Sinä päivänä Kakashi tuli kotiin tavallista kalpeampana.
Hän avasi oven ja riisui kenkänsä niin hiljaa kuin osasi, kuunnellen varuillaan. Koska asunnosta ei kuulunut ääntäkään, hän arvasi pahimman jo tapahtuneen. Kaikkialla tuntui olevan vain harmaata ja sinistä, jopa keittiöstä kajastava heikko valonhäivä näytti kylmältä, kuin hiipuvan nuotion liekki lumihangessa.
Toinen oli ehtinyt jo kuulla uutiset.

Iruka istui keittiön pöydän ääressä pää käsiin haudattuna. Hänen ponihäntänsä oli löystynyt, ja muutama sortuva pääsi karkaamaan pompulasta miehen lysähtäneille hartioille. Hän kyllä kuuli Kakashin tulevan huoneeseen, muttei pystynyt kohottamaan päätään, ei edes avaamaan suutaan sanoakseen mitään. Kaikki tuntui olevan yhdentekevää. Hän ei voinut käsittää. Ei vain pystynyt.

Kakashi laski kätensä ystävänsä hartialle. Kesti hetken, ennen kuin Iruka veti hitaasti henkeä ja tarttui tiukasti hänen sormiinsa. Olen pahoillani. Minusta tuntuu ihan samalta. Kunpa voisinkin tehdä oloasi jotenkin helpommaksi. Miten olikin niin vaikeaa pukea ajatuksia sanoiksi kun niitä eniten tarvittiin?

”Miksi?”

Kuiskaus oli tuskin kuuluva, mutta vanhemman miehen oli pakko purra huultaan ennen kuin vastasi heikolla äänellä:
”Minä en tiedä.”

Yhtäkkiä Iruka paukautti nyrkkinsä pöytään ja kääntyi katsomaan Kakashia silmät raivosta kimaltaen.
”He eivät tule selviämään sieltä”, hän sanoi hampaitaan kiristellen. ”Kahdestakymmenestä korkeintaan yksi, jos sitäkään.”
”Sinä tiedät, että me emme enää voi vaikuttaa siihen. He päättivät sen yhdessä ja me annoimme suostumuksemme. Jos et muista, me olemme sodassa, Iruka..”
”Se on itsemurhatehtävä!”
”Se on etulinjahyökkäys! Kuin veitsen terä vihollisen lihaan”, Kakashi sanoi painokkaasti ja käveli pöydän toiselle puolelle pystymättä istumaan, pystymättä katsomaan toista silmiin. Iruka viskoi hänen omat ajatuksensa viiltävien kivien lailla päin naamaa, mutta jommankumman oli nyt pysyttävä lujana.

”Hiekanmaa ei voi pyytää tällaista.. Se ei voi käskeä meitä heittämään parhaita miehiämme viholliselle kuin kaniineja leijonille”, Irukan ääni tärisi, ja hän hautasi kasvonsa jälleen kämmeniinsä estääkseen silmäkulmien poltetta muuttumasta kyyneliksi.
”Parhaita juuri siksi, että se voi onnistua”, Kakasi sanoi hiljaa.
Ponnaripää huokaisi päätään pudistellen.
”Voiko, Kakashi?” hän kysyi katsoen toista suoraan silmiin. ”Voiko se onnistua?”

Kysymys oli täysin turha. He molemmat tiesivät vastauksen, todennäköisyys yksi tuhannesta oli sama kuin nolla.

Silloin Iruka nousi ja suuntasi kohti ulko-ovea. Lämmin huoneilma vaihtui muutamassa metrissä alkuillan viileään tuulahdukseen, mutta hänen sisimmässään olisi voinut yhtä hyvin voinut olla talvi.
Ensin hän käveli, kadunkulma toisensa jälkeen tutut kiveykset ja kauppojen kyltit viuhahtelivat hänen ohitseen. Hengitys alkoi kiihtymään yhdessä juoksuksi muuttuvien askelten kanssa, paine hänen kurkussaan ja sydämessään tuntui haluavan tappaa hänet siihen paikkaan.

Kuu pilkisti metsän puiden korkeiden latvojen takaa.

Ja hän juoksi..

Juoksi…
Juoksi...


Another head hangs lowly,
Child is slowly taken.
When the violence causes silence,
Who are we mistaken?

But you see, it's not me, it's not my family.
In your head, in your head they are fighting,
With their tanks and their bombs,
And their bombs and their guns.
In your head, in your head, they are crying...


Sai kuivasi kosteaa tukkaansa vihreäraidalliseen pyyhkeeseen. Kuuma suihku oli saanut hänen ajatuksensa selkenemään hieman, vaikka tottahan kaikki kuulosti vielä aika epätodelliselta. Vaaleatukkainen hahmo makasi sängyllä selkä häneen päin, kun Sai heitti pyyhkeen tuolinselkämykselle ja kömpi pojan seuraksi vaaleille lakanoille. Hän kietoi kätensä Naruton ympärille ja painoi kasvonsa tämän niskaan hengittäen syvään tämän tuttua, lähes kodikasta tuoksua.

”Oletko okei?”

Vastauksena oli hiljaisuus. Oli se sitten myöntymisen merkki tai ei.
Naruto kääntyi toiselle kyljelleen niin että heidän kasvonsa olivat vastakkain. Vaalea otsatukka oli sekaisin ja silmillä kun he hetken tarkastelivat vakavana toistensa kasvoja, kuin olisivat vasta nyt kunnolla nähneet ne. Sitten blondi painoi viileät huulensa hitaasti vasten Sain huulia.
Suukko. Toinen.
Kaipaava katse kulmien alta, sinitaivas kohtasi yön sysimustan syleilyn.
Kielet hamusivat varovasti toisiaan, kuin haluten kertoa kaiken omalla sanattomalla tavallaan.

”Pelottaako sinua?” Sai kysyi viimein. Naruto sulki silmänsä ennen kuin vastasi.
”Pelottaa.”

Sai ei tiennyt mitä sanoa. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin jopa hänellä oli syytä epäillä peliä, jonka nappulaksi oli joutunut. Mutta kun shakkilaudan kuningas kutsuu sotilaat koolle, ne asettuvat riviin ja puolustavat johtajaansa viimeiseen mieheen. Se oli heidän roolinsa. Taistella käskystä. Kuolla käskystä.

Mustatukka kietoi kätensä uudestaan rakkaansa ympärille ja rutisti tätä lujasti. Muuta hän ei osannut tehdä, ei vaikka olisi kuinka halunnut.
”Mutta en minä kuolemaa pelkää”, Naruto yhtäkkiä kuiskasi hänen rintakehäänsä vasten. ”Minä pelkään elinikää ilman sinua.”
”Kyllä me selvitään”, Sai sanoi. ”Molemmat. Ollaan tähänkin mennessä selvitty, älä tuollaisella vaivaa päätäsi.”
Vastalauseet hukutettiin suudelmaan. Oli jo tarpeeksi, että toinen heistä valvoisi aamuun peläten huomisen tuomaa musertavaa, ukkospilven lailla painostavaa tyhjyyttä.

…

Maaperää pöllyttävä räjähdys pamahti vain kymmenen metrin päässä kuopasta, jossa he olivat. Hiekka ropisi heidän päälleen peittäen hetkeksi etäältä kaikuvat taistelunäänet, huudot ja laukaukset. Naruto puristi asettaan kaksi paksua maaliviirua poskillaan, kunnes hengitti kerran syvään. Hikipisara valui ohimolta nuorukaisen likaiselle poskelle. Hän katsoi tiimitovereitaan vuoronperään silmiin kooten kaiken jäljellä olevan rohkeutensa, syvältä uhkuvan elinvoimansa ja toivonsa, ja rukoili pystyvänsä jakamaan sen vakuuttavasti ihmisille ympärillään. Se oli ryhmänjohtajan tehtävä. Jos hän ei uskonut onnistumiseen, silloin ei uskonut kukaan muukaan.
”Kun voitat pelkosi, voitat kuoleman”, oli päämajan viimeinen viesti heille. Viimeinen neuvo pojille, veljille ja rakastetuille, jotka he olivat lähettäneet koettamaan onneaan.

Uusi räjähdys vapisutti maata heidän jalkojensa alla. Aika oli koittanut.
Naruto käänsi katseensa Saihin, ja pienen hetken verran aika tuntui hidastuvan. Kaksi elämänsä sodanjumalalle myynyttä sielua oli hetken yhtä, hyväksyi julman kohtalonsa ja luotti itsensä korkeamman onnettaren huomaan. Ei kyyneliä, ei hyvästejä, ei anomista. Vain kevyt kosketus olkapäähän, viimeisen yhteisen illan huokaus huulilla.

Sotahuuto täytti tantereen, luodit halkoivat ilmaa. He hyppäsivät kuopasta vastassaan sata muuta, sata samanlaista veljeä ja poikaa. Tuomittuja tappamaan. Kyllästyneitä kuolemaan.

Ja he juoksivat..

Juoksivat…
Juoksivat…


Do you know what’s worth fighting for?
When it’s not worth dying for.
Does it take your breath away
And you feel yourself suffocating?

Does the pain weigh out the pride?
And you look for a place to hide?
Did someone break your heart inside?
You’re in ruins.


Hiekkakivet ratisivat kenkien alla säestäen tuulen hiljaista huminaa viereisen metsän puissa.
Hän puhalsi tupakansavut suustaan, ja jälleen kerran harkitsi kääntymistä takaisin sinne mistä oli tullutkin. Ehkä hän tulisi takaisin huomenna? Tai ensi viikolla?
Ei. Hänen oli tehtävä se, niin pahalta kuin se tuntuikin.

Niin monta kertaa Shikamaru oli kävellyt tuon saman metsänviertä kiemurtelevan kinttupolun viimeisen neljän vuoden aikana, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun se tuntui kerta kaikkiaan vastenmieliseltä. Eikä se johtunut vain olkapäässä yhä pakottavasta haavasta, joka vihlaisi ilkeästi lähes jokaisella askeleella. Viileä viima hulmautti ohimennessään hänen ponihäntäänsä, ja poika tunki kädet taskujensa suojaan. Vaimea metallinen kilahdus jäi kaikumaan hänen päähänsä, kylmäämään hänen sisimmässään ammottavaan tyhjiöön.

”Shikamaru..”
Kiban ääni oli heikko, lähes haikea, ja se sai mustatukan kääntämään katseensa pois illan ensimmäisten tähtien täplittämältä taivaalta.
”Saanko pyytää sinulta jotain?”
Shikamaru ei vastannut, katsoi vain kulmiensa alta ystäväänsä, joka riiputti päätään surullisena. Oli lähes hiljaista, vain muonateltan luota kuuluva hiljainen puheensorina kantautui leirin perältä heidän korviinsa.
”Jos käy niin, etten minä palaakaan kotiin.. niin tuota.. voisitko sinä olla se joka kertoo siitä Karuille?”
”En”, Shikamaru sanoi, ja Kiba naurahti.
”Miksi et?”
”Ensinnäkin koska se on päämajan rottien hommaa, ja toiseksi Karui varmaan haluaa sinun palaavan itse kertomaan niin hyvät kuin huonot uutiset”, Shikamaru käänsi katseensa takaisin taivaalle ennen kuin jatkoi. ”Kuten minäkin haluan.”

”Niin.. Mutta kuten minäkin, sinäkin tiedät mitä tästä koko touhusta on sanottu. Sinä näit katseet Konohan päämajan tyyppien silmissä, olet nähnyt katseen Naruton silmissä niin paljon kuin hän haluaakin uskotella meille muuta..”
”Kaikki on mahdollista.”
”Nimenomaan!” Kiba otti tarttui Shikamarua kädestä, veti taskustaan ruttuisen paperinpalan ja löi sen hänen kämmenelleen. ”Kaikki on mahdollista, jopa pahin. Joten ole kiltti..”
Shikamaru katsoi kirjettä kädellään ja oli jo sanomassa jotain vastaan, mutta nähdessään ystävänsä totisena tuikkivat silmät, sanat katosivat. Hän huokaisi kiroten hiljaa.
”Kai se on sitten pakko”, hän sanoi, ja tunsi kurkkuaan kuristavan. Kuinka paljon hän toivoikaan, ettei koskaan joutuisi lunastamaan lupaustaan. Ennemmin vaikka itsekin heittäisi henkensä.
Kiba mursi palasen leivästään ja heitti sen suuhunsa hymyillen kiitollisena.

Hymyili hymyä, jonka Shikamaru muistaisi loppuikänsä.
Hymyä, joka jäi hänen viimeisekseen.

Puinen pihaportti narahti auetessaan. Polku vietti ylöspäin vaaleaksi maalatulle talolle, jonka avoimesta ovesta kaksi koiraa juoksi hänen jalkoihinsa pyörimään. Shikamaru kuuli, kuinka askeleet vaelsivat ensin keittiön ikkunalle, josta ne juoksuun kiihtyneinä suuntasivat ulko-ovelle. Karui näytti yhtä kauniilta kuin aina vaaleassa tunikassaan ja shortseissaan, leiskuvanpunaiset hiukset vallattomina olkapäille laskeutuen. Heidän katseensa kohtasivat, jännittynyt kauhunsekainen odotus vaihtui sydäntäsärkevään henkäykseen, joka sai Shikamarun painamaan katseensa maahan.
Hän kaivoi taskustaan kaksi kaiverrettua laattaa ja kirjeen, surullisen vähäpätöiset ja kylmät jäljitelmät siitä lämpimästä sylistä ja hymystä, jota hänen edessään seisova tyttö oli odottanut palaavaksi. Karui otti tavarat käteensä puristaen ne vasten rintaansa. Siihen ei sanoja tarvittu. Kyyneleet kertoivat kaiken.

Poika kääntyi kannoillaan, ja suuntasi askeleensa takaisin kohti porttia. Hän ei kuullut kuinka tyttö vajosi portaille tukan valahtaessa silmille. Hän ei nähnyt koiria, jotka hämillään jäivät katsomaan hänen peräänsä. Hän oli pitänyt lupauksensa.

Hiekkatie rahisi kenkien alla. Haava tykytti hänen olkapäässään kurkussa tuntuvan sydämensykkeen tahdissa. Puut viuhuivat sumeina ohitse kyynelten kihotessa silmäkulmiin.

Ja hän juoksi..

Juoksi…
Juoksi…


As strong as you were
Tender you go
I’m watching you breathing for the last time
A song for your heart
But when it is quiet
I know what it means and
I’ll carry you home

I’ll carry you home.


**************************************


Ompas taas masentavaa.. Nyt on kesä ja pitäis kirjoitella kaikkea pirteää, mutta ei.. ;___; Noh, tämä on muutaman kuukauden vanha tarina, jonka kirjoitin kun latasin The Cranberriessien Zombien MP3:lle. Aikakausi oli vähän hakusessa aluksi, mutta se on varmaan jotain nykyajan ja naruto-ajan sekoitusta.
Lyriikat on:
Zombie - The Cranberries
21 Guns - Green Day
Carry You Home - James Blunt

Hyviä ja koskettavia biisejä kaikki, kannattaa kuunnella!!

Jospa sitä seuraavaksi kirjoittaisi jotain oikeasti kesäistä. Ideoita ja toiveita otetaan vastaan. ;)