How can you "just be yourself" when you don`t know who you are?
Stop saying "I know how you feel"
How could anyone know how another feels?

(Nightwish-Song of myself)



Sasuke

Minä näin heidät kuolleina, kuten useita kertoja aiemminkin. Joskus verta oli vähemmän kuin edellisellä kerralla, mutta sitä oli kuitenkin olohuoneen lattialla. Äiti ja isä olivat liikkumattomia, kuten aina. Huone oli kokonaan pimeä ja oloni tuntuu järkyttyneeltä, kuten jokaisella kerralla. Itachi seisoi ruumiiden takana joka kerta ja hänen kylmä ja paatunut katseensa oli iskostunut minuun. Joka kerta avasin suuni järkyttyneeseen huutoon, mutta en koskaan löytänyt ääntäni. Vajosin polvilleni lattialle, suljin silmäni, jotten näkisi mitään ja pitelin päätäni käsieni varassa. Tärisin niin rajusti, että olin kaatua kokonaan lattialle. Verilammikko oli ehtinyt jo polvieni kohdalle.

Jostakin etäisen sumun takaa kuulin veljeni myrkyllisiä sanoja, joita hän oli kuiskannut minulle aina. Olin heikko. En voinut auttaa ketään. Minua ei kannattanut tappaa, ei tietenkään. Itachi ei koskaan ollut niin armollinen, että päästäisi minut tästä tuskasta heti. Kun vihdoin löysin taas ääneni kaiken sen painajaisen keskeltä, hän oli jo kadonnut ja jättänyt minut yksin, ilman ruumiita. Veri kuitenkin oli jäljellä, se ei kadonnut koskaan. En saanut suljettua silmiäni siltä ja oma huutoni iskeytyi veitsenlailla tajuntaani…


Heräsin niin rajusti unestani, että olin huutaa ääneen. Sain kuitenkin suljettua suuni ajoissa ja metsässä ei kuulunut ainuttakaan ääntä. Hiki valui otsallani ja hengitin raskaasti. Suljin silmäni välttääkseni paniikkikohtauksen ja nousin istuma-asentoon takanani olevaa puuta vasten. Sitten pyyhin hien otsaltani käsiini ja tarkkailin ympäristöä.
Oli aamuyö. Aurinko nousisi noin tunnin sisällä ja sitten olisi aika jatkaa matkaa. Meidän täytyi pitää kiirettä, sillä edellinen päivä oli mennyt suurimmaksi osaksi Karinin takia oleskellessa. Vilkaisin punahiuksiseen naiseen, joka nukkui jonkin matkan päässä minusta. Hän näytti rauhalliselta, vaikka olikin kokenut hengenvaarallisen myrkytyksen edellisenä päivänä. Rena oli sanonut, että tänään Karin olisi siinä kunnossa, että hän voisi liikkua suurimaksi osaksi omin avuin, mutta olin kuitenkin kaiken varalta pyytänyt Juugoa katsomaan hänen peräänsä.

Ajatukseni alkoivat harhailla painajaisesta ja Karinista Renaan. Hän nukkui kauempana minusta, lähellä Juugoa ja Suigetsua, jotka näyttivät olevan myös sikeässä unessa. Tunsin tutun, ärsyttävän tunteen sisälläni, joka aina ilmestyi kun tunsin uteliaisuutta jotakin uutta ihmistä kohtaan. Se tunne ei kuitenkaan tapahtunut usein, ehkä kerran, pari elämässä. Katsoin nukkuvaa kunoichia hiukan lähempää ja polvistuin maahan hänen eteensä.

Rena ei tosiaankaan ollut valehdellut, kun hän oli vannonut että joutuisin syömään sanani, jos aliarvioisin hänet. Se, miten hän oli osannut tunnistaa muutamassa sekunnissa kasvin, jonka piikistä Karin sai myrkytyksen, oli vain jäävuoren huippu. Hän oli valmistanut hetkessä vasta-aineen ja ei saanut unohtaa myöskään sitä, miten hän oli kutsunut vettä tyhjästä, ilman mitään chakraa. Kaiken lisäksi taistelu niitä miehiä vastaan pari päivää sitten oli tuonut esille, miten paljon salattua voimaa hänessä oikein oli sisällä.

Vaikka se oli vaikea myöntää minulle, täytyi sanoa, että olin hyvin vaikuttunut Renan kyvyistä. Silti minua häiritsi pari asiaa. Ensiksi, ennen kuin tapasimme Renan ensimmäistä kertaa, Karin oli vaistonnut hänen chakransa, mutta hän oli myös aistinut jotain muuta voimakasta energiaa, mikä tuntui virtaavan kunoichista. Se tuntui lähes olevan osa sitä, mitä Rena oli. Lisäksi minua häiritsi se, että Rena puhui niin vähän kyvyistään ja tuntui vähättelevän niitä, vaikka olin varma, ettei hän ollut todellakaan näyttänyt meille edes murto-osaa siitä, mihin hän kykeni.

Kurtistin kulmiani, kun katsoin Renan rintakehän nousevan tasaisesti hänen hengittäessään rauhallisesti. Kuka hän oikeastaan todellisuudessa oli? Hän käänsi kylkeään nukkuessaan ja pidätin hengitystäni, etten vain herättäisi häntä. Rena kuitenkin jatkoi uniaan.

Samalla hetkellä painajainen, jota olin joutunut elämään joka yö yhä uudelleen ja uudelleen noin kymmenen vuoden ajan, palautui mieleeni. Viha, kylmyys ja kostonhimo valtasivat mieleni ja tunsin kylmien väreiden kulkevan selkääni pitkin. Puristin vaistomaisesti käteni nyrkkiin ja purin hampaani yhteen.
Niinpä vetäydyin kauemmas Renasta ja palasin takaisin paikkaan, jossa olin nukkunut. En kuitenkaan saanut enää unta. Itachin kasvot näkyivät mielessäni kirkkaana. Oli tarpeeksi kamalaa nähdä nuo kasvot, mutta sanat tekivät minut hulluksi. Ne kaikuivat mielessäni tauotta. Painoin kädet korviani vasten ja suljin silmäni. En huomannut, että aurinko oli alkanut jo nousta.

”Huomentaaaa!”

Suigetsun pirteä, mutta erittäin kova ja ärsyttävä ääni herätti meidät puolta tuntia myöhemmin. Juugo nousi ylös ripeästi ja toivotti meille muille ystävällisesti hyvät huomenet. Karin taas päästi kirkaisun, joka muistutti kuolevan lokin huutoa ja nousi ylös lyödäkseen vesininjaa päähän. Hänellä kesti muutama sekunti normaalia pidempää tehdä se.

”Mikä helvetti minua vaivaa?” Karin kysyi kiukkuisena ja mulkoili kaikkia.

”Sait eilen aika vakavan myrkytyksen ja olit tajuttomana aika kauan, muistatko?” Juugo kysyi ystävällisesti. Karin kuitenkin pudisti vimmatusti päätään.

”En, mutta olo tuntuu oudolta. Lihaksiani särkee ja väsyttää,” hän sanoi. Suigetsu nauroi hiljaa.

”Vaikka nukuit yli 14 tuntia, sinua silti väsyttää?” hän kysyi.

Karin ei ehkä päässyt nousemaan tarpeeksi nopeasti ylös lyödäkseen Suigetsua päähän, mutta sai kuitenkin potkaistua tätä jalkaan.
En viitsinyt toistaiseksi puuttua heidän riitaansa. Rena ei ollut sanonut sanaakaan vielä ja tuijotti maahan erityisen vakava ilme kasvoillaan. Hän oli vakavampi kuin edellisinä päivinä ja se sai minut varuilleen.

”Olet vain huolissasi hänestä ja haluat auttaa!” toinen ääni pääni sisällä valitti.

”En ole, Renan asiat eivät kuulu minulle ja minua ei sitä paitsi edes kiinnosta.”

”Turha kieltää, Sasuke. Olen osa sinua ja tiedän, että sinä tahdot selvittää mikä naista
vaivaa.”

”Uteliaisuus ja välittäminen ovat kaksi eri asiaa, saanen huomauttaa!”

”Miten vain, kieltävä paskiainen.”

”…painu helvettiin.”

”Sitä samaa.”


Kun sain ravisteltua äänen pääni sisältä olemattomiin, keskityin jälleen olennaiseen. Meidän oli aika jatkaa matkaa.

”On parasta, että pysymme liikkeessä. Karin, Juugo pysyttelee lähelläsi kaiken varalta, jos sinua sattuu heikottamaan,” sanoin ja kaikki paitsi Rena nyökkäsivät.

”Etkö ajatellut kiittää Namua, Karin?” Suigetsu kysyi yhtäkkiä. Karin vilkaisi kiukkuisena ja hämmentyneenä vesininjaa.

”Miksi? Ei hän ole tehnyt mitään hyväkseni!” Karin totesi itsestään selvällä äänellä.

Katsoin kysyvästi Renaa. Hän ei ollut kuulevinaan ja näytti siltä, ettei aikoisi sanoa asiaan mitään. Suigetsu kuitenkaan ei jättänyt asiaan sikseen.

”Idiootti, Rena pelasti henkesi, ei kukaan muu!” hän huusi ja mulkoili tiimitoveriaan kiukkuisena.

Karinin kasvoilla kävi lievä shokista puhuva ilme, mutta pian se muuttui vihaiseksi.

”Mitä hän muka teki? Tuo nainen ei osaa tehdä mitään muuta kuin ehkä raottaa jalkoväliään ja…!”

”Hiljaa, Karin!” ärähdin ja tunsin saavani jo tarpeeksi Karinin lapsellisesta käytöksestä.

”Sasuke, älä nyt sinäkin! Kyllä sinun pitäisi tietää, ettei Renasta seuraa mitään hyvää!” Karin huudahti järkyttyneellä äänellä.
Puristin hampaani yhteen kylmän tyynesti ja tuijotin Karinia silmääkään räpäyttämättä.

”Kyseenalaistatko valintani siitä, kuka Käärmeeseen kuuluu ja kuka ei?” kysyin hiljaisella, mutta uhkaavalla äänellä. Äänenpainoni ja silmiin katsominen yleensä katkaisi riidan. Karin tiesi sen varsin hyvin, mutta silti aina jaksoi väittää vastaan ja kokeilla rajojani.

”En tietenkään, Sasuke! Tarkoitin vain, että…!”

”Älä tarkoita. Pidä suusi kiinni ja pidä vartiota Itachin chakran varalta,” sanoin kylmästi ja käännyin taas katsomaan Renaa, joka oli edelleen vaiti.
Karin tuhahti vihaisesti, laittoi kätensä puuskaan ja katsoi kysyvästi Suigetsua.

”No, mitä Rena sitten teki?” hän kysyi tahallaan hitaasti ivallisella äänellä. Suigetsu virnisti.

”Hän tunnisti oitis kasvin, jonka piikistä myrkky tuli ja varmisti oliko sinulla kuumetta. Sitten hän neuvoi meitä hakemaan oikeat ainesosat parantavaa rohtoa varten ja valmisti sen. Yksinkertaista, Karin. Rena pelasti henkesi.”

Hiljaisuus jäi roikkumaan hetkeksi ilmaan Suigetsun sanojen jälkeen. Juugo katsoi minua ja sitten Karinia, muttei puhunut. Suigetsu näytti epätavallisen vakavalta ja näytti selvästi odottavan, että Karin ymmärtäisi, millaisen palveluksen nainen, jota hän niin vihasi, oli juuri tehnyt hänelle.

Asia, joka sai minut mietteliäästi, oli Renan ilme. Se ei ollut odottava, eikä millään tavalla sellainen, että hän aikoisi osallistua keskusteluun. Se oli sellainen ilme, joka ihmisellä oli kasvoillaan silloin, kun hän halusi kätkeä ajatuksensa muilta. Samalla hetkellä ymmärsin, ketä hän muistutti. Hän käyttäytyi kuten minä samanlaisessa tilanteessa. Se sai minut järkkymään sisäisesti, mutta tietenkään kukaan muu ei huomannut sitä. Ei tietenkään, sillä myös minä olin mestari tunteiden kätkemisessä.
Karin suostui lopulta huokaisemaan syvään ja katsomaan Renaan. Hänen ilmeensä oli silti täynnä kiukkua. Rena ei edelleen puhunut.

”Kiitos,” Karin vastasi tuskin kuuluvalla äänellä ja nakkeli niskojaan samalla.

Juugo nyökkäsi minulle pieni helpotuksen hymy huulillaan ja vastasin siihen nyökkäämällä takaisin. Suigetsu virnisti ja alkoi kiusata Karinia saman tien. Heidän tappelu-rutiininsa jatkui samaan tapaan kuin ennenkin.

Samalla hetkellä katseeni osui tahattomasti jälleen Renan suuntaan. Tällä kertaa katseemme kohtasivat ja tuntui siltä, kuin olisin saanut iskun päähäni. Hänen turkoosinvihreät silmänsä katsoivat suoraa omiin mustiini. Katse niissä oli etäinen, kuin kaukana merellä riehuva myrsky ja näytti siltä, kuin hän katsoisi jotakuta, joka seisoi takanani. Takanani ei ollut kuitenkaan ketään. Räpäytin silmiäni ja Sharingan syttyi silmiini. Rena tuntui heräävän horteestaan ja loi minuun merkitsevän katseen. Äänettömästi, hän muodosti huulilleen sanan kiitos ja tarkoitti sen minulle.
En ymmärtänyt miksi hän teki sen. Hän ei voinut nähdä, mitä oli sisälläni. Millainen viha, millainen raivo ja suru siellä kamppailivat kaikki yhtä aikaa toistensa kanssa. Jos hän näkisi tuon kaiken, hän ei kiittäisi minua. Hän vihaisi minua. Ja sitä en voisi sallia, koska tarvitsin Renaa tällä hetkellä.


Rena

En tiennyt, miksi kiitin Sasukea. Olin kai huolimaton taas kerran. Karin kiitti minua henkensä pelastamisesta ja otin sen kiitollisena vastaan. Tuntui siltä, että olin edes kerran tehnyt jotain oikein. Silti olin jälleen onnistunut harhautumaan ajatuksistani. Kun katsoin Sasukea, näin oikeasti Harun ja tuskan, jota hän juuri koki. Se vei minut transsiin, josta vapauduin vasta kuin Sasuken Sharingan syttyi. Silloin tunsin välillämme olevan siteen, tunteen siitä, että hän saattaisi ymmärtää minua, vaikken sanoisi sanaakaan. Samalla hetkellä tunsin oloni hölmöksi ja käänsin katseeni poispäin.
Suru otti minusta jälleen vallan ja jouduin vetämään henkeä syvään. Suigetsu huomasi sen oitis epäonnekseni.

”Hei, Namu. Oletko kunnossa?” hän kysyi. Hänen sanojensa jälkeen kaikkien muiden katseet kohdistuivat minuun.
Väänsin kasvoilleni hyvin pienen hymyn ja katsoin vesininjaa.

”Olen, Suigetsu. Ole kiltti ja lopeta tuon lempinimen käyttö,” totesin.

Sain vastaukseksi virnistyksen ja tiesin, että hän ei kuuntelisi minua tälläkään kertaa. Karin oli kaukana edellämme ja huusi, että jatkaisimme matkaa. Koska hän oli oikeassa, päätimme tehdä niin. Juugo ja Suigetusu syöksyivät matkaan Sasuken sanattomasta pyynnöstä ja jäin jälleen kahden Uchihan kanssa.

”Oletko varma, että Karin on jatkossa minulle yhtä mukava?” kysyin ja saman tien toivoin, että olisin ollut hiljaa. Sanat karkasivat suustani, ennen kuin tajusin mitään.
Sasuke pudisti hieman päätään.

”En. Uskotko sinä?” hän kysyi. Pudistin päätäni vuorostaan.

”En. Luulen, että huono käytös alkaa heti huomenna,” totesin ja katsoin Sasukea.

Hänen kasvoillaan oli hetken hieman huvittunut ilme ja jälleen me ymmärsimme toisiamme. Hetki oli kuitenkin saman tien ohi, koska hän elehti, että meidän pitäisi jatkaa matkaa. Me jatkoimmekin matkaa, yöhön saakka.

***

Sinä yönä heräsin puolenyön aikaan merkilliseen tunteeseen. Se oli outoa, yleensä en heräillyt öisin muuten, paitsi silloin kun näin painajaisia sisarestani ja Korazosta. Nyt kuitenkin tuntu siltä, ettei kaikki ollut hyvin. Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Oli myöhä, tähdet loistivat kirkkaina ja kuunsirppi myös. Yö oli hyvin kaunis. Kuitenkin oloni oli melko levoton. Karin nukkui, Suigetsu nukkui ja Juugo ei myöskään ollut valveilla. Siksipä huomioni kääntyi Sasukeen. Hän oli edelleen hereillä ja nojasi selin minuun päin puunrunkoa vasten. Tilanne oli täysin sama kuin edellisenä yönä.

Sasuke oli kuitenkin erilainen. Hän tärisi sekä mutisi hiljaa sanoja, joista en saanut selvää. Hän oli selvästikin tuskissaan, sillä hänen katseensa oli painunut maata kohti. Hetken kuluttua hänen puuhun nojaava nyrkkinsä iskeytyi runkoon niin kovaa, että se lähes murtui. Oli valoisaa kuun ja tähtien takia, joten näin, mietin pieni vana verta valui hänen rystysiään pitkin ja putosi sitten maahan.
Silloin tunsin jotain, mitä en ollut tuntenut pitkään aikaan ketään tuntematonta kohtaan. Nimittäin myötätuntoa. Tiesin, että se oli outoa ja hyvin väärin, koska Sasuken luottamuksen voittaminen ja sen menettäminen olivat tehtäväni, jonka Korazo minulle antoi. Silti, tunteeni ottivat minusta vallan ja toimin niiden varassa.

Nousin seisomaan hitaasti, enkä irrottanut katsettani Uchihasta. Sasuke kuuli aivan varmasti jokaisen liikkeeni hengitystäni myöten, mutta hän ei kääntynyt ympäri, eikä liikahtanut.

”On myöhä ja sinun pitäisi nukkua. Tarvitset energiaasi taas huomenna,” hän sanoi ja huomasin, että hänen äänensä oli kuin nopea ja pakotettu kuiskaus.

”Miksi sinä et nuku? Etkö sinä sitten tarvitse energiaa?” kysyin hiljaa ja katsoin jalkoihini ja sitten häneen.

Sasuke kääntyi ympäri niin nopeasti, etten edes tajunnut mitä tapahtui. Hänen ilmeensä oli täynnä sellaista vihaa, mitä en olisi osannut kuvitellakaan. Hän hengitti vaarallisen hitaasti ja näin Sharinganin pimeyden läpi. Näky oli samalla lumoava, että hyvin pelottava, sillä tiesin, että hetkenä minä hyvänsä hän saisi tarpeeksi minusta ja tappaisi minut siihen paikkaan. En liikahtanut milliäkään.

”Älä koettele kärsivällisyyttäni nyt, Rena. En ole hyvällä tuulella nyt,” Sasuke kuiskasi samettisen pehmeällä, mutta samalla vaarallisella äänellä.

”Aivan. Milloin sinä olet sitten hyvällä tuulella?” kysyin ajattelematta.
En kuitenkaan jostain syystä suostunut pelkäämään Sasukea tai hänen verenhimoaan nyt. Jonkin sisälläni sanoi, ettei minun pitäisi antaa hänen pompotella minua.

”Oletko itsetuhoinen?!” kuului vihainen sihahdus Sasuken suusta. Kohautin olkapäitäni.

”En tiedä. Minusta vain tuntuu, että sinun kannattaisi nukkua myös…” sanoin ja katsoin edelleen Sasukea pelkäämättä.

Sasuken vihainen ilme rentoutui hieman ja hän kääntyi katsomaan jalkoihinsa ja veti syvää henkeä. Näin kuitenkin, että hän oli edelleen melko hermostunut ja ärtynyt.

”Menen nukkumaan heti, kun katson sen tarpeelliseksi,” hän sanoi lopulta.

”Etkö voi nukkua, koska näet painajaisia?” kysyin tuskin kuuluvasti. Sasuke kuitenkin kuuli kysymykseni ja painoi päänsä sitten puunrunkoa vasten. Hän oli jälleen ilmeetön kasvoiltaan.

”Se ei kuulu sinulle,” Sasuke vastasi, mutta en kuullut hänen äänestään lainkaan vihaa. Äänestä saattoi kuulla ainoastaan väsymystä ja surua. Osasin melkein arvata sen, ettei hän näyttäisi heikkouden merkkiäkään edessäni. Hänen egonsa oli niin suuri, ettei hän sallinut siihen ainuttakaan halkeamaa. Sellainen Sasuke vain oli.

En tiennyt mitä sanoa. Yleensä minä olin ollut lohdutettava, enkä lohduttaja. Kuten Juugo aiemmin sanoi, tiesin nyt, ettei Sasuke arvostanut pientäkään säälin elettä ja uskoin, etten haluaisi sääliä itsekään. Samalla hetkellä tajusin miten erilaisia me kaksi olimme. Hän erosi huomattavalla tavalla muista tapaamistani ihmisistä ja hänen maailmansa ei ollut kuten muiden. Lapsuuden tragedia muutti hänet täysin. Kuitenkin, ajatus siitä miten samanlaisia oikeastaan olimme, heräsi mielessäni ja se juuri toi minulle rohkeutta.

Tragedia tai ne monikossa varjostivat myös minun menneisyyttäni ja ne tekivät hyvin kipeää edelleen. Harun tilanne oli myös melko kamala. Siksi luulin voivana jollain tasolla ymmärtää Sasukea. Hän oli hyvin vihainen, tuskissaan oleva olento, jota oli siunattu uskomattoman kauniilla ja komealla ulkomuodolla.

Liikahdin jälleen muutaman askeleen lähemmäs Sasukea ja tunsin, miten hän jäykistyi. Hän pelkäsi selvästi, että tulisin liian lähelle.

”Minäkin näen joskus painajaisia,” sanoin hiljaa.

”Ne eivät ole vain painajaisia…” Sasuke kuiskasi hyvin hiljaa. Hänen äänensä värisi, mutta harva olisi pystynyt kuulemaan sitä.

”…Sasuke, minä tiedän kaiken. Näetkö sinä unta siitä, mitä tapahtui perheellesi?” kysyin.

Sasuke päästi suustaan vihaisen, mutta hyvin lyhyen sähähdyksen. Hän ei pitänyt siitä, että mainitsin hänen perheensä.

”Älä enää mainitse perhettäni, Rena,” hän sanoi hiljaisella, mutta samalla varoittavalla äänellä.

”Olen pahoillani. Tiedätkö silti mitä? Kun minä heräsin painajaisiini, en toivonut, että voisin nukahtaa uudelleen ilman niitä. Tiedätkö mitä minä toivoin, Sasuke?”

Kysymykseeni en saanut vastausta ja katsoin Sasuken selkää mietteliäänä. Näiden asioiden paljastaminen ei ollut minulle helppoa.

”Toivoin, että en olisi ollut yksin. Halusin, että vaikka kukaan ei lohduttanutkaan minua, joku olisi kanssani valveilla ja saisin varmistuksen siitä, etten olisi kokonaan yksin tiiliseinien ympäröimässä huoneessa, jossa olin viettänyt aikaani viimeiset kolmetoista vuotta,” sanoin ja viimeisten sanojen kohdalla ääneni oli muuttunut rohkeasta täysin pieneksi kuiskaukseksi. Olin jälleen kuin se 5-vuotias lapsi, joka pelkäsi henkensä puolesta kaikkea ympärillään.

Vihdoin Sasuke kääntyi ympäri hitaasti ja katsoi minua. Hänen silmissään loisti jälleen Sharingan, mutten aistinut siitä mitään uhkaa tai vaaraa. En osannut kuvitellakaan, mitä Sasuke nyt ajatteli kun hän katsoi minua tutkivasti.

”Miksi sinä teet tämän?” hän kysyi. Kysymys totaalisesti yllätti minut ja en tiennyt heti, mitä vastaisin siihen.

”Teen mitä?” kysyin hiljaa ja katsoin hänen verenpunaisiin silmiinsä.

”Tätä; puhut minulle kun voisit nukkua, haluat muka ”auttaa” minua ja…kerrot minulle asioita, joista et selvästi halua puhua kenellekään,” Sasuke vastasi.

Mietin asiaa hetken ja ymmärsin nyt, että omista asioistaan puhuminen ei ollut uutta ainoastaan minulle, vaan myös hänelle. Me olimme yhteiskunnan sanattoman viestinnän mestareita.

”En tiedä. Minusta tuntui vain siltä, että jos pystyn jollakin tasolla ymmärtämään sinua, tämä kaikki voisi toimia. Tarkoitan siis Käärmeen tehtävää,” sanoin lopulta.

Sasuke oli hetken ilmeetön ja yhtäkkiä hänen kasvonsa rentoutuivat hieman ja ymmärryksen pystyi suorastaan lukemaan hänen silmistään. Hän astui askeleen lähemmäs minua ja seisoi aivan edessäni. Olimme hyvin lähellä toisiamme ja huomasin nyt, että pituudessamme oli eroa ainoastaan muutama senttimetri. Tunsin jännittäväni kehoni tiedostamatta. Milloin olin viimeksi ollut näin lähellä ketään, joka ei ollut siskoni? Katsekontaktimme ei rikkoutunut hetkeksikään.

”Olet oikeassa,” Sasuke sanoi ja hänen lämmin hengityksensä tuntui kasvoillani. En voinut liikkua, en voinut puhua. Olin kokonaan halvautunut.

Sitten hän katosi samalla hetkellä. Olin edelleen liikkumaton. Sasuke ehkä oli kadonnut läheltäni, mutta hämmennyksen ja jonkin toisen oudon tunteen hän oli jättänyt peräänsä. Se ei ollut kuitenkaan kylmyys tai ärtymys kuten monta kertaa aiemmin. Jouduin lopulta raapaisemaan itseäni kipeästi, ennen kuin osasin liikkua uudelleen.