Niin sen täytyy olla.

Hän ei ole täydellinen, eihän kukaan ole. Hänen vaatteensa voisivat olla siistimmät, edes sopivan kokoiset. Eikä vain räikeää oranssia, vaikka se sopiikin hyvin hänen ruskettuneen ihonsa kanssa. Mustaa. Tai edes lämpimän ruskeaa, punainen sopisi myös.
Mutta ei. Oranssia päästä varpaisiin.

Ja hänen vaaleat hiuksensa ovat aina pystyssä. Sekaisin, kuin hän olisi juuri herännyt levottomasti pyörityn yön jäljiltä. En ole koskaan nähnyt hänen edes yrittävän kesyttää niitä, kampa taitaa olla täysin vieraantunut käsite hänen kodissaan. Mutta silloin, kun aurinko paistaa sopivasta kulmasta hänen takaansa, kuten silloin kun istuimme joentörmällä syömässä jäätelöä, hän näyttää ihan enkeliltä. Hän saa sädekehän, jonka me kuolevaisetkin pystymme näkemään pienen hetken ajan. Yritin kerran piirtää sen, valkoisen kehän hänen päänsä ympärillä, mutta ei sivellin, ei lyijy, ei edes hiili tai akvarellit pystyneet matkimaan sitä sekunnin mittaista maagista hehkua. Ruttasin kaikki ja heitin pois.
Sain tyytyä muistoihin.

Lisäksi hän on luonteeltaan aivan mahdoton. Siitä on moni muukin samaa mieltä, miten voi vielä hänen iässään olla yhtä naiivi, riehakas, tinkimätön ja tyhmänrohkea kuin hän on? En ole nähnyt ketään vastaavaa. Minulle ruokatauko on hetken hengähdys, hän repii riemun pienimmästäkin pikkulinnun muotoisesta vihanneksesta. Ryhmänjohtaja käskee perääntyä, hän tulee sitten kun hänelle sopii, kun kaikki mahdollinen ja mahdotonkin on tehty ja kokeiltu. Kyllä hän osaa myös suuttua, mutta sitä ei koskaan kestä kauaa. Ja jos minun pitäisi suuttua, hän suuttuu puolestani.
Naiivi haluaa uskoa kaikista aina parasta.
Riehakas osaa suhtautua elämään astetta iloisemmalla asenteella.
Tinkimätön pitää kiinni siitä mihin uskoo.
Tyhmänrohkea on valmis antamaan kaikkensa tärkeimpiensä puolesta.
Olisinpa minäkin.

Silti.

En ole koskaan nähnyt kenelläkään yhtä aitoa hymyä. Hän osaa hymyillä, vaikka on vihainen. Hän osaa hymyillä, vaikka itkee. Minäkin luulin osaavani, mutta se oli valetta. Teeskentelyä parhaimmillaan. Hän hymyilee, ja tarkoittaa sitä. Se kumpuaa jostain niin syvältä, vai pitäisikö sanoa ylhäältä, että sitä uskoo pystyvänsä vaikka mihin sen nähdessään.
Eikä hän hymyile vain suullaan. Hän osaa vilkaista kulmiensa alta taivaansinisillä silmillään nopeasti kuin tietäisi tarkalleen, mitä ajattelen sillä hetkellä. Se saattaa kestää vain sekunnin, ja olo on sen jälkeen kuin salamaniskun jäljiltä.
Jos olette nähneet sen, tiedätte mistä puhun. Jos ette, silloin ette luultavasti osaa kuvitellakaan sitä.

Huomaan joskus pysähtyväni vain katselemaan häntä, unohtua tuijottamaan vaikka hän olisi parhaillaan selittämässä minulle jotain. Yksityiskohtia, pieniä huomaamattomia eleitä ja ilmeitä joita hän tekee, ja joita iltaisin nukkumaan mennessäni mietin hymyillen itsekseni. Hämmentyessään hän koskee vasenta korvaansa sormillaan. Malttamattomana hän laittaa kätensä puuskaan ja puree huultaan. Riemastuessaan hänen hymynsä leviää korvasta korvaan yltäväksi irvistykseksi, eikä hän välitä pyyhkäistä silmille tipahtanutta otsatukkaansa pois silmiltään oli tilanne mikä hyvänsä.

Kaikkein parasta on kuitenkin silloin, kun hän istuu viereeni, ja katsoo kuinka minä piirrän. Sivusilmällä vilkuillessani huomaan, kuinka hän seuraa keskittyneenä siveltimeni vetoja arvaillen mitä viivat lopulta saattaisivat muodostaa. Hänen otsallaan saattaa olla miettimisen tuskasta aiheutuva ryppy, ja hän istuu viisi senttiä lähempänä kuin mitä muut ikinä istuvat. Lopulta, kun kuva muistuttaa jo jotain tunnistettavaa, hän hymähtää ja nojaa taaksepäin sanoen:
”Minähän arvasin. Se on riikinkukko.”
Tai kirahvi. Karppi. Koira, tai jopa yksisarvinen. Maalaisin vaikka koko taivaanrannan uusiksi, jotta näkisin sen tyytyväisen virnistyksen hänen huulillaan.

Ja aurinko paistaisi hänen takaansa, sädekehä kehystäisi kasvoja loistaen kilpaa hänen sielukkaiden silmiensä kanssa.

Hän rakastaa värejä. Hän rakastaa syksyn keltaisia vaahteranlehtiä, tulipunaista auringonlaskua ja sinisenharmaata ukkospilveä. Kesällä hän näkee jokaisessa vitivalkoisessa pilvenrepaleessa lohikäärmeen, ja talvisin hänen taivaansa on sametinsininen kangas jonka rei’istä valo kajastaa. Me huokaisemme ja tartumme sateenvarjoon, hän kuuntelee kuinka pisarat tippuvat tienvarren lammikoihin ja ropisevat puistojen puiden lehtiin.
Sellainen hän on. Ainutlaatuinen ystäväni, joka näytti minulle, millainen kaunis kuvakirja elämä parhaimmillaan voi olla. Ilman häntä olisin kuin piirustukseni; mustavalkoisia jäljitelmiä elävistä.

Nyt minä istun sairaalassa hänen vuoteensa vieressä, ja on ihan hiljaista. Hän ei sano mitään, vaikka tietää minun olevan siinä. Niin, tietää, sillä hän ei näe silmien päälle sidotun valkoisen siteen alta vaikka haluaisikin.
Ei silloinkaan, vaikka side otettaisiin kokonaan pois.

Tyhmänrohkea.. Sen pikkutytön henki maksoi hänelle yhden viidestä. Minun mielestäni sen kaikkein tärkeimmän.
Ehkä hän on hiljaa, koska vaistoaa turhautuneisuuteni. Sen, että haluan ensimmäistä kertaa elämässäni huutaa hänelle, karjua suuttumustani ja hänen typeryyttään koko maailman tietoon. Miten hän saattoi olla niin varomaton.. Miksi näin pääsi käymään.
Ehkä hän myös tuntee sen, kuinka pohjattoman surullinen olen hänen puolestaan. Sisälläni viiltää niin suuri tuska, että hengittäminenkin tuntuu lähes mahdottomalta. Jo pelkkä ajatuskin siitä, ettei hän enää koskaan löytäisi lohikäärmettä taivaalta, ei vilkaisisi minua kulmiensa alta tietäväisesti, eikä etsisi lehtikasasta sitä kaikkein suurinta ja kirjavinta vaahteranlehteä, saa palan nousemaan kurkkuun.
Hän ei enää katsoisi, mitä minä piirrän.

Minä siis istun ja huomaan kyyneleen polttavan silmäkulmassani. Katson, kuinka hän tuijottaa eteensä näkemättä mitään, minun enkelini, kauniimman maailman viestintuoja siipirikkona veripisaraiset verhot silmillään. Hän istuu siinä, hiukset sekaisin, kädet paikattuna. Murheellisena kohtalostaan? Niin minäkin aluksi luulin.

”Sai.. Älä itke minun takiani.”

Hän sanoi sen, ja hymyili.
Toinen kyynel vierähtää poskelleni, ja hautaan pääni käsiini.

On ne voit bien qu'avec le coeur.

Niin sen täytyy olla.


******************************

Tämmöinen yhdeltä seisomalta kirjoitettu haikea randomhöttö, josta kuitenkin tuli odotettua parempi. :'D Fiilisbiiseinä toimi suomimelankoliaa Kaija Koosta Antti Tuiskuun.
Voi voi..
Ja tuo toiseksi viimeinen lause on siis (vapaasti) suomennettuna jo kuvauksessa, Tärkeimpiä asioita ei näe silmillään, vaan sydämellään. Se on Pikkuprinssistä. :3
Oho, ompas se lyhyt.. Mutta kertokkee mitä tykkäsitte. ^u^