Itachin tapauksen jälkeen mä olin päättäny, etten vitussa rakastu enää. Ja silti mä menin ja rakastuin.

Kaikki alkoi siitä, kun Itachi meni ja lemppas mut. Heitti vieläpä ulos meiän yhteisestä kämpästä, heti kun vaan sain jonkinmoisen katon pään päälle. Sano vaan että ala painua, kakara. Ja mä luulin, että se välitti musta. Ei sitten väkisin. Nykyäänhän mä asun semmosessa rotankolon tapasessa. Tai oikeestaan siellä ei taida rotatkaan viihtyä, sen verran paska paikka. Ainakin pysyn hengissä.Vaikka oisko sillä niin väliä, vaikka en pysyiskää. Eipä kukaan varmaa välittäis. Ainakaan Itachi. Sillähän on vissii se uus jätkä, joku Kisame. Näköjään mä en sitten ollu tarpeeks mahtava tyyppi sille, tai sit sitä rupes häiritsemään se fakta, että me ollaan veljeksiä. No, painukoot sitten helvettiin homoilemaan sen toisen jätkän kanssa, ei pahemmin kiinnosta.

Pari viikkoa sen jälkeen mä kävelin koulun käytävillä, kädet taskuissa, katse maassa. Normipäivä siis. Normaalisti kaikki tosin väistää mua. Pelkäävät kai saavansa turpiinsa, tai sit niillä on joku homofobia. Ihan sama mulle. Tällä kertaa muhun kuitenkin törmäs joku. Itse asiassa se jätkä kaato mut ja kaatu itse mun päälle. Olin ensin vähällä karjasta että kato etees, saatanan mulkku. Mut sit mä tulin kattoneeks sitä jätkää kasvoihin. Se oli blondi, jolla oli siniset silmät. Selkeesti uus oppilas, tai ainakaan mä en ollu sitä nähny. Ja ei helvetti se oli hyvännäkönen. ”Oi, sori, mä en nähny sua… Mun piti etsiä mun kaappi, ja mä taisin vähän kaahata”, se sano ja nous mun päältä, virnistäen. ”Meikä on muuten Naruto, sä?” ”Sa-sasuke…” Voi helvetti. Kuulostin varmaan täydellisen dorkalta, eihän ollut ees mun tapasta änkyttää, saati tuijottaa muita suu auki kun mikäkin retardi. Ja Narutokin tais huomata sen. ”Onks sulla kaikki kunnossa?” Ois tehny mieli sanoo, että ei, asun paskassa kämpässä, isoveli lemppas mut ja ranteet on melkei joka päivä auki viiltelyn takia. Mutta ei, pakkohan sitä oli sanoa, että ”joo, meikä on ihan kunnossa”. ”Okei, hyvä. Mun pitää mennä, nähää!” Naruto sano, heilautti kättään ja katos melkei sillä sekunnilla jonnekki nurkan taakse. Mä jäin tuijottaa sen perään. Halusko se muka oikeesti nähä mut, angstisen homopojan? Mä en voinu uskoo sitä.

Seuraavina päivinä Naruto etsi mut joka välkällä, ihan vaan koska sillä ei ollu ilmeisesti parempaakaan tekemistä. Anto numeronsakin, että voitas pitää yhteyttä. Rupesin tottumaa sen äänekkääseen nauruun, taipumukseen halata kaikkia mahollisia ohikulkijoita ja mua sekä tietty siihen, että se juoksenteli jatkuvasti ympäriinsä sellasella vauhdilla, että oksat pois. Tosin uskottelin itelleni, että kaikki se oli vaa ärsyttävää.

Sitten yhtenä päivänä se oli kuumeessa, eikä päässy kouluun. Jes, päästiinpä siitäki riesasta, ajattelin. Mut ekan välkän jälkeen oli jo tosi tyhjä olo. Huomasin ajattelevani koko ajan Narutoa. ’Ei helvetti, mä en saa olla rakastunu…’.

Lopulta mä sitten päätin, että meni sitten syteen tai saveen, mä kerron sille, että mä rakastan sitä. Oli lauantaiaamu, ku mä tekstasin sille, että parempi tulla tänne mun kämpille, mulla on sulle ihan hemmetin tärkeetä asiaa. Se ei asu kaukana, joten se ilmesty oven taakse jotain kymmenessä minuutissa. ”Hei, onks jotai sattunu vai mitä?” se kysy, vähän huolestuneen näkösenä. ”Ei oikeestaan. Tuu sisälle ni mä kerron”, mä vastasin, ja lähin kävelemää mun kämpän ainooseen huoneeseen. Istahdin mun nurkassa sijaitsevalle sängylle, ja viitoin Narutoa istumaan mun viereen. Hetken me oltii vaa hiljaa. Mä en saanu sanottuu yhtään mitään, joten mä tein jotain tosi tyhmää. Tai ainakin se tuntu sillon tyhmältä. Mä suutelin sitä. Ku tajusin, mitä tein, luulin saavani tosi pahasti turpiin. Kuitenkin ihme tapahtu: se vastas mun suudelmaan. Suudelmaks sen piti jäädäkin. Mut ennen kuin mä huomasinkaan, mä olin kaatanut Naruton mun sängylle.

Ei, ei sen näin pitänyt mennä. Ei todellakaan. Helvetti.