Sakura tuijotti itseään peilistä, tyrmistyneenä. Hänet oli lukittu toiseen, yhtä ahtaaseen huoneeseen tytön rikottua edellisen asumiskelvottomaan kuntoon. Huoneen seinät myös imivät tuotettua chakraa, joten Sakura ei pääsisi enää käyttämään voimiaan. Mutta mitä voimia? Itachi oli kertonut kunoichin menneen täysin pois tolaltaan. Ja aivan yhtäkkiä. Tämän seurauksena tyttö oli saanut jopa Deidaran satuttamaan selkänsä. Mutta se ei ollut suurin ongelma. Suurin ongelma oli merkki hänen otsassaan.

Se oli kasvanut. Kiekurat jatkuivat Sakuran silmien alta poskipäiden ylitse ja melkein leukaan. Ne olivat samanlaisia kuin otsassa olevatkin mutta nyt Sakura alkoi näyttää jo toiselta ihmiseltä. Hän ei ollut tottunut sellaisiin kuvioihin. Varsinkaan omilla kasvoillaan.

Sakura huokaisi, ryhdistäytyi ja asteli ovelle painaen korvansa sitä vasten. Käytävästä ei kuulunut liikettä, ei ollut kuulunut moneen tuntiin. Kaikki lienivät selvittämässä syytä Sakuran ns. "raivokohtaukselle". Tai niin kaikki sitä kutsuivat. Sakuraa suututti. Hän toivoi, että saisi lähiaikoina toisen samankaltaisen kohtauksen Akatsukilaisia varten. Kosto olisi suloinen. Tyttö laahusti sängylleen ja istahti patjalle. Sängyssä ei ollut lakanoita, ei edes peittoa tai tyynyä. Taisi huone olla jonkin sortin vierashuone. Mutta eihän Akatsukin luona käynyt vieraita. Tai niin Sakura oletti.

Koska Sakura joutuisi olemaan joutilaana siinä tunkkaisessa huoneessa, hänen oli keksittävä tekemistä. Muuten aika menisi vielä hitaammin. Mutta mitä niin pienessä tilassa pystyi tekemään? Ei mitään. Tyttö oli niin tylsistynyt, että voisi lukea Kakashin Icha Ichaa. Ei, niin syvälle hän ei vajoaisi. Kunoichi vilkaisi ovea ja tarkasteli sitä. Se ei vaikuttanut hääppöiseltä. Puuta niin kuin kaikki muutkin sen paikan ovet. Toki hän voisi yrittää hajoittaa oven mutta se tuskin onnistuisi. Chakran tuotto ei onnistunut ja Sakura oli oudon väsyksissä. Johtui varmaankin siitä merkistä...

Mutta lukko oli vanha. Ja ruosteinen. Ehkä Sakura voisi yrittää löytää jotain, jolla murtaa sen. Tyttö kävi kuumeisesti jokaisen nurkan läpi mutta mitään ei löytynyt. Lopulta hän päätyi tyydyttävään ratkaisuun; hän hajoittaisi sängyn palasiksi.

Ratkaisu osoittautui työlääksi. Sänky oli rakennettu kovasta puusta ja kesti hetken ennen kuin Sakura sai revittyä siitä edes jalan irti. Ilman chakraa kaikki oli vaikeampaa.

Muutaman minuutin kuluttua kunoichi viskasi huutaen yhden repimistään osista päin peiliä, jolloin peili särkyi lattialle tuhansiksi sirpaleiksi. Sakura katseli hajanaista kuvajaistaan palasista ja tunsi itsensä säälittäväksi. Aina Naruto oli pelastanut hänet. Aina joku oli ollut tytön apuna. Hänen ei koskaan ollut tarvinnut selvitä mistään yksin. Nyt tyttö tosiaan oli yksin. Ja sellaisessa tilanteessa, että voisi jopa harkita-

"Mitä olet oikein tehnyt?"

Sakura katsahti avonaiselle ovelle ja huomasi Itachin seisoskelevan sen suulla. Miehen hämmentynyt katse kiersi ympäri huonetta, aina lasinsirpaleista hajotettuun sänkyyn. Tyttö hetkautti harteitaan vaiteliaana ja kietoi kätensä ympärilleen.

"Eikö riitä, että tuhosit jo yhden huoneista? Pitääkö sinun tuhota ne kaikki?" Uchiha kysyi ja katsoi Sakuraan, joka ei näyttänyt voivan hyvin. Tytön kasvot näyttivät kalpeilta ja silmiä varjostivat tummat silmänaluset. Haruno ei liennyt nukkunut tuntiakaan.

Sakura ei vastannut miehelle. Hän ei todellakaan jaksanut vastata. Kaikki oli päin helvettiä. Hän ei pääsisi ikinä pois. Hän riutuisi koko loppuelämänsä tuossa huoneessa ja odottaisi kuolemaansa. Kaikki oli ohi. Tämän tajuttuaan tyttö nojasi seinään ja lyyhistyi lattialle istumaan.

"Mitä sinä-"

"Kuolen tänne, eikö niin?"

Sakuran hiljainen kysymys pysäytti Itachin askeleet ja mies hljeni. Mitä tuohon nyt vastaisi?

"Tiesin sen... Joudun kitumaan tällaisessa... komerossa loput elinvuoteni. Minut haudataan jonnekin... Jonnekin hiton kauheaan paikkaan!"

Tyttö viskasi yhden puupalasista huoneen seinään osoittaakseen vihansa. Kyyneleet eivät olleet kaukana mutta hän ei halunnut murtua Akatsukilaisen edessä. Ei nyt, eikä koskaan.

Itachi katsoi tyttöä vaikeana. Mies ei tietenkään osoittanut tunteitaan millään tavalla mutta hän oli alkanut välitämään. Sakura suru ja tuska muistuttivat Uchihaa siitä, mitä hän oli tehnyt perheelleen. Ja koko klaanilleen. Hän ei ollut osannut katua tekoaan sen yön jälkeen mutta tapahtumat kummittelivat miehen mielessä. Varsinkin sen pojan kasvot, jotka kuuluivat Itachin rakkaalle pikkuveljelle. Ihmiselle, joka oli Itachille arvokkaampi kuin mikään muu. Pienelle, viattomalle lapselle. Lapselle, joka ei olisi ansainnut niin julmaa kohtaloa.

--------------------------------------------------

"Teillä oli asiaa."

Itachi oli saapunut saliin, missä Pain ja muut jo odottivatkin häntä. Taas yksi Akatsukin harvoista kokouksista.

"Olen päättänyt sen kunoichin kohtalosta", Pain sanoi ja katsoi Itachiin. "Tapamme hänet."

Itachin sisällä kohahti mutta mies ei antanut sille valtaa ja nyökkäsi.

"Sinä, Itachi, saat tämän tehtävän harteillesi."

Painin sanat lipuivat hitaasti miehen tajuntaan ja kaikki mureni. Ei Uchiha voisi tappaa tyttöä. Ei millään. Ehkä aikaisemmin tämä olisi saattanut käydä helposti mutta nyt... Nyt, kun hänen tunteensa olivat taas heränneet, tätä tehtävää Itachi ei voisi toteuttaa.

"Eikö joku muu voisi toteuttaa tämän? Olen lähdössä pian toiseen tehtävään", Uchiha valehteli.

"Ehdit varmasti hoitamaan tämänkin päiväjärjestyksestä", Pain huomautti ja katsoi nuorukaista painostavasti. "Eitkö vain?"

"Kuten haluatte", Itachi vastasi muodollisesti ja käänsi selkänsä koko järjestölle. "Lähden valmistautumaan."

Itachi asteli pois salista muiden mumistessa omiaan ja tunsi vihlaisun sydämessään, kun edes ajatteli, että joutuisi pian tappamaan Sakuran. Mies oli toden totta pimeä keskellä.

Kisame katkaisi hänen matkansa, kun Uchiha oli kääntynyt oikealle käytävään, missä hänen huoneensa sijaitsi.

"Mitä nyt, Kisame?"

"Aiotko todella tappaa sen tytön?" Kisame kysyi ja tarkasteli partneriaan. "Näytät siltä, ettet-"

"Hän on vain yksi muiden joukossa, eikä merkitse mitään. Varsinkaan, kun meni avaamaan käärön", Itachi keskeytti ja kulki haimiehen ohitse.

"Tunnen sinut, Itachi-san", Kisame sanoi ja jatkoi saman tien. "Näen kyllä, ettet halua hoidella häntä päiviltä."

Itachi pysähtyi ja puristi kätensä nyrkkiin. Miten Kisame sellaisen oli voinut huomata? Mies ei voinut tuntea Uchihaa niin hyvin.

"Milloin tajusit?" Itachi kysyi.

"Salissa", Kisame vastasi huolettomasti. "Kun Pain mainitsi, että se tyttö pitää tappaa, katseessasi välähti jotain... Jotain haikeuden tapaista."

Itachi oli siis läpinäkyvämpi kuin oli odottanut. Jos Kisame oli huomannut tämän, kaikki muutkin olivat varmasti panneet tämän merkille. Hemmetti.

"Kisame", Itachi aloitti ja kääntyi parinsa puoleen. "Tarvitsen apuasi."

------------------------------------------------------

Pimeää. Kuuma. Tunkkaista. Hyvä, kun huoneessa pystyi enää edes hengittämään. Kynttilän hento valo oli jo sammunut mutta siitä hehkunut lämpö ei ollut kadonnut minnekään. Sakura istui lasinsirpaleiden keskellä murrettuna ja väsyneenä. Huone tulisi olemaan hänen viimeinen paikkansa. Paikka, missä hän heittäisi hyvästit elämälleen, perheelleen, ystävilleen, opettajilleen, Tsunadelle... Narutolle...

"Naruto..." Sakura kuiskasi ja sulki silmänsä muistellakseen pojan naurua ja niitä monia hetkiä, jolloin he kaksi olivat olleet onnellisia. Kaikki oli ollut hyvin. Sasuken lähdön jälkeen moni asia oli muuttunut mutta Naruto oli pysynyt Sakuran rinnalla tukena ja turvana. Tyttö ei voinut uskoa, ettei näkisi viiruposkista ystäväänsä enää.

Kunoichi havahtui muistelmistaan, kun huoneen ovi murrettiin auki. Lukko lensi pirstoutuneena lattialle ja tyttö katsoi ylös. Aluksi oli pimeää. Hän ei erottanut hahmoa mutta tunsi silti jonkun läsnäolon. Kun henkilö kumartui tarttumaan tyttöä kädestä, Sakura tunnisti nuo kasvot. Ne olivat jääneet lähipäivinä mieleen liiankin kirkkaina.

"Itachi...?" tyttö ihmetteli hämillään.

"Selitän myöhemmin", Itachi vastasi nopeasti, vetäisi Sakuran jaloilleen ja juoksi kunoichin kanssa käytävälle.

"Mitä oikein teet?! Taasko sinä viet minut jonnekin, missä joudun kärsim-"

Itachi katsahti tyttöön ja tämä hiljeni. Miehen katseessa oli jotain uutta. Se ei ollut enää niin... ilmeetön. Silmät olivat huolestuneet ja katse kireä. Sakura veti kätensä irti Itachin otteesta ja hieroi sitä katsoen maahan.

"Minne viet minut?" Sakura kysyi.

Ensin hän odotti Itachin kertovan paikanvaihdoksesta, että Sakura saisi taas uuden huoneen, jonka voisi romuttaa. Mitään sellaista ei kuitenkaan kuulunut, joten tyttö huolestui. Mitä hänelle nyt tehtäisiin? Samassa Itachi tarttui häntä tiukasti olkavarresta.

"Päästä irti! Tuo-"

"Vien sinut pois täältä."

Sanat hiljensivät Sakuran ja hän nosti katseensa Itachiin.

"Viet minut... pois...? Minne?"

"Konohaan tietenkin", nuorukainen vastasi ja Sakura olisi voinut vaikka vannoa, että tuon kylmän ja sydämettömän ihmisen kasvoilla välähti pieni hymy.

"Onko tämä jokin pila? Koska jos on, en mene halpaan", Sakura sanoi epäillen.

"Tämä ei ole mitään sellaista. Tule", Itachi vastasi ja lähti johdattelemaan Sakuraa käytäviä pitkin. Hetken kuluttua tyttö pysähtyi ja Itachi päästi irti hänestä katsoen tyttöön kysyvästi.

"Mitä tämä on? Ette te.. Et sinä voi noin vain muuttua. Huijaatte aivan varmasti! Mihin oikein viet minua?!" Sakura ihmetteli vihaisena.

"Etsikää se tyttö! Häntä ei saa päästää pakoon elävänä!"

Kisamen ääni kaikui kauempaa ja Itachi vetäisi Sakuran pimeään porraskäytävään kuultuaan juoksuaskeleita. Kaksikko eteni nopeasti portaiden alapäähän ja jatkoivat pitkää tunnelia pitkin kohti pimeyttä, jota valaisivat harvat kynttilät seinillä.

"Et vastannut kysymykseeni", Sakura muistutti, vetäen taas kätensä vapaaksi nuorukaisen otteesta. Mies huokaisi ja kääntyi tytön puoleen.

"Pain antoi käskyn tappaa sinut", Itachi aloitti. Sakuran silmät laajenivat ja hän laski katseensa järkyttyneenä alas.

"Minun oli tarkoitus päättää elämäsi. Mutta..."

Itachin hiljennettyä Sakura katsoi häneen ja tytön katse kehotti Uchihaa jatkamaan.

"... en pystynyt siihen. Muistutit minua siitä yöstä, kun surmasin klaanini. Kaikki ne tuskaisat kasvot ja veriset ruumiit, jotka jätin jälkeeni..."

Mies huokaisi ja jatkoi sitten.

"Herätit tunteeni uudelleen, Sakura."

Kunoichin kasvoille nousi hämmentyneisyyttä mutta pian epäilykset iskivät taas.

"Minulla ja Kisamella on suunnitelma. Johdatan sinut ulos, kun Kisame uskottelee muille, että karkasit ja että olen perässäsi. Kun olen saanut sinut ulos, Kisame vie sinut turvaan ja menen ilmoittamaan Painille, että pääsit pakoon. Jos kaikki menee hyvin, hän todennäköisesti kehottaa meitä jatkamaan etsintöjä. Silloin palaan luoksenne ja vien sinut Konohaan. Mutta kiertoreittiä, sillä muut järjestön jäsenet saattavat haravoida metsän aluetta."

"Tuohonko pitäisi uskoa?" Sakura ihmetteli. "Kaiken sen jälkeen, mitä olette tehneet minulle! Vangitsitte minut! Veitte kaikki oikeuteni ja vapauteni! En voi luottaa sellaiseen, joka-"

Samassa Itachi tarttui häntä molemmin käsin niskasta ja painoi seinää vasten.

"Etkö usko minua? Mieti, mitä olen tehnyt vuoksesi, Sakura. Olen saanut monta tilaisuutta tappaa sinut. Olen kohdellut sinua kuin ketä tahansa tämän järjestön jäsentä. Eikö se riitä vakuudeksi? Pitääkö minun vieläkin todistaa jollain keinolla, että olen muuttunut?" Itachi melkein huusi ja hengitti syvään. Oli typerää kiistellä tällaisessa tilanteessa.

Sakura tuijotti Itachia hämillään. Mies todella oli kohdellut häntä hyvin. Niin hyvin kuin sellaisessa tilanteessa pystyi. Ehkä Itachi oli oikeasti muuttunut. Mutta että niin lyhyessä ajassa... Se tuntui epäuskottavalta.

Vasta nyt kunoichi huomasi, että Itachilla oli ANBUn asu yllään. Maski ei kuulunut miehen asusteeseen mutta muuten univormu oli sama. Tyttö myös huomasi miehen olevan ehkä liiankin lähellä. Heidän valissään oli vajaat viisi senttiä ilmavaraa. Tämä sai Harunon sydämen jyskyttämään villisti.

Itachi tunsi samoin. Hän tarkasteli tytön kauniita ja virheettömiä kasvoja, joita koristi nyt eksoottinen tatuointi. Se sai Sakuran näyttämään hieman kauniimmalta, vaikka mies kyllä tiesi, ettei merkin kasvaminen merkinnyt mitään hyvää. Mutta tämä kunoichi oli hyvin erilainen kuin muut Uchihan tapaamat naiset. Sakura oli kiltti niin ulkoisesti kuin sisäisestikin ja kaiken lisäksi hyvin suloinen. Vaaleanpunaiset, lyhytet hiukset roikkuivat otsalla ja kauniita, virheitä silmiä korostivat tummat silmäripset. Tyttö oli hurmaava. Kunpa mies voisi suudella tätä kaunista ilmestystä.

Molemmat huomasivat pian katselleensa toisiaan liian kauan ja Itachi jatkoi nopeasti pienimuotoista saarnaansa.

"En halua sinun kuolevan. Olet vielä nuori. Käärön avaaminen oli virhe mutta se ei oikeuta tappamiseesi. Sitä paitsi, ei ollut sinun syysi, että juuri sinä jouduit tähän tilanteeseen. Me sinut vangitsimme."
Sakura ei vastannut mitään, katsoi vain muualle.

"Uskotko minua nyt?"

Itachin kysymys havahdutti tytön ja tämä loi nuorukaiseen kielteisen vilkaisun. Mies huokaisi. Häneltä olivat kaikki keinot vähissä. Todennäköisesti Kisame odotti jo heitä, eikä heillä todellakaan ollut aikaa. Sakura oli saatava mukaan. Keinolla millä hyvänsä. Ellei sitten...

"Sakura", Itachi aloitti, anovaan sävyyn. "Anna minulle mahdollisuus."

Tämä sai tytön epäröimään ja hän puri huultaan. Itachi huomasi tämän ja hymyili mielessään. Hän oli onnistunut horjuttamaan Sakuraa. Mutta hänet oli murrettava. Kunoichin oli parempi palata Konohaan kuin jäädä järjestön luokse tapettavaksi.

Minuutit kuluivat mutta Sakura ei hiiskahtanutkaan. Itachin kärsivällisyys oli lopussa ja pian oli toimittava jotenkin toisin, jos Sakura ei saisi päätöstään tehtyä. Mies mietti kiireisesti eri keinoja ja vaihtoehtoja mutta vain yksi vaikutti sopivalta. Sitä hän oli harkinnut jo muutama minuutti sitten. Ja Itachi toteuttaisi tämän mielellään.

"Lasken viiteen. Jos et tee päätöstäsi, en vastaa seurauksista", Itachi sanoi.

"Mitä tuo muka tarkoit-"

Sillä sekunnilla, kun Sakura käänsi kasvonsa Itachiin, mies painoi huulensa tiukasti tytön omia vasten. Hetki oli pysäyttävä ja lamaannutti Harunon täydellisesti. Suudelma oli pehmeä ja ennen kaikkea hellä. Ucihan huulet olivat kuin samettia Sakuran huulilla. Tytön sydän pomppasi kurkkuun ja hän tiesi, että tämän hetken jälkeen olisi vaikea hengittää.

Itachi erkani Sakurasta ja nojasi otsaansa kunoichin otsaan hieman hengästyneenä.

"Hyvä on", Sakura henkäisi hiljaa ja hengitti syvään. "Tulen mukaasi."

"Kiitos", mies kuiskasi ja painoi vielä yhden huumaavan suudelman tytön huulille. Se kesti pidempään kuin äskeinen ja sai Sakuran tarttumaan miestä tämän paidasta.

"Lähdetään", mies sanoi ja kun he lähtivät juoksuaskelin kohti ulospääsyä, Itachi lupasi itselleen, että tämä side kestäisi. Hän ei ikinä jättäisi tätä kunoichia.