Bring me home or leave me be
My love in the dark heart of the night
I have lost the path before me
The one behind will lead me

(Nightwish-Ghost love score)


Rena

Kun olin viisivuotias, äitini kuoli. Hän ei kuollut sairauteen, eikä hän ollut yksi turhista sodan uhreista. Hän ei kestänyt enää elämää, joten hän puukotti itsensä hengiltä. Luulen, että syynä oli se, että oli niin hankala kasvattaa kaksi tytärtä ilman näiden isää tai ketään muutakaan. Haru oli nähnyt isän 2-vuotiaaksi asti, muttei muistanut tästä mitään. Mies nimittäin häipyi maisemista pari päivää syntymäni jälkeen. Äiti kertoi meille myöhemmin, että uskoi isän olevan kuollut. Hän oli nimittäin tuntenut oudon tunteen valtaavan itsensä eräänä talvi-iltana, kun olin 3-vuotias.

Äidin kuoleman aikoihin Haru oli 7-vuotias. Hän yritti olla itkemättä ja lohduttaa minua, olinhan nuorempi kuin hän. Näin silti, miten vaikeaa hänen oli olla se vahvempi ja viisaampi meistä kahdesta. Aina hänen silmänsä olivat verenpunaiset itkemisestä, jota hän ei kuitenkaan tehnyt kun olin näkemässä. Minä en saanut olla vanhempi tai vahvempi, minun täytyi tyytyä surullisen, pienen orvon tytön rooliin. En kyennyt siihen. Minua ei ollut kukaan neuvonut elämään niin. Vaikka Haru oli läsnä, tuntui kuin olin aivan yksin. En itkenyt, en huutanut. Elin omassa maailmassani ja vihasin äitiäni enemmän kuin koskaan. Ennen hänen kuolemaansa olin vihannut isääni eniten, koska en ollut koskaan tavannut häntä. Nyt kuitenkin asiat olivat toisin. Opin, että kuolema ei kysynyt lupaa tullessaan ja että kun se saapui, se oli armoton.

Yhdestä asiasta olin kuitenkin äidilleni kiitollinen. Hän kertoi, että olimme wicca-klaanin jäseniä ja suonissamme virtaa heidän vertaan. Hän kertoi, että olimme noitia. Minut hän opetti hyvin ja omaksuin kaiken oppimani hetkessä. Heti kun opin lukemaan ohjeita, valmistin viisivuotiaana hengenvaarallisia myrkkyjä haudanvakavana ja samoin kasvoin tein niihin vasta-aineita. Minulle äiti sanoi, että vanhempana tulisin saavuttamaan asioita ja kykyjä, joista en voisi koskaan uneksiakaan.

Harua eivät wiccan opit koskaan kiinnostaneet, hän halusi elää lapsuutensa oikein, eli leikkien huolettomasti, mutta kuitenkin hoitaen kiitettävästi esikoisen ja isosiskon roolin. Minä olin erilainen. Minä en tarvinnut lapsuutta. Kun äiti teki itsemurhan, jatkoin rohtojen tekemistä, rukoilin Luonto Äitiä ja elin siinä uskossa, että kuolema voisi tulla koska tahansa. En kuitenkaan pelännyt.

Haru sanoi jälkeenpäin, että kuolema teki minusta traumatisoituneen ihmisen, joka ei enää nähnyt eläviä, vaan kuolleita. En usko, että olen traumatisoitunut. Uskon vain, että kun menetän sisareni, minulla ei ole enää syytä jatkaa elämääni. Vain sellaiset välittävät, jotka ovat jo rajan toisella puolella. Kuka minua tarvitsee ja kuka minusta välittää?

***

Aamun alettua valjeta kunnolla, lähdin oitis lähellämme sijaitsevan joen suuntaan. Muut näyttivät nukkuva, jopa Sasuke, mutta tiesin, ettei hän varmaan ollut yhtä syvässä unessa kuin toiset. Hänen täytyi pysyä koko ajan valppaana. Katsoin häntä hetken mietteliäänä ja sitten lähdin kävelemään kohti jokea. Aamu tosiaan oli hyvin kaunis ja halusin nauttia siitä. Sen halusin suoda itselleni, koska tiesin, että pian omatuntoni ja tuska alkaisivat vaivata taas kerran sydäntäni.

Kävellessäni kohti kirkkaana säihkyvää jokea en voinut olla ajattelematta sitä, mitä oikein oli tapahtunut viime yönä. Ajatuskin siitä oli niin pelottava, hämmentävä sekä yllättävä, etten voinut sivuuttaa tapahtunutta. Totuushan oli, että olin ensimmäistä kertaa saanut Sasuken avautumaan minulle ja vieläpä vahingossa. Kun olin viime yönä lähestynyt häntä, ei minulla ollut aikomustakaan auttaa häntä, halusin vain, että hän säästäisi energiaansa ja nukkuisi, ettei olisi niin huonolla tuulella huomenna. Silti, jollain ihmeellisellä tavalla olin päätynyt kuuntelemaan, neuvomaan ja ymmärtämään häntä sekä kertonut itsestäni jotain, mitä en ollut koskaan kertonut kenellekään.

Kiristelin hampaitani ja potkin maassa lojuvia kiviä vihaisesti. Olin niin vihainen itselleni. Ei tässä näin pitänyt käydä, ei minun pidä paljastaa itsestäni mitään. Minun täytyisi hoitaa tehtäväni kunnialla loppuun asti ja siten pelastaa Harun henki sekä jollain tasolla omani. Kertomalla asioita surkeasta elämästäni tähän saakka ei auttaisi ketään ja se vaikeuttaisi asioita huomattavasti. Rypistin kulmiani ja jatkoin matkaa. Kaikki Käärmeen jäsenet tiesivät nyt taidoistani osata valmistaa rohtoja, elementtien hallinnasta sekä siitä, että osasin liikuttaa esineitä käsiäni liikuttamalla. Helvetti. Tämä ei tosiaankaan ollut menossa siihen suuntaan, kuin olin suunnitellut.

***

Joella menin seisomaan aivan veden rajaan. Suljin silmäni ja vedin syvää henkeä. Sitten sukelsin kirkkaan siniseen veteen ja katosin pian pinnan alle. Veden alla näin kaiken kristallinkirkkaasti ja siellä pystyin ajattelemaan, koska siinä paikassa ei kuulunut ääniä lainkaan. Siellä oli vain hiljaisuus. Muutamin vedoin sukelsin syvemmälle ja nyt vasta tajusin, miten syvä joki oli. Se oli paljon syvempi kuin normaalit joet, mutta auringonvalo osui aivan pohjaan asti ja loi samalla kaunista ja hilpeää valoa sekä kuvioita sinne. Niinpä uin parilla vedolla suoraan pohjaan asti. Sitten käännyin ympäri veden alla niin, että olin selälläni hiekkapohjalla. Koska hallitsin luonnonvoimia, estin automaattisen pintaan nousemisen ja näin saatoin nauttia kauniista vedenalaisesta maailmasta ja sen hiljaisuudesta kunnolla. Suljin silmäni ja päästin muutaman kuplan suustani. Ne nousivat hitaasti kohti pintaa.

En tiedä tarkalleen kuinka kauan oikein makasin joen pohjalla, ajantajuni näet tuntui katoavan kokonaan siinä ihanan rauhallisessa paikassa. Kuitenkin hetkeni keskeytyi, kun joku tarttui rajusti kiinni käsivarrestani ja alkoi vetää minua kohti pintaa. Ensin yritin taistella kaikin voimin vastaan, mutta kun katsoin kunnolla, huomasin, että se oli Suigetsu. Hänellä oli kasvoillaan hyvin huolestunut ilme.


”Hemmetin idiootti! Hukut jos teet tällaista…!” hän mutisi ääneen itsekseen vetäen minua perässään kohti pintaa.

”Minä olen ihan kunnossa, kiitos vain!” kivahdin vesininjalle. Suigetsu kääntyi katsomaan minua ja hänen ilmeensä oli järkyttynyt.

”Mitä sinä äsken sanoit? Pystytkö puhumaan veden alla?” hän kysyi täysin kauhistuneella äänellä.

Nyökkäsin ja seurasin häntä pinnalle asti. Kun pääsimme hengittämään raikasta ilmaa, Suigetsu katsoi minua edelleen hieman hämmästyneenä. Olimme molemmat vedessä olkapäihimme asti.

”Tämä on ihan uskomatonta. Luulin, että olen ainoa, joka pystyy hengittämään veden alla, saati sitten puhumaan siellä,” Suigetsu sanoi päätään pudistellen.

Kohautin olkapäitäni ja loin häneen merkitsevän katseen.

”Minä vain kykenen siihen. En ollut hukkumassa, kuten varmaan huomasit,” totesin.

Suigetsu nyökkäsi hitaasti ja vaikutti siltä, että hänen oli edelleen vaikeaa hyväksyä se, mitä hän oli juuri joutunut todistamaan.

”No, joka tapauksessa…vau! Olet yllätyksiä täynnä, Namu!” hän totesi lopulta virnistäen ja shokki oli kadonnut kokonaan.

Suigetsu oli taas oma ärsyttävä ja flirttaileva itsensä. En voinut sille mitään. Kasvoilleni levisi huvittunut hymy. Yksi asia oli varma; tämän ninjan lähellä en voinut pitää vakavaa ilmettä kovin kauan.

”Älä luule itsestäsi liikoja, Suigetsu,” sanoin. Suigetsu naurahti.

”Lyönpä vetoa, että jopa itse Jääkuutio sulaisi kun näkisi sinun hymyilevän noin,” hän sanoi.

”Jääkuutio?” kysyin hämmentyneenä.

”No Sasuke tietysti! Hän ei todellakaan pidä Karinista ja kukapa pitäisi, mutta sinun lähelläsi hän on erilainen,” Suigetsu totesi pilke silmäkulmassaan. Naurahdin kolkosti.

”Älä pelleile…” sanoin ja saman tien sain kasvoilleni vettä. Heti loin katseen vesininjaan, joka virnuili edelleen.

”Tämä on siitä hyvästä, että säikäytit minut, etkä kestä kuulla totuutta Jääkuutiosta!” hän sanoi voitonriemuisena.

Ensin olin hyvin hämmentynyt. Sitten loin häneen pahaenteisen hymyn.

”Suigetsu, teit juuri suuren virheen…” sanoin ja aloin roiskia vettä hänen suuntaansa ilman kykyjäni niin paljon kuin pystyin. Pian saimme aikaiseksi aivan suunnattoman vesisodan.

”Senkin lumppu!” Suigetsu huusi, mutta nauroi samalla kun roiski vettä suuntaani.

”Sitä samaa!” huusin ja jatkoin vesisotaa, jota minulla ei ollut aikomustakaan hävitä.

Yhtäkkiä tunsin, kuinka Suigetsu sukelsi alleni, nousi sitten takaisin pintaan, tarttui minua toisella kädellään vyötäröstä kiinni, etten pääsisi pakoon ja jatkoi sitten veden roiskimista.
Se koko tilanne oli täysin outo, täysin vastoin tapojani ja uskomattoman hauska. Olin kai irtautunut ruumiistani, koska Suigetsun käsi vyötäröni ympärillä ja hänen läheisyytensä ei häirinnyt minua lainkaan.

”Mitä täällä tapahtuu?”

Hyvin viileä ääni keskeytti vesisotamme ja käännyin katsomaan Suigetsun kanssa äänen suuntaan. Sasuke seisoi edessämme rannalla toinen käsi lanteellaan ja katsoi meitä hyvin viileästi ja kysyvästi. Ensin en ymmärtänyt miksi hän oli niin kysyvän näköinen.

”Huomenta, Sasuke! Prinssi näköjään nousi kauneusuniltaan?” Suigetsu kysyi iloisesti.

Sasuken katse olisi voinut jäädyttää vesininjan siihen paikkaan ja hän ottikin pari uhkaavaa askelta tätä kohti. Oliko Suigetsu tosiaan noin itsetuhoinen ja tyhmä?

”Okei, okei! Älä nyt hermostu, se oli vain vitsi!” Suigetsu sanoi. Ilmeisesti hän ei todellakaan halunnut olla Sasuken vihan kohteena.

”Hyvä. Ota silti kätesi pois Renan ympäriltä ja suosittelen tekemään sitä nyt,” Sasuke sanoi edelleen kylmällä äänellä ja katsoi merkitsevästi minua.

Vaikutti siltä, että nyt vasta meille molemmille valkeni, miten intiimissä tilanteessa olimme vahingossa olleet. Suigetsu vetäytyi oitis ja hän pelkästi ilmiselvästi Sasuken vihaa ja minä palasin järkiini ja hivuttauduin kauemmas vesininjasta. Sasuke ei silti näyttänyt edelleenkään tyytyväiseltä.

”Suigetsu, mene herättämään Karin ja Juugo, mutta luulen että Metelinne herätti heidät jo,” hän komensi ja viimeiset sanat kuulostivat pilkallisilta.

Suigetsu totteli ja lähti nolosti virnistellen ja päätään pudistellen poispäin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyi katsomaan minua, iski silmää ja muodosti suullaan sanan `Jääkuutio´. Vastasin takaisin myös iskemällä silmää. Sasuke kuitenkin päästi kurkustaan varoittavan, matalan äänen ja se sai Suigetsuun enemmän vauhtia ja hän katosi näkyvistä.
Sitten Uchiha käänsi viileän katseensa minuun ja tuli hiukan lähemmäs. En pelännyt hänen katsettaan ja vastasin siihen.

”Mitä äsken tapahtui?” Sasuke kysyi. Kohautin olkapäitäni välinpitämättömästi.

”Kyllä sinä tiedät, näit sen omin silmin,” totesin. Sasuke päästi vihaisen ärähdyksen suustaan ja katsoi minua silmääkään räpäyttämättä.

”En tiedä. Kerro minulle, Rena,” hän käski.

Vai niin, Jääkuutio ei ollut pelkästään kylmä ja tunteeton, vaan myös röyhkeä. Hän halusi aina saada tahtonsa läpi. Harmi vain, tuo pelottelu ei toiminut minuun.

”Meillä oli käynnissä vesisota, kunnes tulit keskeyttämään,” sanoin vihaisesti ja toivoin keskustelun olevan jo ohi. Tietysti olin väärässä.

”Kuuluiko siihen sekin, että Suigetsu saisi koskea sinuun?” Sasuke kysyi. En ollut uskoa korviani. Tämäkö oli asia, josta hän oli halunnut puhua?

”Entä sitten? Oletko mustasukkainen?” kysyin pilkallisesti. Olin päättänyt, etten antaisi Sasukelle sitä tyydytystä, että hän saisi kuulla totuuden kyvystäni hengittää veden alla.

Sasuke kurtisti kulmiaan ja hänen katseensa hohkui edelleen kylmyyttä.

”Älä ole tyhmä, Rena. Ajattelin vain, että sinun pitäisi pysyä kaukana Suigetsusta,” hän sanoi.

”Miksi?” kysyin edelleen haastavalla äänellä. Sasuke katsoi minua synkästi.

”Tiedätkö, mitä Suigetsulla on tapana tehdä uhreilleen? Hän leikkaa heidän päänsä, kätensä ja jalkansa irti tapettuaan heidät. Se on hänellä verissä. Haluatko todella olla sellaisen ihmisen lähellä?” hän kysyi ja hänen katseensa suorastaan porautui minuun.

Tuntui siltä, kuin hän olisi haastanut minut. En tiennyt ensin mitä sanoa. Olin tietysti järkyttynyt, kun sain kuulla millainen Suigetsu oikeasti oli, mutta se ei siltikään muuttanut käsitystäni hänestä. Loppujen lopuksi, meillä kaikilla oli oma taakkamme kannettavana. En minäkään mikään pyhimys ollut, kaukana siitä oikeastaan. Jos kukaan Käärmeestä tietäisi millainen oikeasti olin, olisin kuollut jo aikoja sitten.

”Sasuke, minä tuomitsen ihmisiä sen perustella, miten he käyttäytyvät minua kohtaan. En välitä juoruista, enkä varsinkaan henkilön menneisyydestä,” sanoin lopulta ja pidin katseeni yönmustissa silmissä.

”Saattaisit yllättyä, Rena. Menneisyys ei aina katoa muistista ja se on aina läsnä,” hän sanoi.

Nyökkäsin ja tajusin nyt, etten minä ollut sokea tässä asiassa, vaan Sasuke. Hän todisti sen sanoillaan, eikä tajunnut itsekään, kuinka väärässä hän oli.

”Tiedän. Ihminen voi silti muuttua, mutta ainoastaan jos hän tekee kaikkensa muutoksen eteen,” kuiskasin ja laskin katseeni hetkesi maahan.

Sasuke tarkkaili jokaista liikettäni edelleen ja ei sanonut mitään. Niinpä uskalsin jatkaa rohkeaa puhettani.

”Sasuke, sinä et ole muuttunut juuri siitä, mikä olit lapsena, kun tragedia tapahtui perheessäsi. Elät vieläkin menneisyydessä ja näet vanhempiesi kasvot edessäsi koko ajan. Se juuri ajaa sinut kohti kostoa ja vihaa, joka ei lopu helposti. Menneisyys määrittää sinut edelleen ja olet juuri sitä, Sasuke. Silti kehtaat tuomita Suigetsun hänen menneisyytensä perustella. Minusta sinulla ei ole oikeutta puhua pahaa kenestäkään niin kauan, kuin olet se, mikä nyt olet.”

Ne sanat olisivat voineet koitua hyvinkin kuolemakseni. En silti kuollut. Se ei kuitenkaan estänyt Sasukea suuttumasta. Olin sanonut liian paljon totuudesta, jota hän ei itse kestänyt kuulla. Hän tuli liian lähelle minua, tarttui oikeasta käsivarrestani pihdinkovalla otteella kiinni ja katsoi minua raivoissaan. Sharingan oli jälleen syttynyt ja hän hengitti nopeasti.

”Sinä et tiedä minusta mitään! Ole hiljaa ja pidä huoli vain omista asioistasi! Haluatko, että minä tapan sinut tähän paikkaan?!” hän huusi ja näin suorastaan, miten tosissaan hän oli.

Käsivarteeni sattui oikeasti hyvin paljon. Tuntui siltä, kuin Sasuke yritti läpäistä otteellaan nahkani ja tähdätä kivun suoraan luuhun. En kuitenkaan valittanut kivusta, kestin vain sen ja katsoin edelleen vailla pelkoa Uchihaa.

”Jos haluat tappaa minut, tee se. Se ei kuitenkaan muuta totuutta. Minäkin olen tehnyt menneisyydessäni virheitä, joita en voi koskaan korjata. Kärsin niiden seurauksista lopun elämääni, enkä pidä itseäni hyvänä ihmisenä. Kuolema olisi pikemminkin pako tästä kaikesta, kuin hirveä asia minulle,” kuiskasin hyvin hiljaa ja tunsin, että suru alkoi taas vallata mieleni. Minun oli pakko laskea katseeni maahan.

Sasuke ei edelleen sanonut mitään. Hän oli itse asiassa hiljaa ja liikkumatta hyvin pitkän aikaa ja lopulta, kun hän hengitti taas tasaisesti ja vihan tuli hänen sisällään sammui, hän päästi irti käsivarrestani. Sitten hän perääntyi kauemmas minusta muutaman askeleen.
Yritin katsoa hänen silmiinsä, mutta hänellä oli taas kasvoillaan ilmeetön ”naamio”, jonka läpi ei voinut nähdä. Sasuke veti syvää henkeä ja sulki silmänsä hetkeksi.

”Minä otin sinut mukaamme, koska tarvitsen kykyjäsi,” hän sanoi hitaasti. ”En tarvitse luentoa siitä, millainen menneisyyteni on, millainen minä olen ja mitä minun pitäisi tehdä. Jos et voi pitää suutasi kiinni, luulen, että joudun satuttamaan sinua. Silloin voit minun puolestani painua alimpaan helvettiin,” hän sanoi tyynesti ja piti silmänsä edelleen piilossa minulta.

Olin hetken vaiti ja lopulta ymmärsin, etten voisi sanoa mitään, mikä vaikuttaisi hänen päätökseensä ja tuomitsemiseensa muita ihmisiä kohtaan.

”Minä ymmärrän,” sanoin. Sasuke nyökkäsi lyhyesti.

”Hyvä. Silti sinun kannattaa pysyä kaukana Suigetsusta. Hän on mukana vain, koska hänen kyvyilleen löydän varmasti käyttöä.”

Sen sanottuaan Sasuke lähti kävelemään poispäin ja jätti minut seisomaan märkänä joenrantaan. Suljin silmäni ja huomaamatta vajosin polvilleni maahan ruskeaan hiekkaan. Tuijotin ilmeettömänä maata ja torjuin jokaisen haluni vajota masennukseen. Miten tässä oli taas päässyt käymään näin? Miten elämä oli tehnyt minusta ja Sasukesta tällaisia?


Sasuke


Palasin takaisin sinne, missä loput Käärmeen jäsenistä olivat. Karin ja Juugo olivat jo valveilla. Karin yritti tietysti hypätä syliini, mutta työnsin hänet tylysti ja poissaolevana syrjään ja välttelin Juugon kysyvää ja ystävällistä katsetta. Suigetsu näytti suorastaan tärisevän pelosta kun huomasi minut. Tein hänelle kutsuvan eleen ja hän seurasi minua hieman kauemmas muista. Sitten käännyin ympäri.

”Suigetsu, tuo äskeinen ei tule toistuman. Sinä et enää koskaan jää kahden Renan kanssa, etkä koske häneen,” sanoin tiukasti ja odotin tietysti, että vesininja tottelisi käskyäni.
Suigetsu näytti edelleen säikyltä, mutta nyt myös kysyvältä.

”Okei, oikei, älä nyt lyö minua Chidorilla. Saanko kuitenkin kysyä, että miksi?” hän kysyi.

Mulkaisin vesininjaa kiukkuisena. Miksi hän oli niin puhelias ja utelias koko ajan? Aloin uskoa jo, että Suigetsun mukaan ottaminen tälle tehtävälle oli virhe. Karinin mukaan ottamista kaduin enemmän, mutta ilman häntä ja Suigetsua, tehtävä olisi Juugon kanssa kahdestaan aika mahdoton.

”Sinulla on muutakin tekemistä kuin häiritä Renaa. En tarvitse turhaa draamaa tähän juuri nyt,” totesin yksinkertaisesti.

Suigetsun kasvot olivat hetken hämmentyneet, kunnes hänen kasvoilleen levisi hitaasti erittäin ärsyttävä virne.

”Ettet vain olisi mustasukkainen, Sasuke?” hän kysyi. Kun sanat karkasivat hänen suustaan, tuntui siltä kuin olisin saanut kylmää vettä päälleni. Jähmetyin kokonaan aloilleni ja käännyin sitten hitaasti katsomaan Suigetsua.

”Anteeksi mitä, Suigetsu?” kysyin hyytävällä äänellä.

Olin hyvin vihainen siitä, että hän edes kehtasi sanoa jotain noin naurettavaa.
Suigetsu naurahti hieman ja laittoi sitten kätensä puuskaan.

”Älä viitsi. Sinähän kohtelet häntä kuin prinsessaa meihin muihin verrattuna. Pelkäätkö, että minulla ja Renalla on jotain meneillään? Haluatko hänet kokonaan itsellesi? Voisi siitä liitosta ehkä syntyä pari Uchiha-pentua, joilla on Renan kasvot, mutta sinun niin rakastettava luonteesi…”

En antanut Suigetsun jatkaa naurettavia puheitaan, koska tein parit käsimerkit ja Chidori syttyi toiseen käteeni. Ääni sai vesininjan selvästikin havahtumaan ja hän vaikeni pelokkaan näköisenä.

”No joo joo! En koske Renaan enää! Se oli vain vesisotaa ja annoimme vain kaiken mennä oman kurssin mukaan! Rauhoitu nyt, hyvä mies…!” hän selitteli tärisevällä äänellä.

”Häivy silmistäni joksikin aikaa, Suigetsu,” sanoin matalalla ja uhkaavalla äänellä. Ärtymys poltteli juuri nyt hermojani. Suigetsu katosi metsän uumeniin oitis, ilmeisesti peläten Chidoriani.

Kun jäin yksin, annoin Chiron sammua nyrkistäni hitaasti. Sitten huokaisin syvään ja suljin taas silmäni, jotta pystyin ajattelemaan selkeästi. Renan sanat palasivat tahtomatta taas mieleeni ja halusin olla kuulematta niitä.

”Menneisyys määrittää sinut edelleen ja olet juuri sitä, Sasuke. Silti kehtaat tuomita Suigetsun Hänen menneisyytensä perustella. Minusta sinulla ei ole oikeutta puhua pahaa kenestäkään niin kauan, kuin olet se, mikä nyt olet.”

Helvetti! Puristin molemmat käteni nyrkkiin ja ne tärisivät. Miksi tässä oli käynyt näin? Miksi Renan täytyi olla niin pirun tarkkanäköinen?! Kuinka hän kehtasi heittää ne sanat suoraan päin kasvojani?! Minä olin Uchiha Sasuke, klaanini ainoa joukkomurhasta eloonjäänyt, entinen Orochimarun oppilas, nykyinen pelätty nukenin-ninja! En sietänyt paskanpuhumista keneltäkään ja vähiten ryhmäni jäseniltä. Siitä huolimatta Rena oli onnistunut romuttamaan tuon kaiken muutamalla lauseella.

En tosiaankaan ollut mustasukkainen hänestä. Hymähdin ilottomasti. Sehän oli suorastaan naurettava väite. Olin kostaja, eivätkä kostajat kykene välittämään kenestäkään sillä tavalla. Olin asiasta aivan varma ja ajattelin itsevarmasti, kuinka Suigetsu vielä huomaisi puhuneensa täyttä roskaa aiheesta. Yksi asia kuitenkin häiritsi minua niin, että olin jälleen raivon partaalla. Miksi kuitenkin halusin kuristaa Suigetsun, kun hän koski Renaa, vaikka en ollut mustasukkainen?