A/N:
Se on täällä!
Vuoden virallinen (krhm todellakin xD) NaruGaa-fanday. :3 <3 Suurin osa ei tästä ole varmaan kuullutkaan, mutta tosiaan päivä on NaruGaa -fanien luoma, liekkö sitten Japanista vai Amerikasta lähtöisin. :> Taitaa olla 4. kerta kun päivä on, ja silloin kaikkia toivotaan tietysti tekemään kyseisestä parituksesta fanarttia, ficciä, doujinsheja, AMV:itä ja videoita, tai muuten vaan hehkuttamaan paritusta. ;) (deviantARTista löytyy aina kaikkee kivaa<3)
Uskon että muillekin parituksille löytyy tällaiset epäviralliset merkkipäivät mut en oo ottanut selvää. :>

Noniin, ja tarinaan sain idean Kosmonauttihailta DeviantARTista. Hän sanoi mielestäni aika hyvin, kun valitin et miten Naruton ja Gaaran suhteen kehittäminen jätetään niin syrjään Narutossa. Kosmo siis sanoi, että antaa Sasuken ja Naruton olla ne sarjan ainaiset draamakuningattaret ja sitten antaa Gaaran ja Naruton suhteen kehittyä siellä sivussa, semmoisena lämpimänä ja kivana ystävyyssuhteena jossa ei turhia angstailla. :> Narutolle Gaara on aina se turvasatama, kun Sasuken jahtaaminen tuntuu vievän kaikki mehut. :D<3 Miusta tuo on todella kivasti ajateltu, enkä enää valita siitä että Naruton ja Sasuken angstailut päätyvät aina ruudulle. Tiedänhän kuitenkin että Naruton ja Gaaran suloinen suhde on siellä taustalla aina<3 n____n

Lukekaa ja kommentoikaa kiitos<3
Hyvää merkkipäivää lempiparitukselleni. ;) (ja anteeksi tästä romaani-A/N:stä. x)



Minä olen muuttunut,
itseluottamus nollassa.
Virun vakavassa tuulessa,
pirun pienessä jollassa.

Katson sen loittonevaa selkää. Siinä seisoessaan, kuuvalossa kylpien, se näyttää niin erilaiselta ja vieraalta. En voisi uskoa että se on todella on ollut joskus mun tuntema Sasuke. Mun ystävä.
Paha olo kiertää ikävästi mun vatsassa. Pettymystä, surua, kaipuuta. Ahdistusta, syvää ja musertavaa. Tunteita, jotka uskoin haudanneeni jo aikoja sitten jonnekin mieleni perukoille. Ne tulee takaisin niin kivuliaasti, niin väärällä tavalla. Mä en olisi halunnut tän menevän näin.

"Sasuke..."

Tuskan täyttämä kuiskaus karkaa kylmään yöhön. Mä tunnen pehmeän käden selkääni vasten, kuulen Sakuran äänen mutta se tuntuu tulevan niin kaukaa... Tuntuu kuin mä olisin vajonnut jonnekin toiseen maailmaan silti pysyen siinä. Maailmaan, jossa on pelkkä mustaa tyhjyyttä ja pelkoa. Mä olen siinä, mutten sitten ole kuitenkaan. Ihan kuin mut ois revitty kahtia ja osa kehosta hukutettu jonnekin mistä ei ole paluuta.

Mä en olis uskonut tulevani tällaiseksi koskaan. Olen se, jonka ihmiset on tottuneet näkemään hymy huulilla, aina valmiina uusiin haasteisiin. Sellainen mä olinkin pitkään. Selvisin yksinäisyydestä, pahoista katseista ja sanoista. Mutta miten mä sen tein? Sasuken avulla. Sen veljessuhteen avulla, joka meidät kytki ajan saatossa yhteen. Entä nyt, kun se on poissa, jossain mistä mä en sitä saa ehkä koskaan takaisin? Entä kun se on nyt mun tuskan aiheuttaja? Kuka mut nyt pelastaa täältä?

Kuulen vaimeat askeleet jostain takaani, ne lähestyy mua hetki hetkeltä. Sakura sanoo jotain ilmeisesti Saille, ja sitten niiden askeleet lähtee kulkemaan musta pois päin. En jaksa nostaa katsettani nähdäkseni kuka nyt tulee istuttamaan tyhjiä sanoja mun päähän. Ihan sama, ei sillä ole väliä.
Mä olen niin kuollut.

"Naruto, nouse ylös."

Mä tunnen sen äänen. Äänen, jota kaikkein viimeiseksi osasin odottaa. Silloin mä aukaisen silmäni, nähdäkseni tärisevät, veren tahrimat käteni. Nostan katseeni ylös, äänen suuntaan. Näen kalpean käden, joka on ojennettu mua kohti. Näen sut.

Sinä olet rakkaus,
yön luodolla majakka.
Tällä määrätyllä matkalla,
maailmanpyöräni tarakka.

"Gaara", mä kuiskaan, ja sä hymyilet pienesti.
Hetken vaan tuijotettuani sua tartun ojennettuun käteesi. Se on kuin refleksi, en mä voi enkä halua tehdä muutakaan.

Ja yö on yhtäkkiä paljon lämpimämpi.
Sun käsi on viileä niin kuin aina, mutta niin varma, niin täynnä lujaa tahtoa joka tuntuu valavan hetkessä uskoa muhunkin. Mun tärisevään, veriseen kehoon.
Nousen jaloilleni, katson sua silmiin. Näen takanasi sen kallionkielekkeen, jossa näin viimeksi Sasuken loittonevan selän, mutta enää kipu ei muserra mua takas maahan. Se kolkuttelee sisäänpääsyä jossain mun mielen sopukassa mutten päästä sitä enää sisään.
Ei, sä et päästä sitä sisään.

Mä kysyin itseltäni, kuka pelastais mut nyt, kun Sasuke on poissa.
Miten mä en huomannutkaan vastausta, vaikka se oli ollut jo niin kauan siinä, mun silmien edessä.

Pieni, punainen tulenliekki keskellä pimeyttä. Se, joka ei koskaan sammu, ei koskaan lopeta valaisemasta mun tietä.
Gaara, se olet sä.

Ei mun jalkani kanna,
kun olen sinun kosketusta vailla.
Eikä henkeni kulje,
kun olen sinun kosketusta vailla.

Hetkeäkään epäröimättä mä kaappaan sut tiukkaan halaukseen. Meinaat horjahtaa taaksepäin, mutta mä pidän sut pystyssä.
Ja sä pidät mut pystyssä.
Sä olet niin lämmin, niin täynnä kaikkia hyviä tunteita joita mun on ikävä; rakkautta, lämpöä, lohtua, ymmärrystä...
Mä haistan sun hiuksissa raikkaan kevätyön, kun upotan kasvoni niihin. Tunnen sun iholla hellän tuulen henkäyksen, kun painan sut itseäni vasten tiukemmin.
Niin kaunista.

Mutta musta on tullut heikko, Gaara. Sä näet itsekin, miten heikko. Kun me joskus taisteltiin, mä tein kaikkeni pelastaakseni mulle rakkaat ihmiset sulta. Näin edessäni jotain voittamatonta, jotain niin vahvaa että sitä oli vaikea käsittää, mutta jaksoin silti yrittää. Niin kuin sä oot aina sanonut, mä olin se joka sut kai sitten nosti jaloilleen, opetti mitä rakkaus on.
Nyt se tuntuu niin kaukaiselta ajalta.

Vain yksi asia on pysynyt ennallaan.
Sä olet edelleen siinä.

Pelasta mut,
pelasta mut,
pelasta mut.

Yhtäkkiä mä tunnen kyynelten valuvan pitkin poskiani. Mun jalat pettää, ote susta hellittää. Hävettää, hävettää olla näin heikko ja avuton.
Mutta sä et anna mun tippua taas alas. Vaikka sun kädet on sirot ja näyttää heikoilta, kannattelet mua niin vahvasti.

"Mennään kotiin, Naruto", sä kuiskaat surullinen hymy kasvoillasi.

Kotiin. Se sana tuntuu yhtä turvalliselta kuin sun läheisyytesi. Jonnekin lämpimään paikkaan, jonnekin jossa on hyvä olla. Sitä ajatellen mä nostan taas itseni pystyyn, työnnän hetkeksi heikkouden mielestäni. Jätän kylmän muiston Sasukesta sille kuun valaisemalle aukiolle. Vain tummanpunaiset veripisarat jää muistuttamaan siellä käydystä kivun ja tuskan taistelusta.

Minä olen horjunut,
epäilen enemmän kuin ennen.
Mutta halusit ihmisen,
sen viat sen heikkouden.

Sä avaat oven, tuet mun kulkua kun me saavutaan pimeään asuntoon. Napsautat valot päälle, ja mä näen edessäni sen tutun näyn, mun oman kodin jossa oon kasvanut pitkät kuusitoista vuotta. Tosin aina mä olen saapunut siihen asuntoon yksin.
Tällä kertaa sä olet siinä. Se tuntuu jotenkin niin omituiselta, kun olen tottunut näkemään sut aina taisteluasussa, tappavan hiekan takana, joissain tavoittamattomissa. Sun olemuksesta on aina kuvastunut tietynlaista kylmyyttä ja arvokkuutta. Nyt sä olet siinä mun vierellä, ja näytät niin... Tavalliselta. Hiekan maan Gaara, arvoisa kazekage on vaan ihminen.

Ninjamaailma, sodat ja taistelut, ne peittää niin helposti ihmisten todelliset luonteet ja tunteet. Meidät on koulutettu tappamaan, hyötymään toisten ihmisten satuttamisesta. Meidät on koulutettu välttämään haitallisia tunteita, kuten nyt vaikka rakkautta.
Se maailma tappoi sen Sasuken jonka mä tunsin. Ja niin monet muutkin se on saanut ansaansa. Kostonhimo, suru ja tuska... Ne johtavat haluun satuttaa toista. Lopulta ihmisestä on jäljellä enää vain kuori siitä, mitä se oli ennen.

Mutta meitä se ei ole vielä saanut. Sä et tee tätä hyötyäksesi jostain, et rahasta tai kunnianhimosta. Sä teet tän rakkaudesta. Mä näen sen.
Näen noista kauniista silmistäsi.

Kyllä minä maljasi,
juon jos sinä tahdot niin.
Vien perille tän taakkani,
joka minulle uskottiin.

Sä lasket mut istumaan sohvalle, seuraten itse perässä. Hetki me van katsotaan toisiamme, tutkitaan tunteita meidän kasvoilla. Sun ilmeestä ei kuvastu huolta tai sääliä, ei mitään niin teennäistä mitä mä näen joka päivä ihmisten kasvoilla. Sä hymyilet. Et enää surullisesti, et sillä tavalla kuin lääkäri hymyilee potilaalle kun tietää tämän pian kuolevan, tai miten äiti hymyilee lapselleen kun tämä on tehnyt jotain mistä äiti ei pidä mutta minkä yrittää kuitenkin ymmärtää.
Sun hymysi on sellainen, minkälaista mä olen jo vuosia etsinyt. Lämmin, aito. Viaton, täynnä ymmärrystä siitä miltä musta tuntuu.

Kohotan käteni koskeakseni sun poskea, kun huomaan sen olevan edelleenkin veren tahraama. Lasken sen epäröiden, en halua liata sun täydellistä, vaaleaa ihoa.
Mutta sä nostat likaisen käteni ja painat vasten poskeasi. Kallistat pääsi mun kättä vasten ja suljet silmäsi.
Siinä hetkessä ei tarvita sanoja. Ei, sanat vaan pilaisi kaiken.
Se hetki on liian kaunis sanoille.

Ei mun jalkani kanna,
kun olen sinun kosketusta vailla.
Eikä henkeni kulje,
kun olen sinun kosketusta vailla.

Mä kohotan toisenkin käteni ja lasken sen sun toiselle poskelle. Avaat kirkkaan turkoosit silmäsi ja katsot mua suoraan silmiin. Hitaasti, koittaen olla rikkomatta täydellistä hiljaisuutta, mä lasken päätäni kunnes meidän otsat on kiinni toisissaan, ja sun silmäsi vain muutaman sentin päässä mun omista.
Aina mä oon ajatellut ettei sun kasvoista, silmistä tai olemuksesta saa irti mitään tunteita, kun piilotat ne niin hyvin. Niinhän sä teetkin, mutta nyt kun mä olen löytänyt susta sen puolen joka ei tiedä mitään tappamisesta tai taistelemisesta, nyt mä näen ne tunteet. Ne paistaa suoraan noista silmistä, joihin voisi upota tuntikausiksi.

Hitaasti mä käännän päätäni löytääkseni marmorinvalkeat huulesi. Tunnen sun lämpimän hengityksen ihollani, se saa kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin. Sun läheisyytesi tuntuu niin hyvältä.
Painan huuleni sun omiasi vasten koittaen painaa myös kaiken siinä hetkessä mieleeni; sun tuoksun, lämmön, pehmeän ihosi...
Pikkuhiljaa sun viileät huulet lämpenee hellään suudelmaan ja kätesi tavoittelee varovasti mun niskaa. Siinä hetkessä on kaikki mitä mä olen pitkään kaivannut. Kaikki se lämpö ja rakkaus minkä olen menettänyt jahdatessani Sasukea hullun lailla.

Ja kaiken aikaa sä oot ollut jossain, valmiina rakastamaan mua syvästi, ikuisesti, peruuttamattomasti. Mä oon ollut niin itsekäs ajatellessani vaan Sasuken takaisin tuomista.
En ole huomannut sua, joka oot oottanut mua kaiken aikaa.

Pelasta mut.
(puhdista maailma)
Pelasta mut.
(armahda ihminen)
Pelasta mut,
kuule kun apuasi anelen.

Pimeä laskeutuu hiljaisen kaupungin ylle, kun me nukahdetaan siihen sohvalle, kiinni toisiimme.

Mä pelastin sut kerran, Gaara.
Sä tulet pelastamaan mut joka päivä tästä hetkestä lähtien.





A/N: Siinä se nyt on. :D (ja nyt kaikki Sasunaru-fanit tulee ja hakkaa miut xD)
Eipä ollut kummonen, mut tarkoituksena ei ollu tehdä mitään maata mullistavaa, vain kuvailla pieni palanen Naruton elämästä. :)
Niin, vielä tarkennusta:
Paikka ja aika on tuntemattomia, en jaksanut alkaa miettimään niitä tarinaa tehdessä koska se olis voinut syödä pääideaa. Eikä myöskään tietoa ovatko Naruto ja Gaara olleet aiemmin yhdessä vai oliko tämä esim vasta eka suudelma. Lukijan vapaus, saatte miettiä itse. x3 (aka kirjoittaja on laiska eikä jaksa itse miettiä)
Ainiin, ajattelin tän itse jonnekin vähän myöhemmälle ajalle et Narska on jahdannut Sasukea niin pitkään että siitä on tullut tollanen angstipallero. x'3 ... Voiko tän muuten luokitella AUksi? En oikein tiiä. :>>
Oli muuten kivaa kirjottaa pitkästä aikaa tällaista tajunnanvirtaustekstiä, (vai miten sitä nyt voikaan nimittää) tai tällaista vähän runollista soopaa. :>>
Juh, nyt en enää jauha pskaa teille vaan päästän kommentoimaan ja pisteyttämään. ;)
*painuu leikkimään Gaara- ja Narutopehmonsa kanssa kaikkea hauskaa* >D