Muistan sen päivän, kuin eilisen. Kuinka Naruto petti minua, kuinka Sakura hymyili voitonhimoisesti, ja kuinka kaikki meni pieleen. Kaikki tuntui niin tyhjältä, niin yksinäiseltä ja niin...Tuskaiselta.

Iloinen poika kulki hyppelehtien valoisia katuja pitkin. Hän hyräili laulua, jonka äiti oli tälle pienenä opettanut. Tämän seitsemäntoista vuotiaan iloisen pojan nimi, oli Sasuke Uchiha. Niin, oli se päivä, kun hän ja Naruto menisivät elokuviin. Aivan kahdestaan, mikä olikin aivan ihana ajatus. Kaksin elokuvassa, syömässä popcorneja ja juomassa limukkaa. Tummahiuksinen naurahti ajatuksilleen ja hyppäsi Naruton ikkunalaudalle. ´´Mitä...Hemmettiä?´´ poika ihmetteli, kun näki Sakuran istumassa Naruton sängyllä. He jutustelivat ja nauroivat. Sasuke kuitenkin meni sisälle, ja saikin kuin saikin tervehdyksiä.. Oikeastaan, tervehdyksen. Vain Naruto tervehti Sasukea, ei Sakura. Sakura vain hymyili ja katsoi tummiin pukeutunutta herraa. ´´Sasuke, tuota noin... Olin juuuri lähdössä Sakuran kanssa, öäh.. Tuonne noin. Tehtävälle ja--´´ Naruto alkoi sönköttää, kunnes Sakura keskeytti: ´´Naruto höpöttää taas ja koittaa välttää kaikkea. Me olemme yhdessä!´´ Sen kuuleminen järkytti Sasukea. Hän ei saanut enää henkeä. Poika muuttui kalpeaksi ja lähti huojumaan pois. Miksi?

Niin, nyt makoilen sängylläni. En ole syönyt mitään muutamaan päivään. Olen vain juonut vettä. ´Olisi vain parasta kuihtua, tai kuolla nestehukkaan. Naruto ja Sakura. Mikä sitä idioottia vaivaa?´ - lukuiset ajatukset pyörivät mielessäni, kuin hurrikaani. Katson apaattisena huoneeni seinää, ja huokailen aina vähänväliä. Miksi elämän pitää olla niin yksinäistä? Miksi pitää olla yksin tässä asunnossa? Nousen ylös, kävellen sitten olohuoneeseen ja siitä keittiöön. Avaan jääkaapin. Siellä on jugurttia, pizzaa, mehua, lasangea ja tarpeeksi ruokaa, mutta ei tee mieli syödä mitään niistä.
''Sen ääliön takiako minäkin menetin ruokahaluni?'' mutisen itsekseni ja haron pikimustia hiuksiani väsyneenä.
Enpä ollut kovin untakaan saanut vähään aikaan. ´Hmph, kuinka säälittävää. Tällä menolla luonteeni ei pysy kurissa. En ole enää cool, niin kuin olin joskus´ ajattelen ja tuhahdan, heilauttaen sitten hiuksiani.

Kuulen ovikellon soivan. Sen ääni melkein vihloi korviani. Muutenkin jo pyörryttää ja oksettaa. Sitten vielä joku vieras! Kuulen ovikellon kimeän äänen uudestaan ja ärähdän.
''Tullaan, tullaan!'' huudahdan ja tallustelen kohti ovea.
Avaan oven ja henkeni salpaantuu hetkeksi, kun näen Itachin. Tuijotan vanhempaa poikaa hämilläni ja ihmetellen. En kuitenkaan unohda huonoa oloa, mutta silti..Mitä ihmettä?
''Näytätpä kalpealta'' Itachi kommentoi heti.
Mutisen vain jotain ja odotan, että toinen on sisällä ja suljen oven. Huokaisen raskaasti ja istahdan sohvalle, Itachin vierelle. Mahani murisee, mutta en välitä siitä. Antaa nyt vain olla. Vanhempi kysyykin, että onko nälkä, ja haluanko syödä jotain. Pudistan vain päätäni ja katson taas apaattisesti hyvää, ehkä jopa ainoaa ystävääni seinää. Itachi tietysti huomaa katseluni, sekä masentavan ilmapiirin.
''Et taida olla aivan kunnossa, Sasuke. Mikä on?'' tämä kysäisee sitten.

Tunnen, kuinka sydämeni jyskyttää hetken hieman kovempaa. Kysymys saa minut muistamaan sen päivän. Ja sen hemmetin nartun. Puren hampaitani yhteen ja tunnen samalla lämpimän käden olkapäälläni. Hengitän syvään. Sisään, sitten ulos, ja koitan rauhoittua. En ajattelisi sitä juuri nyt.
''Minulla vain on hieman huono olo, koska.. En ole syönyt paljon mitään viime päivinä. Olen vain juonut. Sen takia ruokahalukin on aikalailla lähtenyt menemään'' selitän isoveljelleni, joka nyökäyttää päätänsä ymmärryksen merkkinä.
Hän kävelee jääkaapille, ottaa jugurtin ja lusikan, tarjoten niitä sitten minulle. Otan ne vastaan ja kauhon hieman jugurttia lusikkaan. Kuljetan lusikan suuhuni ja maistelen jugurttia, nielaisten sen sitten. Hyvää. Alan syömään jugurttia. Viimeinkin edes syön jotain. Vaikka jugurtti onkin vain pientä, se on kuin siunaus tällä hetkellä. Itachi naurahtaa ja hymyilee minulle. Minä vain pidän asenteeni, ihanan luonteeni kasassa. Nousen ylös, mutta lysähdän kuitenkin takaisin sohvalle. Olen heikentynyt sen 'syömälakon' ansiosta.
''Lepää vähän aikaa, jookosta?'' Itachi ehdottaa, ja minä nyökkään.
Asetun makaamaan sohvalle ja tunnen, kuinka lämmin viltti lasketaan päälleni. Sohva on mukavan pehmoinen. Tunnen, kuinka silmäni vähitellen sulkeutuvat. Kuinka nukkumatti hiipii kasvojeni eteen, ja kuinka unihiekka tuntuu silmissäni. Huomenna olisi varmasti parempi päivä. Ehkä vain tarvitsenkin hieman unta. Tuntuu niin mukavalta, kun oma isoveli, jota olen aina vihannut, huolehtii minusta. Niin outoa, mutta niin kivaa. Oloni on jotenkin lämpöinen ja hyväksytty. Kuin Itachi sittenkin rakastaisi minua veljenään, eikä haluaisi tapattaa minua. Kasvoilleni ja pikkiriikkinen hymy nukahtaessani. Kohta tuhisenkin siinä rauhallisesti.