Joo, kuten tuossa mainitsinkin jo häbbiksen, tämä tarina on omistettu siis hänelle täydellisesti. Vähän niin kuin omia ajatuksiani Sasuken näkökulmasta Sakuraa kohtaa, siis... No, jotain tämmöistä! Häbbis, rakas, muistathan minua, lukiessasi tätä O__Q





Sade.
Se oli tosiaan tauonnut.

Konohassa ei ollut koskaan satanut yhtä rankasti. Se oli jatkunut viikkoja, ja jopa sateesta pitävät olivat joutuneet myöntämään senkin ilman haittapuolen.

Naruto oli säästä huolimatta tullut käymään välillä. Vaikka tämän luonteeseen kuului meuhkaaminen, häneltä luonnistui myös sureminen.
Surua on monenlaista, sen tietää melkein jokainen. Millaista se kuitenkin oli minun kohdallani? En ollut varma. Sen kauhean yön jälkeen pieni suru ei ole tuntunut miltään. Nyt kuitenkin tämä tapaus raastoi minua sydämestä yhtä paljon. Enkä voinut ymmärtää, miksi.

Niin. Olikohan taivaskin surrut? Aina iloinen taivas oli kerännyt pilvet ympärilleen ja antanut niiden revetä. Oli outoa miettiä tuollaisia. En ollut koskaan ajatellut taikauskoisesti taivaasta ja muusta sellaisesta. Muutama viikko oli ehkä antanut siihen aikaa.

Nurmi tuntui kostealta paljaita jalkoja vasten. Muuttaminen hetkeksi tällaiseen paikkaan, mistä näkyi kauas, ilma tuoksui raikkaalle ja kasvit kukoistivat, oli ollut mielestäni melkein ajanhukkaa. Jokin oli kuitenkin saanut minut muuttamaan tänne. Oli kuitenkin loppujen lopuksi sanottava, ettei kylässä aina jaksanut asua.

Olin sateen aikana ollut vain sisällä talossa ja antanut katseeni seurata ikuisia sadepisaroita, jotka iskeytyivät maahan. Nyt ylipitkässä ruohossa oli mukava kävellä. Kostea nurmi ulottui kallionkielekkeelle asti.

Tämä paikka oli minulle tuttu lapsuudesta. Täällä olin kerran joutunut käymään äidin kanssa. Olin ihmetellyt puutarhaa. Se oli ollut mielestäni kaunis paikka, vaikka äitini oli kieltänyt minua menemästä liian reunalle.

Yhä hänen istuttamansa liljat kukoistivat auringonvalossa, joka voimistui koko ajan. Kukat olivat monien vuosienkin jälkeen hyvässä kunnossa. Tämä paikka oli loistava kaikenlaiselle kasvamiselle.

Moni ei kuitenkaan tiennyt paikan kauneudesta. Se oli salattu, vain harva tiesi sen olemassaolosta. Talo oli rakennettu kauan sitten erään Uchihan pyynnöstä ja sijoitettu niin piilossa olevalle paikalle, ettei kukaan voinut häiritä rauhaa. Vain tarkat ohjeet saatuaan saattoi löytää paikalle eksymättä.

Vanha kallio ei kuitenkaan ollut kauhean kaukana Konohasta. Naruto oli ainoa ihminen, jolle olin kertonut muuttavani tänne hetkeksi, ja olin selittänyt hänelle kulkureitin, jos halusi löytää minut. Ja olin kertonut siitä myös hänelle.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt koskaan käymään täällä. Hän olisi ihastunut paikkaan, eikä olisi jättänyt sitä rauhaan.
Aivan kallion päädyssä oli lajiltaan liiankin tuttu puu, huomasin hätkähtäen. Puu, joka ei vielä ollut siinä, kun olin ollut lapsi. Mikä sen oli tuohon saanut?

Kirsikkapuu.

Naruto Uzumaki odotti jotakuta pienen kirjakaupan edessä. Ohitse oli kulkenut jo Hinata, joka oli änkyttänyt tervehdyksensä, Kakashi katse kirjassa, mutta moikannut silti ja Shikamaru, jolla oli ollut jälleen rasittava päivä.

Naruto kurtisti kulmiaan. Hän ei pitänyt odottamisesta, vaikkei minkäänlaista tapaamista ollut sovittu. Mutta vihdoin tuttu hahmo asteli tavanomaista kulkureittiään Kohohan keskustaan.
“Sasuke!” Naruto huudahti ja riensi toverinsa luo. Korppihiuksinen hymähti tervehdyksensä.
“Ketä odotat?”
“No sinua, kun kerran sanoit tulevasi tänään!” Naruto kertoi.
“Hmph. Enhän minä tullut kuin vain ruokaostoksille”, Sasuke totesi ja suuntasi ruokakauppaa kohti.
“Niin, ja minä tulen mukaasi”, Naruto ilmoitti ja lähti pojan perään.

“Syötpä sinä outoja ruokia”, Naruto ihmetteli ottaessaan Sasuken ostoskorista riisipaketin.
“Mitä outoa riisissä on?” Sasuke tuhahti, otti hyllystä maitotölkin ja luki sen pakkausselosteen huolellisesti.
“Mutta sehän on luomutuote”, blondi kauhistui ja osoitti tölkkiä.
“En minä syö muuta”, korppihiuksinen sanoi ja laittoi maidon koriin. “Niin mitä outoa riisissä on?”
“Sekin oli luomutuote”, Naruto mutisi. “Ja nehän maksavatkin enemmän.”
“Laatu maksaa”, Sasuke tokaisi ottaessaan, Naruton mielestä ällöttävän näköistä, ruskeaa jotakin.
“Mitä tuokin on?”
“Sitä voi lisätä ruokaan.” Naruto irvisti, mutta seurasi yhä korppihiuksisen ostoksia. Pieni kalapaketti (luomua), kasviksia (luomua), sekä rasvatonta jotain, minkä nimeä Naruto ei edes halunnut tietää. (Sekin oli luomutuote).

Vasta lihatiskillä blondi avasi suunsa, Sasuken valitessa, ei yhtään lihan näköistä, sössöä.
“Etkö sinä syö sian-, kanan- tai porsaanlihaa?”
“En. Tämä soija on terveellisempää.”
Kun Sasuke siirtyi kassalle, Naruto esitti vielä kysymyksen:
“Etkö aio ostaa pikanuudelia, pikaraameina tai nuudelia ylipäätään?”
Sasuke ihmetteli kysymystä. Miksi hän ostaisi jotain sellaista? Paras ruoka tehtiin hitaasti ja hyvistä aineksista, ei mikrossa muovikulhossa olevista nuudelista.
“En”, hän vastasi ja Naruto lysähti kasaan. Hän ei tiennyt Sasuken ruokatottumuksista mitään.

Heidän astuessaan kaupasta ulos, tummat pilvet olivat peittäneet taivaan. Naruto tähysi taivaalle, muttei näyttänyt huolestuneelta.
“Kohta tulee varmaan sade”, Sasuke sanoi ja alkoi kävellä katua pitkin.
“Sasuke hei, älä nyt viitsi”, Naruto sanoi yrittäessään ottaa ystäväänsä kiinni. “Jos alkaisi sataa, minä vaistoaisin sen, ja olisin sanonut, että nyt tulet luokseni. Siis nythän on se aika vuodesta, ettei sada. Relaa vähän.”

Suuret sadepisarat putosivat taivaalta. Pian rankkasade iskeytyi kohisemalla maahan. Monet juoksivat katoksiin sadetta pitämään. Naruto seisoi vesilammikossa tuijottaen sadetta, uskomatta silmiään.
“No”, Sasuken vino ääni herätti blondin haavemaailmatuokion sateen keskellä, “tulenko minä teille?”
“Jeah, tietysti!” Naruto oli saanut hetkessä itsensä takaisin.

Nopeasti he kiiruhtivat Naruton asunnolle.
“Ole kuin kotonasi”, Naruto toivotti avatessaan ulko-oven. Sasuke katsoi hetken kämppää, muttei sanonut mitään. Eteisessä lojui kasa takkeja, naulakossa roikkui kunai ja räjähdelappu, huoneen pöydällä oli muruja, ramenkippo ja sukka, tiskialtaassa oli tiskejä. Sohvalla lojui löhöilytyynyjä, television päällä oli pullea kukkaro ja suuri televisiokapula.

Kun korppihiuksinen liikkui asunnossa eteenpäin, hän tuli vilkaisseeksi makuusoppea. Vaatekaapin ovi retkotti auki, lattialla oli pyyhe ja pukeutumispeilissä luki huonolla englannilla: “Sasuke is loser and pissy!” Tekstin vieressä oli töherrys, joka esitti luultavasti häntä.

“Tuo ei edes ole minun näköiseni”, Sasuke tuumasi Narutolle, joka virnisti syyllisen näköisenä. “Minulla ei ole noin lerpahtaneet hiukset.”

Se sai Naruton nauramaan ja korppihiuksinenkin virnisti. Blondi laittoi jääkaappiin Sasuken ostokset sillä aikaa, kun tämä vaelsi parvekkeelle. Se oli muihin huoneisiin verrattuna siistein, mutta pyöreällä matolla lojui kuitenkin kääröjä hujan hajan.

Kovaääninen suhahdus sai korppihiuksisen taakse hiipineen Naruton pelästymään ja Sasukekin jännittyi, mutta se oli vain heidän entisen opettajansa Kakashi Hataken varjoklooni.
“Hyvä Sasuke, että olit täällä”, hän totesi. “Kiirehtikää molemmat, Tsunade-rouvalla on asiaa.” Varjoklooni hävisi poksahtaen.

Naruto ja Sasuke eivät viitsineet aikailla. Molemmat tiesivät viidennen Hokagen olevan raju suuttuessaan. Lievästi sanottuna.
He olivat likomärkiä tullessaan toimistolle.
“Ääh, että pitikin sataa”, Naruto puuskahti yrittäessään kuivata paperilla itseään.
“Voin toki kuivata sinut, jos haluat”, Sasuke tarjoutui.
“Tuota… ei kiitos”, blondi kavahti. Sasuken liekkipallot olivat kaikkea muuta kuin mukavia.

“Mitähän asiaa Tsunade-mummelilla on?” Naruto ihmetteli. “Nythän on vapaapäivä. Ei ainakaan mitään tehtävää.”
“Vaikuttiko Kakashi sinusta jokseenkin oudolta?” Sasuke kysyi kurtistaen kulmiaan. “Hän ei ollut oma itsensä. Aivan kuin jotain olisi sattunut.”
Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada vastausta, kun he jo astuivat Hokagen toimistoon.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Paikalla olivat vain Kakashi ja Tsunade, jotka molemmat tuijottivat eteensä mitään näkemättä. Narutonkin virnistys sammui, sillä hän tajusi Sasuken olleen oikeassa.

“Mitä on käynyt?” Sasuke oli nopeampi. Hän ehätti esittää kysymyksen ensin sellaisella äänellä, joka odotti pahinta. Muttei kuitenkaan sellaista, mitä oli tiedossa.

“Naruto, Sasuke”, Tsunade aloitti ja nosti katseensa. Hänen silmistään näkyi, että hän oli itkenyt, ”tämä saattaa tulla järkytyksenä molemmille…”
“Sakura on…” Kakashi jatkoi, viidennen Hokagen painaessa päänsä.

“Mitä, tarvitseeko Saskura-chan apua? Minähän sanoin hänelle, että ottaisi jonkun mukaan! Niin pitkä matka yksin…” Naruto päivitteli kädet niskan takana. Sasuke katsoi kuitenkin vakavana eteensä.

“Naruto!!” Tsunade ärjäisi niin, että lattia tärisi. “Lopeta heti alkuunsa!” Naruto hiljeni heti ja hänkin muuttui vakavaksi nähdessään Hokagen itkevän.
“Mitä…?” Naruto kysyi hiljaa.

“Sakura on kuollut”, Tsunade sanoi hiljaa. “Emme tiedä mikä hänet tappoi, mutta ANBUn jäsen toi juuri viestin pahasta loukkaantumisesta. Häntä ei voitu enää pelastaa.” Hokagen poskille valui kyyneliä, hänen katsoessaan hiljaa Sasukea ja Narutoa. Kumpikaan ei voinut uskoa kuulemaansa. Naruto oli ensimmäinen, joka sai suunsa auki.

“Ei…” hän sopersi. “Ei!” Naruto juoksi ulos huoneesta. Sasuke jäi vielä hetkeksi. “Milloin?” Sekä Kakashi että Tsunade tiesivät, mistä hän puhui.
“Keskiviikkona. Perinteisessä paikassa”, Kakashi vastasi. Hänen kasvoillaan oli mitäänsanomaton ilme.
Sasuke kumarsi vielä ennen lähtöään.

Vettä satoi yhä rankemmin. Uutisia ei voinut uskoa, mutta lopulta karu totuus oli otettava vastaan.
Ei ollut enää mitään, siltä Narutosta tuntui. Hänen kyyneleensä sekoittuivat sadeveteen.
Sasuke katsoi taivaalle, ja näytti siltä kuin sekin olisi surrut.
Itketkö?
Äänetön kysymys sai vastaansa vain ropinaa.

Astuin lähemmäs pientä puuta. Auringonsäteet näyttivät hyväilevän sen ohuita oksia ja tuuli leperteli hiljaa valkoisille kukkasille.
Se muistutti liikaa sinua. Se hymyili kuin sinä. Hiljaa ja lempeästi. Ehkä liian huomaamattomasti, mutta kuitenkin niin, että minä huomasin sen.

Pieni puu seisoi aivan kallionkielekkeellä ja minä katsoin sitä tietämättä mitä ajatella. Mieleeni muistui samassa ne kaikki kerrat, kun tytöt olivat yrittäneet jonkinlaista puhetta kanssani, tarkoituksena vain vietellä. Olin inhonnut heistä jokaista. Miksi kukaan ei voinut käyttäytyä kunnolla?

Sinäkin olit sellainen. En voinut aluksi sietää sitä, että olit mukana ryhmässämme. Yritit aina jotain suhteeni, mutta kun en välittänyt siitä, sinä muutuit. Aloin kestämään seuraasi. Nyttemmin se oli ollut vähemmän ärsyttävää.

Lopulta kiinnyin molempiin. Sekä sinuun että Narutoon. Olitte yhtäkkiä minulle kuin sisaruksia, joiden kanssa koki melkein aina kaiken. Pidin jopa siitä.
Mutta en sanonut sitä koskaan ääneen. Katselin huvittuneena sivusta, kun höykytit Narutoa. Tappelut Naruton kanssa olivat hauskoja, vaikka välillä Kakashi joutuikin puuttumaan niihin.

Mutta lopulta. Minä tajusin, että välitin teistä. Olitte osa minua. Kuin perhe. Minäkin osasin olla onnellinen. Hieman.

Sakura. Miksi sinä lähdit? En tiennyt miltä tuntuu olla ilman sinua. Minusta tuntui yhtä pahalta kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Sinä yönä, kun kaikki kuolivat.
Olin taas helvetissä.
Miksi me menetimme sinut Naruton kanssa?


Katsoin pientä puuta hiljaisena, kuin kunnioittaen. Puu keinui hiljaa. Kuulin erittäin pienen ja hellän äänen. Tuuli kuiski sanoja, jotka olivat tuntemattomia.
Otin vielä askeleen ja seisoin aivan puun edessä. Kohotin käteni ja irrotin hellästi puusta yhden kukkasen. Se oli valkea kuin lumi. Tajusin vihdoin, miksi sinulla oli sellainen nimi. Sinä olit aivan kuin se puu.

Katsoin kielekkeeltä alas.
Sakura.
Onko sinun hyvä olla?

Minusta oli revitty osa pois. Sinä kantaisit sitä mukanasi aina.
Mutta, kun seisoin siinä ja yritin tajuta maailman suuruutta, minä ymmärsin. Kyllä minä selviäisin rikkinäisenä. Tiesit sen.

Katsoin taivaalle. Oli jo melkein ilta. Kevät oli aluillaan. Yöstä tulisi kylmä, kuten kaikista kevätöistä.
”Toivottavasti et palellu”, sanoin hiljaa puulle ja käännyin lähteäkseni.

Katsahdin kuitenkin vielä pientä kaunista puuta. Se muistutti sinua. Se hymyili hiljaista hymyään, ja minä tiesin, ettet sinä jättänyt meitä kokonaan, Sakura.

”Älä huoli. Minä pidän sinusta huolta, pikkuinen.”

Annoin pienen kirsikankukan ajelehtia tuulen mukana kauas.