Hidan oli juuri hävinnyt taistelun Shikamarua vastaan. Hän oli saanut suuresta kivestä iskun päähänsä ja pyörtynyt. Hän heräsi jonkun sängystä huoneesta jota ei tunnistanut. Hidan katseli hetken huonetta, se oli dõjõ-tyylinen ja yhdessä nurkassa oli ruukkupalmu. Katossa oli kaksi paperi lyhtyä toiseen oli kuvailtu sinisiä, ja toiseen punaisia kirsikankukkia.”Ai, oletkin jo hereillä” sanoi naisen ääni. Hidan käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki valkohiuksisen naisen. Nainen oli noin 20-25 vuotias, hänen hiuksensa olivat lyhyet ja niitä koristi pääkallo-pinni. Hänellä oli siniset silmät ja hän käytti vaalean sinistä kimonoa. ”Kuka hemmetti sä olet?! Missä mä olen? Mitä mä täällä teen?” Hidan lähetti kysymys tulvan naiselle nousten salaman nopeasti istumaan, mutta parkaisi heti kivusta. Hän huomasi samalla että hänet oli ommeltu monesta paikkaa kiinni. Oliko hän tosiaan ollut näin palasina? ’Saatana! Tavalliset ihmiset eivät osaa ommella kehoani kokoon yhtä hyvin kuin Kakuzu...’ Hän muisti taas poikaystävänsä. Olikohan Kakuzulla ikävä? Luuleeko hän että olen kuollut? tällaiset kysymykset tulvivat hänen mieleensä, mutta hän heitti ne hetkeksi muualle kun nainen alkoi puhua ”Olen Rika, olet kotonani koska löysin sinut kivien alta ja pelastin sinut kun huomasin että olet elossa.” Rikaksi itseään nimittävä nainen sanoi lempeästi hymyillen, hän suorastaan loikkasi Hidanin viereen. Liikkeen ansiosta jonkinsortin kaulakoru tuli esiin kimonon kauluksen alta. ’Hetkinen...tuohan on...’

 

”Onko tuo Jashin kaulakoru?!” Hidan kysyi yllättäen. ”Hm? Ai tämä... kyllä se on, huomasin muuten että sinulla on samanlainen.” vastasi Rika. ”Kuulumme siis samaan uskonto-kuntaan.” sanoi Hidan. He juttelivat pitkään Jashinista, kunnes Rika sanoi: ”Aurinko laskee. Sinun kannattaisi levätä, et ole kunnossa vielä.”                     ”Niin...” Hidan sanoi ja meni makuulle Rikan poistuttua huoneesta.  Hidan alkoi taas miettiä poikaystäväänsä. Pari kyyneltä nousi Hidanin silmiin. ’En edes tiedä missä minä olen... Saati sitten missä hän on...’ Hidan ajatteli ja antoi kyyneleen pudota poskea pitkin tyynylle.

 

Aurinko oli laskenut. Rika odotti vielä hetken... vielä hetken aikaa jolloin loputkin ihmiset nukkuisivat. Kun se aika koittaisi...