Save me from the world because it's killing me now luku 1 - Rukiko-chan
(Listaa käyttäjän ficit)
Tarinan osat
Arvostelu
3
Katsottu 1562 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K13- - Kieli: Suomi - Osia: 3 - Pituus: 1461 sanaa, 8969 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2012-07-16 20:02:00 - Sarja valmis
- Genre: Angst hurt&comfort
- Sarja: Hetalia
- Paritus: LietPol
Joskus kirjoittamani ensimmäinen LietPol ficci. Hmm, hahmoista lähinnä Feliks puhuu puhekielellä, koska mielestäni se sopi hänelle paremmin kuin kirjakieli. Tämä tarina on jotenkin..jännä. Kirjoittaminen oli tosi hauskaa ja kuitenkin hieman haastavaa, koska en ole ennen kirjoittanut heistä mitään. >.<
Tarinan osat
Arvostelu
3
Katsottu 1562 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Save me from the world because it's killing me now
luku 1: like the first day of my life
”Ai, kuka Toris?Ei meidän luokalla ole ketään sellaista.”
”Ai, on? Ainiin, sekö joka kuoli onnettomuudessa?”
”Mitä, eikö ole kuollut? No sittenhän luokallamme on haamu!”
”Hahah, haamu!”
”Huomenta haamu!”
”Hei, haamu, minne matka?”
”Haamut eivät syö, joten et varmaan tarvitse tätä.”
”Oho, anteeksi haamu, en huomannut sinua!"
Kävelin koulun ahtaalla käytävällä katse lattiassa. En halunnut katsoa kenenkään halveksiviin silmiin, tai en halunnut kohdata kenenkään sääliä. Yritin pysyä mahdollisimman pienenä, jotta en olisi kenenkään tiellä. Mutta silti ne tönivät minua ja käskivät kadota. Niin minä olisinkin tehnyt, ellei sisälläni olisi vielä ollut sitä turhaa toivoa. Että kaikki muka vielä muuttuisi, että ne eivät oikeasti tarkoittaneet sitä. Mutta se alkoi pikkuhiljaa kadota, haalistua pois. Haihtua pois mielestäni, irrottaa otteensa kurkustani. En minä halunnut päätyä tällaiseksi. Minun piti olla onnellinen, kaiken piti olla normaalia ja hyvin. Mutta se oli vain hölmöä uskoani.
Avasin luokan oven ilmeettömänä ja suuntasin omalle paikalleni väistellen muiden jalkoja. Onnistuin istumaan paikalleni kompastumatta. Juuri silloin opettajamme tuli luokkaan. Hän oli melko nuori nainen. En osannut sanoa oliko hän mukava tai mitään, koska en oikeastaan kiinnittänyt siihen huomiota. Kuitenkin, hän istui pöytänsä ääreen ja katsoi meihin tärkeä ilme kasvoillaan.
”Luokallemme on tulossa uusi oppilas, hänen nimensä on Feliks ja hän-”
”Anteeks,niinku totaalisesti,mut mä erehdyin luokasta, mä niinku sekotin kuutosen ysiin, mut sit mä niinku löysin tänne. Oon joo Feliks. Niinkun totaalisen hauska tavata ja kaikkee!” luokkaan rynnännyt blondi sanoi melkein yhteenvetoon.
Räpäytin muutaman kerran silmiäni. Häntä olisi voinut luulla hyvin tytöksi, mutta ääni paljasti totuuden. Kaikki tuijottivat häntä.Opettaja katsoi häntä hieman hämmentyneenä ja sitten hän katsoi minua, tai oikeastaan vieressäni olevaa pulpettia.
”Istu vaikka tuonne”, hän sanoi ja osoitti pulpettia.Nielaisin pienesti ja näpräsin hermostuneena paitani reunaa. Vieressäni oleva pulpetti oli ainoa joka oli vapaana, koska..no, en kuulunut niihin joiden kanssa haluttiin viettää aikaa. Mutta hän istui viereeni mielellään. Niin tietysti, hän oli uusi, hän ei tuntenut minua. Mutta sitten hän vielä hymyili minulle ja tunsin kaikkien katsoen epäuskoisina. Kuka muka istuisi vapaaehtoisesti Toriksen viereen ja vielä hymyilisi hänelle? Ajatellen varmaan suunnilleen noin. Mutta tiesin, ettei sitä kestäisi kauaa. Feliks haluaisi vaihtaa paikkaansa ja katua sitä että oli koskaan edes katsonut minuun. Niinkuin muutkin.
Tunti kului hitaasti. Oli historiaa ja opettaja selitti jotain pitkäveteistä. Varsinkin sitä uutta oppilasta se näytti väsyttävän. Yhtäkkiä hän kääntyi minuun päin.
”Siis, onko nää kaikki tunnit niinku näin totaalisen tylsiä?” hän kuiskasi ei niinkään hiljaa.Muutamien päät kääntyivät katsomaan, mutta onneksi ope ei kuullut. En halunnut hankaluuksia. Katsoin häntä.
”En tiedä”, sanoin lyhyesti ja laskin katseeni taas kirjaan.
”Et niinkun tiiä? Oletko säkin joku uusi tai niinku jotain?” hän kysyi ja taas oli onni, ettei keskusteluamme kuultu.
”En ole. En vain yleensä kiinnitä tunteihin mitään huomiota”, mutisin katse kirjassa.
”No, kaikki tunnit on yleensä niinku totaalisen tylsiä.”En sanonut enää mitään ja kuulin Feliksin haukottelevan.Pian hänkin huomaisi, että oli parempi pysyä kaukana minusta.Tuskallisten minuuttien jälkeen kello soi ja muut ryntäsivät ulos luokasta. Minä jäin vielä pakkaamaan reppuani. Saatuani tungettua sinne kirjani ja penaalini heilautin sen selkääni ja lähdin luokasta. Huomasin Feliksin seisomassa odottamassa minua.
”Mitä meillä on niinku seuraavaks ja niinku missä?” hän kysyi hieman epävarmana.
”Äidinkieltä, toinen kerros”, sanoin lyhyesti.Hän kiitti minua hymyillen ja tunsin taas muutaman ohikulkijan katseet.
”No mennään sitten niinku sinne!” Ennenkö ehdin vastustaa hän jo tarttui käteeni ja alkoi raahata minua toiseen kerrokseen.Ja kuulin kuinka ne kuiskivat. Tunsin kuinka ne mulkoilivat. Nielaisin ja laskin taas katseeni lattiaan. En halunnut kuulla, sillä olin kuullut kaiken niin monta kertaa. Kaiken. Ne sanoivat, että kaikilla olisi helpompaa jos kuolisin..
”Toooriis?Halloo?” Feliks kutsui minua ja heilutti kättään kasvojeni edessä.Olimme ilmeisesti saapuneet äidinkielen luokan eteen.Räpäytin taas pari kertaa silmiäni.
”Niin?”
”Palasithan sä niinku maanpinnalle.”
”Niin..” sanoin hiljaa ja tuijotin taas lattiaa.Hän vain tuijotti minua, mietti varmaan kuinka outo olinkaan.Mutta säpsähdin kun hän yhtäkkiä kumartuikin silmieni tasalle. Peräännyin nopeasti pari askelta taaksepäin.
”Mikä sua niinku vaivaa?” hän kysyi ja nielaisin taas.Siinä se tuli. Hän oli sitä mieltä että olin outo ja sekaisin..
”No anteeksi jos häiritsen!” sähähdin äkkiä ja käänsin pääni poispäin. Kaduin heti purkaustani, mutta hän näytti vain anteeksipyytävältä.
”Sori, en niinku, tarkottanu sitä noin. Tarkotin vaan että mikä sua painaa? Sä näytät niinku totaalisen murheelliselta.”
En ollut uskoa häntä, mutta hän ei näyttänyt valehtelevan. Hän ei siis ainakaan vielä vihannut minua? No, hyvä alku..Ei, hänestä ei saisi tulla ystävääni. En haluaisi hänen kokevan sitä kaikkea. Hän ei saisi kuulua elämääni.
”Ei mikään, on vain ollut hieman kiirettä projektejen ja kaiken muun kanssa”, valehtelin. Eihän minulla koskaan ollut mitään kiirettä. Oli vain aikaa.Turhaa aikaa.Hän katsoi minua epäilevästi, mutta antoi olla.Ja äikäntunti alkoi. Kaikki ahtautuivat luokkaan, minä viimeisenä. Opettaja tuli hieman sen jälkeen ja käski meidän alkaa kirjoittaa tarinoita. Felikskin hetken nuristuaan tarttui kynään. Minäkin aloin kirjoittamaan. En edes kunnolla ajatellut.
Häivy, katoa pois.
Haihdu kuin painajainen aamulla.
Koska meitä ei koskaan yhdistänyt mikään muu kuin valheemme.
Kellot soivat ja suljin vihkoni.Loppu päivä kului normaalisti ja aloin laahustamaan kohti kotia, viivytellen niin paljon kuin mahdollista, vaikka tiesin että hän ei pitänyt siitä. Ei ollenkaan. Olinhan hänen suosikkinsa.En voinut olla tuntematta pientä pelkoa tarttuessani oven kahvaan ja sitten viimein astuessani eteiseen.
”Olen kotona.”
Talo ei vastannut. Se ei tiennyt hyvää. Järkeni käski paeta. Onnistuin vain perääntymään pari askelta. Mutta oli jo myöhäistä. Kuulin kuinka raskaat askeleet lähestyivät.
”Olet myöhässä.”
”Niin, anteeksi-”
”Olemme puhuneet tästä. Rikoit sääntöjä ja siitä rangaistaan, da?”Tunsin kuinka pullo iskeytyi vasenpaan jalkaani ja hajosi palasiksi. Purin huuliani, jotten inahtaisikaan. Tiesin housujeni saaneen reikiä. Tiesin veren valuvan jalkaani pitkin. Tiesin sirujen repivän ihoani. Mutta en irroittanut katsettani. Hän vain nauroi. Kylmästi.Kuolleesti. Julmasti.Rakastin häntä. Vihasin häntä. Pelkäsin häntä. Säälin häntä. Halusin pois. En halunnut pois. Minulla ei ollut muuta. Hänellä ei ollut muuta.Hän astui lähemmäs. Hän kumartui korvani lähelle.
”Revin siipesi, perhonen, jotta et voi enää koskaan lentää pois.” hän kuiskasi.Värähdin, mutta en voinut perääntyä kauemmas.Hän veti hiuksiani, nostaen kasvojani. Hän katsoi niitä hymyillen ja iski sitten nyrkkinsä poskeeni.Verenmaku täytti suuni. Kaikki peittyi kipuun ja hänen ääneensä. Kaikki muu katosi mielestäni. Silmäni painuivat kiinni ja tömähdin lattiaan.
Missä olin?Olinko ollut täällä ennenkin? Kuka tuo hahmo oli? Miksi se näytti minulta? Miksi se itki? Sehän oli..minä.Silmäni rävähtivät auki. Olin huoneessani. Haavani olivat sidotut. Katuyusha oli ilmeisesti auttanut minua. Täytyisi kiittää häntä kun näkisin taas hänet. Katsoin peiliin. Poskessani oli huomattava mustelma. Muita vammoja ei näkisikään. Ei Ivan sentään niin tyhmä ollut, vaikka kukaan tuskin välittäisikään. Ne olisivat vain iloisia. Puin päälleni ja valmistauduin taas kohtaamaan hänet.Asuimmehan samassa talossa.
luku 1: like the first day of my life
”Ai, kuka Toris?Ei meidän luokalla ole ketään sellaista.”
”Ai, on? Ainiin, sekö joka kuoli onnettomuudessa?”
”Mitä, eikö ole kuollut? No sittenhän luokallamme on haamu!”
”Hahah, haamu!”
”Huomenta haamu!”
”Hei, haamu, minne matka?”
”Haamut eivät syö, joten et varmaan tarvitse tätä.”
”Oho, anteeksi haamu, en huomannut sinua!"
Kävelin koulun ahtaalla käytävällä katse lattiassa. En halunnut katsoa kenenkään halveksiviin silmiin, tai en halunnut kohdata kenenkään sääliä. Yritin pysyä mahdollisimman pienenä, jotta en olisi kenenkään tiellä. Mutta silti ne tönivät minua ja käskivät kadota. Niin minä olisinkin tehnyt, ellei sisälläni olisi vielä ollut sitä turhaa toivoa. Että kaikki muka vielä muuttuisi, että ne eivät oikeasti tarkoittaneet sitä. Mutta se alkoi pikkuhiljaa kadota, haalistua pois. Haihtua pois mielestäni, irrottaa otteensa kurkustani. En minä halunnut päätyä tällaiseksi. Minun piti olla onnellinen, kaiken piti olla normaalia ja hyvin. Mutta se oli vain hölmöä uskoani.
Avasin luokan oven ilmeettömänä ja suuntasin omalle paikalleni väistellen muiden jalkoja. Onnistuin istumaan paikalleni kompastumatta. Juuri silloin opettajamme tuli luokkaan. Hän oli melko nuori nainen. En osannut sanoa oliko hän mukava tai mitään, koska en oikeastaan kiinnittänyt siihen huomiota. Kuitenkin, hän istui pöytänsä ääreen ja katsoi meihin tärkeä ilme kasvoillaan.
”Luokallemme on tulossa uusi oppilas, hänen nimensä on Feliks ja hän-”
”Anteeks,niinku totaalisesti,mut mä erehdyin luokasta, mä niinku sekotin kuutosen ysiin, mut sit mä niinku löysin tänne. Oon joo Feliks. Niinkun totaalisen hauska tavata ja kaikkee!” luokkaan rynnännyt blondi sanoi melkein yhteenvetoon.
Räpäytin muutaman kerran silmiäni. Häntä olisi voinut luulla hyvin tytöksi, mutta ääni paljasti totuuden. Kaikki tuijottivat häntä.Opettaja katsoi häntä hieman hämmentyneenä ja sitten hän katsoi minua, tai oikeastaan vieressäni olevaa pulpettia.
”Istu vaikka tuonne”, hän sanoi ja osoitti pulpettia.Nielaisin pienesti ja näpräsin hermostuneena paitani reunaa. Vieressäni oleva pulpetti oli ainoa joka oli vapaana, koska..no, en kuulunut niihin joiden kanssa haluttiin viettää aikaa. Mutta hän istui viereeni mielellään. Niin tietysti, hän oli uusi, hän ei tuntenut minua. Mutta sitten hän vielä hymyili minulle ja tunsin kaikkien katsoen epäuskoisina. Kuka muka istuisi vapaaehtoisesti Toriksen viereen ja vielä hymyilisi hänelle? Ajatellen varmaan suunnilleen noin. Mutta tiesin, ettei sitä kestäisi kauaa. Feliks haluaisi vaihtaa paikkaansa ja katua sitä että oli koskaan edes katsonut minuun. Niinkuin muutkin.
Tunti kului hitaasti. Oli historiaa ja opettaja selitti jotain pitkäveteistä. Varsinkin sitä uutta oppilasta se näytti väsyttävän. Yhtäkkiä hän kääntyi minuun päin.
”Siis, onko nää kaikki tunnit niinku näin totaalisen tylsiä?” hän kuiskasi ei niinkään hiljaa.Muutamien päät kääntyivät katsomaan, mutta onneksi ope ei kuullut. En halunnut hankaluuksia. Katsoin häntä.
”En tiedä”, sanoin lyhyesti ja laskin katseeni taas kirjaan.
”Et niinkun tiiä? Oletko säkin joku uusi tai niinku jotain?” hän kysyi ja taas oli onni, ettei keskusteluamme kuultu.
”En ole. En vain yleensä kiinnitä tunteihin mitään huomiota”, mutisin katse kirjassa.
”No, kaikki tunnit on yleensä niinku totaalisen tylsiä.”En sanonut enää mitään ja kuulin Feliksin haukottelevan.Pian hänkin huomaisi, että oli parempi pysyä kaukana minusta.Tuskallisten minuuttien jälkeen kello soi ja muut ryntäsivät ulos luokasta. Minä jäin vielä pakkaamaan reppuani. Saatuani tungettua sinne kirjani ja penaalini heilautin sen selkääni ja lähdin luokasta. Huomasin Feliksin seisomassa odottamassa minua.
”Mitä meillä on niinku seuraavaks ja niinku missä?” hän kysyi hieman epävarmana.
”Äidinkieltä, toinen kerros”, sanoin lyhyesti.Hän kiitti minua hymyillen ja tunsin taas muutaman ohikulkijan katseet.
”No mennään sitten niinku sinne!” Ennenkö ehdin vastustaa hän jo tarttui käteeni ja alkoi raahata minua toiseen kerrokseen.Ja kuulin kuinka ne kuiskivat. Tunsin kuinka ne mulkoilivat. Nielaisin ja laskin taas katseeni lattiaan. En halunnut kuulla, sillä olin kuullut kaiken niin monta kertaa. Kaiken. Ne sanoivat, että kaikilla olisi helpompaa jos kuolisin..
”Toooriis?Halloo?” Feliks kutsui minua ja heilutti kättään kasvojeni edessä.Olimme ilmeisesti saapuneet äidinkielen luokan eteen.Räpäytin taas pari kertaa silmiäni.
”Niin?”
”Palasithan sä niinku maanpinnalle.”
”Niin..” sanoin hiljaa ja tuijotin taas lattiaa.Hän vain tuijotti minua, mietti varmaan kuinka outo olinkaan.Mutta säpsähdin kun hän yhtäkkiä kumartuikin silmieni tasalle. Peräännyin nopeasti pari askelta taaksepäin.
”Mikä sua niinku vaivaa?” hän kysyi ja nielaisin taas.Siinä se tuli. Hän oli sitä mieltä että olin outo ja sekaisin..
”No anteeksi jos häiritsen!” sähähdin äkkiä ja käänsin pääni poispäin. Kaduin heti purkaustani, mutta hän näytti vain anteeksipyytävältä.
”Sori, en niinku, tarkottanu sitä noin. Tarkotin vaan että mikä sua painaa? Sä näytät niinku totaalisen murheelliselta.”
En ollut uskoa häntä, mutta hän ei näyttänyt valehtelevan. Hän ei siis ainakaan vielä vihannut minua? No, hyvä alku..Ei, hänestä ei saisi tulla ystävääni. En haluaisi hänen kokevan sitä kaikkea. Hän ei saisi kuulua elämääni.
”Ei mikään, on vain ollut hieman kiirettä projektejen ja kaiken muun kanssa”, valehtelin. Eihän minulla koskaan ollut mitään kiirettä. Oli vain aikaa.Turhaa aikaa.Hän katsoi minua epäilevästi, mutta antoi olla.Ja äikäntunti alkoi. Kaikki ahtautuivat luokkaan, minä viimeisenä. Opettaja tuli hieman sen jälkeen ja käski meidän alkaa kirjoittaa tarinoita. Felikskin hetken nuristuaan tarttui kynään. Minäkin aloin kirjoittamaan. En edes kunnolla ajatellut.
Häivy, katoa pois.
Haihdu kuin painajainen aamulla.
Koska meitä ei koskaan yhdistänyt mikään muu kuin valheemme.
Kellot soivat ja suljin vihkoni.Loppu päivä kului normaalisti ja aloin laahustamaan kohti kotia, viivytellen niin paljon kuin mahdollista, vaikka tiesin että hän ei pitänyt siitä. Ei ollenkaan. Olinhan hänen suosikkinsa.En voinut olla tuntematta pientä pelkoa tarttuessani oven kahvaan ja sitten viimein astuessani eteiseen.
”Olen kotona.”
Talo ei vastannut. Se ei tiennyt hyvää. Järkeni käski paeta. Onnistuin vain perääntymään pari askelta. Mutta oli jo myöhäistä. Kuulin kuinka raskaat askeleet lähestyivät.
”Olet myöhässä.”
”Niin, anteeksi-”
”Olemme puhuneet tästä. Rikoit sääntöjä ja siitä rangaistaan, da?”Tunsin kuinka pullo iskeytyi vasenpaan jalkaani ja hajosi palasiksi. Purin huuliani, jotten inahtaisikaan. Tiesin housujeni saaneen reikiä. Tiesin veren valuvan jalkaani pitkin. Tiesin sirujen repivän ihoani. Mutta en irroittanut katsettani. Hän vain nauroi. Kylmästi.Kuolleesti. Julmasti.Rakastin häntä. Vihasin häntä. Pelkäsin häntä. Säälin häntä. Halusin pois. En halunnut pois. Minulla ei ollut muuta. Hänellä ei ollut muuta.Hän astui lähemmäs. Hän kumartui korvani lähelle.
”Revin siipesi, perhonen, jotta et voi enää koskaan lentää pois.” hän kuiskasi.Värähdin, mutta en voinut perääntyä kauemmas.Hän veti hiuksiani, nostaen kasvojani. Hän katsoi niitä hymyillen ja iski sitten nyrkkinsä poskeeni.Verenmaku täytti suuni. Kaikki peittyi kipuun ja hänen ääneensä. Kaikki muu katosi mielestäni. Silmäni painuivat kiinni ja tömähdin lattiaan.
Missä olin?Olinko ollut täällä ennenkin? Kuka tuo hahmo oli? Miksi se näytti minulta? Miksi se itki? Sehän oli..minä.Silmäni rävähtivät auki. Olin huoneessani. Haavani olivat sidotut. Katuyusha oli ilmeisesti auttanut minua. Täytyisi kiittää häntä kun näkisin taas hänet. Katsoin peiliin. Poskessani oli huomattava mustelma. Muita vammoja ei näkisikään. Ei Ivan sentään niin tyhmä ollut, vaikka kukaan tuskin välittäisikään. Ne olisivat vain iloisia. Puin päälleni ja valmistauduin taas kohtaamaan hänet.Asuimmehan samassa talossa.
Kommentit (Lataa vanhempia)
Eri
- 2012-12-11 17:33:14
Oooh, ihanaa~ Kaunis ficci, hyvin olet onnistunut luomaan jännityksen ja mysteerin tunteen alussa. Hyvin myös kirjoitettu ja mukava lukea! Pari rakentavaa kritiikin sanaa tosin. Paljon (tai edes vähän) englanniksi lukevan kannattaa olla TOSI varovainen suomeksi kirjoittaessa, koska englannin vaikutteet eivät kuulu suomenkieliseen tekstiin. Räikeimmin osui silmään "Kuitenkin, hän istui..." Noin ei sanota suomessa (=kuitenkin-sanan jälkeen EI tule pilkkua ja sillä ei tulisi aloittaa lausetta). Anteeksi äikänmaikkamaisuuteni, mutta tuollaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota. Toiseksi hieman mielipideseikka; lopun kuvailut ovat aika kliseisiä (perhonen, kaikki peittyi kipuun, ym), tuoreet ilmaisut on aina kivempia. Ylidramaattisuus myös hieman latistaa tunnelmaa (jälleen, mielipideseikka). Tarinan asetelma nyt sinänsä on myös aika kulunut, mutta se ei nyt minua juuri häiritse.
Mutta hyvää työtä, Puolan puheparsi oli todella loistava ja hänelle sopiva :D "mä erehdyin luokasta, mä niinku sekotin kuutosen ysiin, mut sit mä niinku löysin tänne" <- Mahtavaa, repesin :D
Mutta hyvää työtä, Puolan puheparsi oli todella loistava ja hänelle sopiva :D "mä erehdyin luokasta, mä niinku sekotin kuutosen ysiin, mut sit mä niinku löysin tänne" <- Mahtavaa, repesin :D
Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste