Vanhus sivalsi hevosia piiskallaan kauhun vallassa.

”Vauhtia!” hän karjui valjakolleen ja sivalsi eläimiä uudelleen.

Hevoset painoivat kavionsa liejuun ja kiskoivat kaikin voimin, mutta jokin pysäytti vaunujen vauhtia ja lopulta pysäytti sen.

”Ei!”

Vanhus vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän kuuli kuuli puolisonsa kirkuvan pelosta.

”Kaikki hyvin... Ei mitään hätää”, vanha mies yritti lohdutella vaimoaan. Sitten hän pomppasi pystyyn ja katsoi ympärilleen. He olivat ajaneet täyttä päätä suoraan mutalammikkoon
”Mitä sinä teet?! Miksi sinä pysähdyit?!”
”Pysy sisällä”, vanhus vastasi vaimolleen juostessaan avoimen vaunuoven ohi vaunujen taakse.

Hän näki renkaiden uponneen tyystin liejuun. Vanhus ähkäisi ja juoksi vaunujen ympäri nousten takaisin pukilleen. Jos hän vain saisi vaunut liikkeelle, niin he voisivat pelastua.... Mutta ohjat olivat kadonneet!

Vanha mies katsoi hermostunutta valjakkoaan ja näki sitten, mikä heitä odotti.

”Alas vaunuista ja nostakaa kätenne ylös”, Kakuzun ääni oli matala ja vaativa.

Vanhus näytti vihaiselta, mutta ei sanonut mitään vaan puri hammasta ja katsoi epäuskoisena maskinaamaa, jolla oli kädessään hänen vaunujensa ohjat. Hän räpytteli silmiään koko ajan, aivan kuin uskoen, että saisi sillä maskinaaman katoamaan.

”Roisto”, vanhus sihahti viimein. ”Minua ei ole koskaan ryövätty. Ei koskaan”, hän nielaisi kuuluvasti ja kiipesi pelosta täristen alas vaunuista.
”Kädet pois vartalon sivuilta”, Kakuzu jatkoi.
”Rakas, kuka muu siellä on?” vaimon ääni kuului vaunujen sisältä.
”Meidät on ryövätty. Tule ulos.”

Vaunusta kapusi vanha tanakka nainen kädessään nuhjuinen kangassäkki. Maskinaama astahti naisen luo ja osoitti säkkiä sormellaan ja näytti, että se piti laskea maahan.

Nainen pudisti päätään raivokkaasti ja huusi: ”Hirviö!”
”Pudota säkki maahan, nainen”, Kakuzu käski.
”En!”
”Pudota se. Enkä aio sanoa tätä enää uudelleen.”
”En!”
”Annetaan vanhan luuskan pitää riisisäkkinsä”, joku puuttui puheeseen jostain heidän yläpuoleltaan.

Kakuzu ja vanhukset kääntyivät tiirailemaan suurta puuta, jonka oksat kaartuivat heidän ylleen.

Oksalla seisoi nuorehko mies. Miehen ylävartalo oli paljas, sillä hänen kaapunsa oli sidottu vyötäisille. Keskipäivän aurinko paahtoi hänen ihoaan ja sai hikihelmet valumaan hitaasti kalpeaa rintakehää pitkin. Pisarat kasaantuivat housuja kannattelevalle vyötärönauhalle.

”Sen voi myydä”, Kakuzu totesi ykskantaan ”Sitä paitsi olet myöhässä, niin kuin toimenkuvaasi aina kuuluu, Hidan.”

Hidaniksi kutsuttu mies loikkasi alas oksalta tömähtäen vaunujen katolle. Sitten hän tarttui viikatteeseensa kannatellen sitä kevyesti kuin oksankarahkaa. Ase osoitti Kakuzua.

”Turpa kiinni”, Hidan sanoi, ja montako kertaa hän olikaan laukonut nuo sanat parilleen, joka jaksoi aina valittaa kaikesta. ”Mä juoksin tuolla kuin mikäkin hullu.”

Hidan oli keskimittainen noin parissakymmenissä oleva nuorukainen. Hartiat olivat lihaksikkaat ja kädet voimakkaat ja paksusormiset. Miehen hopeiset hiukset, jotka olivat tavallisesti kammattuina taakse, sojottivat nyt hikisinä joka suuntaan. Violeteista silmistä ei oikein osannut sanoa, olivatko ne mitäänsanomattomat vai hämmästyttävän kauniit, mutta niillä oli alinomaa utelias ilme aivan kuin hän olisi ollut hiukan häkeltynyt kaikesta näkemästään.

Hidan oli myös yksi niistä harvoista akatsukeista, joka ei pitänyt kaapuansa tavallisesti kiinni vaan mielummin avoinna, niin että kaikki saattoivat nähdä hänen kallisarvoisen jashin-kaulakorunsa. Kukaan ei kyseenalaistanut tätä päätöstä; Hidan oli Hidan.

”Vahdi näitä kahta sillä aikaa kun minä katson löytyykö vaunusta mitään arvokasta.”

Vastaukseksi Hidan astui eteenpäin ja otti veitsen vanhuksen vyöltä viskaten sen kauemmaksi.

”Tulkaa nyt seisomaa tänne ja pitäkää turpanne tukossa”, jashinisti komensi. Hän viittilöi viikatteellaan tien toiselle puolen. Mies paimensi vanhukset eteenpäin.

Vanha nainen liikkui Hidanin mielestä liian hitaasti ja niinpä hän kumautti tätä polven takaosaan muutaman kerran aseensa pidikkeellä. Nainen parahti kivusta.

”Mä en oo niin lempeä miltä saatan näyttää”, Hidan sanoi kannatellen viikatettaan ja viittilöiden sen avulla, että vanhusten tuli pysyä rivissä, tai he kuolisivat. ”Mulle ei tuu myöskään omatunnontuskia teidän tappamisestanne, joten ei kannata yrittää mitään... Älyättekö?”
”Ei tässä maailmassa voi tienata elantoaan rehellisesti! Häpeällistä!” vanha mies huudahti.
”Tämä on meille aivan tarpeeks rehellistä”, Hidan laukoi takaisin.
”Keitä olette?” nainen kysyi.
”Eikö meitä tunneta täällä? Tuo oli loukkaavaa.”
”Akatsuki”, vanha mies kuiskasi.
”Kiitoksia”, jashinisti sanoi. ”Vituttaisihan se, jos kävis ilmi, että kuukausien uurastus olis menny hukkaan.”

Sillä aikaa Kakuzu tutki vaunua arvoesineiden toivossa. Vaunussa ei ollut ikkunaa ja tila oli muutenkin komeron kokoinen. Huoneessa oli niukasti tilaa liikkumiselle, ilma oli kuollutta ja tukahduttavaa. Maskinaama kohensi kynttillän sydäntä ja sai sen palamaan paremmin.

Asetettuaan lyhdyn lattialle Kakuzu silmäili huonetta etsien katseellaan jotain arvokasta. Huoneesta ei löytynyt muuta kuin muutamia kolikkokukkaroita, joiden sisällön hän tyhjensi tyytyväisenä omaan taskuunsa.

Maskinaama tutki huonetta käsillään tunnustellen löytääksen jonkinlaisen salakätkön – eihän sitä koskaan tiennyt jos vaunusta saattaisi löytyä sellainen. Vaunu oli syytä tutkia tarkoin varsinkin kun kyse oli arvoesineistä.

Tällä kertaa huolellinen etsintä tuotti tulosta. Kakuzu huomasi vaunujen lattiassa olevan jotain omituista. Hän koputti sitä ja siitä kuuluikin ontto ääni, ja maskinaama alkoi kiskoa sen pieniä lautoja, kunnes sai yhden niistä irtoamaan. Sen alta löytyi sinisiä jalokiviä.

Kiviä ei ollut hiottu ihmisten pitämien korukivien tapaan. Ne kimmelsivät siitä huolimatta sinisinä kuin järven pinta. Maskinaama sai tungettua kivet yhteen pusseistaan. Sitten hän tyhjensi viimeisen pussin. Siinä oli lisää hiomattomia kiviä ja niiden säihke sai Kakuzun ähkäisemään. Niitä oli paljon.

Kakuzu jakoi nopeasti loput kivensä kahteen pussiin ja kiinnitti ne vyölleen. Sitten hän astui vaunuista ulos kirkkaaseen päivään.

”No löytyikö mitään?” Hidan kysyi.
”Löytyi. Vähennän sinun osuudestasi puolet siitä hyvästä kun tulit myöhässä.”
"Aha... Mut miten on”, jashinisti tokaisi viekkaasti hymyillen. ”Kumpi hoitelee nuo?”
”Jätämme heidät henkiin.”
”Ja miks hemmetissä?”
”Päällikön määräys. Ei voi mitään. He eivät ole vihollisiamme, joten meidän ei kuulu surmata heitä”, Kakuzun äänen tasaisuus sai sen kuulostamaan siltä kuin hän lukisi ostoslistaa, mutta siitä huolimatta maskinaama näytti olevan tosissaan. ”Nyt te kaksi, alkakaa painua. Vaunut voitte tulla hakemaan myöhemmin. En ole yhtä ylevämielinen kuin johtajamme, mutta saatte olla varmoja, että rikon hänen käskyään tappamalla teidät, jos ette nyt kiirehdi.”

Vanha mies nyökkäsi hermostuneena ja lähti kulkemaan tielle. Hänen puolisonsa, tanakka nainen, nyyhkytti hysteerisenä ja seurasi perässä.

”Musta toi ei oo reilua. Sä oot kertonu mulle, ettei päällikön käskyjä tarvi aina noudattaa.”
”Niin”, Kakuzu sanoi. ”Mutta olemme muutenkin tarpeeksi laiminlyönneet hänen määräyksiään. Viisainta on totella välillä. Emme menettäneet tässä mitään.”

Hidan lietsoi itseään yhä suurempaan uhoon ja tuijottu maskinaamaa ylimielisesti silmät tapillaan.

”Niin sä et menettänyt! Mä oisin voinu uhrata ne Jashin-samalle vitun ääliö.”

Kakuzu kääntyi katsomaan Hidania myrkyllinen ilme kasvoillaan.

”Varo sanojasi. Minä olen kiivas mies. Jos minun kärsivällisyyttäni koetellaan kylliksi, ääni kellossa saattaa muuttua.”
”Sama täällä”, jashinisti ärähti. Sitten hän yllätti Kakuzun sieppaamalla viikatteensa, vetäytymällä nopeasti kauemmas ja huitaisemalla.

Viikate hujahti ilman halki ja upposi maahan siihen, missä maskinaama oli vain silmänräpäystä aiemmin seissyt. Kakuzu oli salamannopea, mutta väisti silti iskun vain täpärästi.

”Jos haluat tapella sano se suoraan, niin minä teen sinusta selvää niin kuin aiemmista pareistani.”
”Tiedätkö mitä Kakuzu? Mä en oo samanlainen kuin sun edelliset parit!”

Kakuzu ja Hidan riitaantuivat usein. Tavallisesti kahnauksia aiheutti Kakuzun luontainen taipumus komennella Hidania – olihan hän sentään vanhempi ja viisaampi – ydistettynä jashinistin luontaiseen taipumukseen olla piittaamatta komennoista. Hidan ei välittänyt, kumpi oli vanhempi ja viisaampi. Hän vihasi sitä, että häntä komenneltiin.

”Ehkä niin on parempi”, vanhempi mies murahti ja käveli Hidanin ohi ylös loivaa metsäistä rinnettä. Sitten hän vilkaisi nuorempaa miestä. ”Meidän on parasta jatkaa matkaa. Tuletko sinä?”

Aurinko riippui raudankarvaisessa valohämyssä lännenpuoleisten vuorten pinnassa, se näytti punaiselta ja paisuneelta ja inhottavalta kuin haaskalinnun töyhtökaulus.

Hidanin kasvot olivat lukkiutuneet kiukkuiseen mulkoiluun. Mitä Kakuzu oikein meinasi? Eikö tämä vain jaksannut riidellä hänen kanssaan kun tuolla tavalla käyttäytyi? Nuorempi mies kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten terävästi.

”Tulenhan mä – sinne minne säkin...”

**

//: Eipä tässä osassa vielä mitään maailmaa hetkauttavaa tapahtunut, mutta ensi osassa sitten ;D