A dead world
A dark path
Not even crossroads to choose from
All the bloodred
Carpets before me
Behold this fair creation of God

(Nightwish-Planet Hell)



Sasuke

Konoha on paikka, jossa klaanini oli kerran se hallitseva. Vaikka kaikki ovat kuolleet jo kauan sitten, Uchiha nimi elää edelleen, nimittäin minussa. Vain minä voin palauttaa sen entiseen loistoonsa. Olen ylpeä siitä tavasta, millä Uchihat elivät. He suojelivat kylää ja pitivät kiinni aina kunniastaan. Ei koskaan tule olemaan ketään klaanini vertaista. Olen ylpeä myös siitä, että olen yksi Konohan lukuisista ninjoista. Minulla on tehtävä ja ninja tekee aina tehtävänsä loppuun asti, vaikka se merkitsisi kuolemaa. Konoha on osa minua, eikä minulla ole aikomustakaan tehdä sen ninjoista itselleni vihollisia. En koskaan petä kotikylääni. En koskaan…


Vielä samana päivänä päätin, että hajaantuisimme alueelle, jossa juuri nyt olimme etsimään jälkiä Itachista. Olimme olleet tarpeeksi kauan väärillä jäljillä ja tarvitsin vihdoin tuloksia. Ennen kuin kertoisin päätöksestäni, katsoin mitä muut tekivät. Suigetsu näytti torkkuvan, Karin tutkiskeli kynsiään otsa rypyssä. Rena istui maassa lähellä Juugoa ja puhui tälle jotakin. Näin etäisesti, että hänen silmissään oli jälleen etäinen ja surullinen katse, mutta hän näytti kuuntelevan Juugoa tarkasti ja vastasi kysyttäessä.

Juugon olkapäillä istui muutama lintu ja Rena tutki niitä katseellaan uteliaan näköisenä. Hän ei ensin uskaltanut koskettaa yhtä lintua ja vaikutti epäröivän. Juugo kuitenkin nyökkäsi hänelle rohkaisevasti. Rohkaistuneena Rena yritti uudelleen. Hän kosketti yhtä ja lintu painoi päänsä hänen kämmentään vasten. Rena näytti niin yllättyneeltä, että Juugo nauroi sydämellisesti. Lopulta Renan kasvoille levisi hyvin nolo ilme ja hän pudisteli päätään.

Seurasin hänen eleitään ja liikkeitään koko ajan, enkä edes tiennyt kuinka kauan tein sitä. Näytti siltä, että linnun koskettaminen oli Renalle hyvin uusi ja jännittävä asia ja hän näytti nauttivan tunteesta kun se onnistui. Turkoosista silmistä katosi hetkeksi se etäisyys ja suru, mikä niissä yleensä oli. Tunsin hetken huonoa omatuntoa, siitä että olin osasyyllinen siihen, mutta vain hetken.

”Meidän täytyy hajaantua,” totesin kuuluvalla äänellä, jolla sain oitis muiden huomion kiinnittymään itseeni.

”Aiommeko etsiä jälkiä Itachista?” Juugo kysyi. Vastasin nyökkäämällä.

”Kyllä. Suigetsu, lähde kohti itää ja tee mitä voit, jotta selvität Itachin olinpaikan. Yritä olla tappamatta ketään,” totesin viileästi. Olin edelleen vihainen vesininjalle tämänpäiväisestä episodista Renan kanssa.

Suigetsu päästi suustaan pettyneen voihkaisun ja raapi sitten päätään.

”Tylsäää! Enkö saa edes kiduttaa?” hän kysyi. Pelkkä mulkaisu minulta riitti sulkemaan hänen suunsa. Miksi hän jaksoi edelleen koetella hermojani?

”Juugo, sinä lähdet etelään päin. Pidä välimatka itsellesi sopivana ja jos tarvitset apua jossakin…”

”…te tulette ja autatte minua. Tiedän kyllä, Sasuke,” Juugo vastasi hymyillen ja nyökkäsi.

Ymmärsin hyvin Juugoa juuri nyt. Näiden sanojen kuuleminen jatkuvasti oli varmasti hänelle sekä nöyryyttävää että raskasta, mutta hänen tuli tietää omat rajansa. En voisi muiden kanssa auttaa häntä, jos olisimme liian kaukana toisistamme, kun hänen demoninsa pääsisi vapaaksi. En voinut ottaa riskiä, että hän satuttaisi jotakuta, koska tiesin että hän katuisi sitä jälkeenpäin enemmän kuin mitään muuta elämässään.

”Karin, sinä…” aloitin, mutta Karin tarttui kiinni käsivarrestani ja painoi päänsä sitä vasten.

”Minä tulen tietysti sinun mukaasi, Sasuke! Tarvitset jäljityskykyäni, kun etsit Itachia!” hän huudahti ja yritti katsoa minuun vetoavasti punaisilla silmillään. Voi luoja kuinka vihasin tuota katsetta!

”Sinä menet länteen, Karin, enkä suostu kuuntelemaan enää yhtään vastaväitettä. Jos järjestely ei sovi sinulle, voit yhtä hyvin jättää Käärmeen tässä ja nyt!” sanoin tylysti ja sysäsin käsivarressani roikkuvan kunoichin pois.

Tekokyyneleiden muodostuessa Karinin silmäkulmiin, Suigetsun oli sitten pakko kysyä taas jotakin.

”Saanko minä ottaa Namun mukaan? Lupaan pitää hänestä hyvää huolta…” hän kysyi ja katsoi suorastaan kuolaten Renaa, joka kohotti kulmiaan Suigetsun kysymykselle.

”Et! Rena lähtee minun mukaani pohjoiseen. Muista mitä sanoin sinulle aiemmin, Suigetsu,” totesin tylysti ja katsoin Suigetsua tiukasti.

”MITÄ?!” Suigetsu ja Karin huusivat yhteen ääneen niin lujaa, että tunsin tärykalvojeni rikkoutuvan. Juugo näytti olevan pahoillaan noiden kahden käytöksestä ja käänsi nolon katseensa poispäin. Rena sen sijaan kohotti kulmiaan.

”Miksi minun pitää tulla mukaasi? Olen mielestäni osoittanut, että kykenen hoitamaan tällaiset asiat itsenäisesti,” Rena kysyi ja katsoi minuun tavalla, josta en pitänyt. Hän ei selvästikään halunnut jäädä kaksin kanssani riitamme jälkeen. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, olin tehnyt päätökseni.

”Siksi, että minä sanon niin, eikä minun tarvitse selitellä itseäni sinulle. Tällä tavoin varmistan myös, ettet tee mitään tyhmää,” totesin ja katsoin Renaa merkitsevästi.

Suigetsu päästi pettyneen voihkauksen, Karin alkoi potkia suutuksissaan maassa olevia kiviä ja Rena loi minuun kylmän katseen ennen kuin käänsi selkänsä minulle. Juugo näytti väsyneeltä tilanteeseen, enkä voinut syyttää häntä.

”No, voimmeko vihdoin alkaa toimeen? Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi!” komensin Käärmettä ja halusin kaikkien kokoavan itsensä ja tekevän työnsä.

”Kyllä, mutta miten kauan etsimme?” Juugo kysyi.

”Niin kauan kuin katson sen tarpeelliseksi, mutta luultavasti siihen kuluu koko päivä,” vastasin.

Juugo nyökkäsi ja lähti oitis vastakkaiseen suuntaan kohti etelää. Suigetsu iski Renalle silmää melko näkyvästi. Se sai vihan jälleen heräämään sisälläni ja loin kylmän ja varoittavan katseen vesininjaan päin.

”Pitäkää toki ”tauko” etsimisen lomassa!” Suigetsu huudahti kaksimielisesti virnuillen, ennen kuin hänkin syöksyi matkaan, nyt kohti itää.

Rena ei sanonut mitään, mutta minun teki mieli lyödä jotakin. Suigetsua odottaisi aivan varmasti uusi puhuttele kun hän palaisi takaisin. Hänen jatkuva vihjailunsa ja salakielensä Renan kanssa alkoi käydä hermoilleni.
Karin ei näyttänyt tekevän elettäkään lähteäkseen. Hän katsoi Renaa vihaisena ja mutisi itsekseen.

”Karin, käskin kaikkien tehdä työnsä. Lähde kohti etelää nyt,” pyysin tyynellä, mutta käskevällä äänellä. Punahiuksinen nainen alkoi käydä hermoilleni taas ja nyt tämän näytti siltä, että voisi kuristaa toisen naisen lähelläni.

”Mutta Sasuke, mitä jos Rena tekee sinulle jotain pahaa? En luota häneen!”Karin vinkaisi muka huolestuneella äänellä ja katsoi minusta Renaan.
Ei. Voi. Olla. Totta. Helvetti.

”Sanotko sinä, että minä olen Heikompi kuin Rena? Jälleenkö kyseenalaistat arvostelukykyni?”

Ääneni oli kirjaimellisesti jäätä. Olin juuri nyt niin vihainen Karinin sanoista, että minun piti tosissani taistella verenhimoani vastaan. Kenelläkään ei ollut mitään oikeutta sanoa, että olin heikompi kuin he, koska niin ei ollut. Niin ei koskaan olisi!

”Sasuke, anna anteeksi! En tarkoittanut sitä niin!” Karin kirkaisi kauhistuneen näköisenä ja näytti olevan valmis vaikka ryömimään jaloissani, jos en uskoisi häntä. Ajatuskin siitä oksetti minua, joten nyökkäsin.

”Hyvä on, mutta ole hiljaa ja tee työsi,” totesin rauhalliseksi pakotetulla äänellä. Karin nyökkäsi turhan iloisesti ja katosi puiden joukkoon.

Hiljaisuus lankesi metsään kun minä ja Rena jäimme kaksin. Se kuitenkin rikkoutui pian Renan jääkylmiin sanoihin, jotka hän jälleen kerran heitti päin kasvojani kaunistelematta.

”Mitä helvettiä sinä sanoit hetki sitten?”

Käänsin katseeni poispäin kaukaisuudesta ja loin Renaan tuiman katseen.

”Sanoin, että en ole heikompi kuin sinä,” totesin välinpitämättömällä äänellä. Renan kasvoille nousi vihainen ilme ja hän näytti pidättelevän raivoaan.

”Miksi sinä niin sanoit?!” hän kysyi kiukkuisena ja mulkoili minua turkoosinvihreillä silmillään.
Huokaisin. Miksi minun piti kertoa tuolle naiselle nyt itsestään selvät asiat ja tuhlata aikaani?

”Sanoin niin, koska se on totta.”

”Se Ei ole totta. Haluat vain itse uskoa niin, koska et kestä hävitä,” Rena suorastaan sylki sanat suustaan ja katsoi minua pahasti. Katseeni viileni jälleen yhden asteen.

”Tuo ei pidä paikkaansa,” vastasin ja odotin, että tämä naurettava keskustelu olisi ohi. Olin väärässä. Renan kasvoille nimittäin levisi kalsea, iloton hymy ja hän katsoi maata.

”Se pitää paikkansa. Sinulla on kompleksi, Sasuke. Et kestä olla ketään huonompi tai heikompi,” hän sanoi.

Jokainen sana oli kuin piiskansivallus päin kasvojani, mutta jälleen onnistuin kätkemään tunteet kasvoiltani.

”Ole hiljaa, Rena,” sanoin matalalla, mutta uhkaavalla äänellä. Rena näytti hyvin ilkeältä juuri nyt ja hänen hymynsä oli lähes pelottavan pahaenteinen.

”Miten vain. Et vain kestä kuulla totuutta Taaskaan itsestäsi,” hän totesi.

”Entä sinä, Rena? Mitä sinä et kestä kuulla itsestäsi? Mitä pahaa Sinä olet tehnyt?” kysyin hyökkäävästi ja tuijotin kunoichia hyytävästi.

Rena jähmettyi kokonaan ja hänen häijy hymynsä katosi pois hänen kasvoiltaan. Näytti siltä, kuin hän olisi vajonnut taas transsiin, mutta tällä kertaa se näytti voimakkaammalta kuin ennen. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sanat olivat juuttuneet hänen kurkkuunsa, enkä kuullut niitä. Katsoin hieman yllättyneenä Renaa ja odotin, että hän heräisi jo nykyhetkeen. Renan kasvoilla ei näkynyt yhtään itkun tai surun merkkiä nyt, mutta kun hän nosti katseensa takaisin minuun päin, olin enemmän kuin yllättynyt. Turkoosinsiniset silmät olivat täynnä pelkoa siitä, että mitä tapahtuisi, jos saisin tietää, mitä hän nyt ajatteli. Samalla hänen katseensa oli haastava.

Kohtaus kuitenkin meni ohi, ennen kuin ehdin kunnolla edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Renan silmät palautuivat normaaleiksi ja hän veti ryhtinsä suoraksi. Oli kuin tuota äsken näkemääni pelokasta naista ei olisi ikinä ollutkaan.

”No, pitikö meidän jatkaa etsimistä pohjoisessa?” hän kysyi kovalla, itsevarmalla äänellä ja katsoi minua.

Nyökkäsin hitaasti ja käänsin sitten katseeni kohti safiirinsinistä taivasta. Taas ne toivat mieleeni idiootin, joka omasi samanväriset silmät. Ne kuitenkin katosivat mielestäni ja Itachin kasvot nousivat tilalle. Se sai minut lähtemään matkaan niin kovalla vauhdilla, että jätin äskeisen maiseman kokonaan taakseni heti. En ollut kuitenkaan yksin. Rena matkasi rinnallani yhtä kovaa vauhtia, silmät
suuntautuneina edessä lepäävään näkymään.


***

Rena


En tiedä kuinka kauan oikein hypimme puun oksia pitkin kohti pohjoista. Riitamme jälkeen olin onnistunut kokoamaan itseni. Halusin olla aikuisempi asian suhteen, joten en viitsinyt kantaa kaunaa juuri nyt. Siitä huolimatta minua pelotti. Sasuken haastava kysymys siitä, mitä minä olin tehnyt, oli saanut sydämeni melkein pysähtymään. Tunsin sydämessäni tutun puristuksen ja pelko yritti luikerrella takaisin mieleeni. Yritin karkottaa sen jälleen pois tahdonvoimalla, mutta siitä huolimatta se kysymys, jota pelkäsin, soi päässäni taukoamatta.

Mitä jos Sasuke saisi jollain tavalla tietää mitä olin tehnyt? Mitä sitten tapahtuisi?

Purin huultani ja toivoin, etten näyttänyt juuri nyt liian hermostuneelta. Minä pelkäsin tehtäväni epäonnistumista juuri nyt enemmän kuin mitään muuta, koska Harun henki oli vaarassa. Omani oli myös jollain tavalla sidoksissa tilanteeseen, koska ilman Harua en halunnut elää. Ajatuskin elämästä ilman siskoani sai minut tuntemaan oloni niin tyhjäksi, että en halunnut edes ajatella sitä. Ei, minun täytyi ajatella positiivisesti. Harun henki pelastuisi, kun hoitaisin tehtäväni kunnialla loppuun asti. Saisin vielä viettää aikaa sisareni kanssa. Se kuitenkin vaatisi sitä, ettei Sasuke saisi koskaan tietää totuutta. Jos niin tapahtuisi, kaikki olisi menetetty.

Hitaasti katsoin Sasukea sivusilmällä. Kuten olin arvannut, hän piti vauhdin tasaisen nopeana ja näytti olevan määrätietoinen suunnan ja etäisyyden suhteen. Kasvoiltaan hän ei kuitenkaan ollut täysin ilmeetön kuten yleensä. Yönmustissa silmissä leimusi ilmiselvä tuli ja tiesin, että syy siihen oli Itachi. Jostain syystä minusta tuntui kuitenkin siltä, että niissä näkyi jotain muutakin. En osannut vain määritellä mitä. Sasuke piti ajatuksensa ominaan kuten aina.

”Sano minulle, kasvaako päässäni puu, kun tuijotat minua noin?” Sasuken ääni kysyi hieman kyllästyneeseen sävyyn täysin odottamatta.

Kysymys sai minut hätkähtämään ja melkein painoin nolostuneena katseeni maahan, mutta vain melkein.

”En tiedä puusta, mutta pirunsarvet ovat kehittymässä aika näkyvästi,” tokaisin vastaukseksi.

Saatoin kuulla väärin, mutta olin melkein varma, että kuulin Sasuken suusta huvittuneen hymähdyksen. Hänen suupielensä olivat kaartuneet hieman ylöspäin.

”Olet siis vieläkin vihainen siitä, mitä sanoin aiemmin?” hän kysyi. Nyökkäsin.

”Ihan varmasti olen ja tarkoitan jokaista asiaa, mitä sanoin sinulle.”

”Sittenhän meitä on kaksi,” Sasuke totesi.

”Niin kai sitten,” sanoin ja vaikenin sitten.

Sasuke katsoi minua hieman kulmiaan kohottaen ja näytti punnitsevan sanojaan tarkasti.

”Mitä sinulle oikein tapahtui aiemmin?” hän kysyi lopulta. Kehoni ja mieleni jäykistyivät sillä hetkellä. Miksi tämän pitää tapahtua nyt?

”Mitä tarkoitat?” kysyin ja olin jopa tyytyväinen kun sain ääneni kuulostamaan yllättyneeltä ja kepeältä.

Sasuken suusta pääsi turhautunut tuhahdus ja hän katsoi minua edelleen tiiviisti.

”Älä esitä tyhmää. Kun kysyin mitä olit tehnyt, menit kokonaan lukkoon. Mistä se johtui?” hän kysyi.

”Miksi se sinua kiinnostaa tai miksi se edes sinulle kuuluisi?” kysyin ärähtäen ja loin Sasukeen viileän katseen. Olin taas ärsyyntynyt. En todellakaan halunnut jakaa salaisuuksiani kenellekään.
Sasuken ilme kylmeni oitis kun hän kuuli vihan äänessäni.

”Se sattuu hyvinkin paljon kuulumaan minulle, jos se mitenkään vaikuttaa Käärmeeseen tai tehtäväämme,” hän sanoi silkinpehmeällä, mutta samalla uhkaavalla äänellä.
Päästin suustani tylsistyneen tuhahduksen.

”Älä huolehdi siitä, minä osaan pitää itsestäni huolta. Mitä nopeimmin löydämme veljesi ja tapat hänet, tehtävämme on ohi ja me voimme taas tehdä mitä haluamme,” totesin neutraalilla äänellä.

Sasuke hymähti lyhyen hiljaisuuden jälkeen merkiksi siitä, että oli samaa mieltä. Silti näin sivusilmällä, että hän tarkkaili minua edelleen outo katse silmissään ja teki niin, koska tiesi, etten voisi koskaan arvata, mitä se tarkoitti.

Samalla hetkellä tunsin sen. Aistini jännittyivät sillä sekunnilla ja vilkaisin merkitsevästi vierelläni matkaavaa Uchihaa. Sasuke katsoi minua ja nyökkäsi. Myös hän oli aistinut sen. Kaksi vierasta chakraa, jotka lähestyivät koko ajan. Mitä oikein oli tekeillä?

”Rena, laskeudutaan maan tasalle ja pysähdytään,” Sasuke kuiskasi selvällä, mutta riittävän hiljaisella äänellä.

Nyökkäsin ja syöksyin puun oksalta kohti maata. Putosin maan pinnalle pehmeästi ja Sasuke teki samoin. Suljin silmäni ja yritin keskittyä. Halusin saada lähestyvien henkilöiden tarkan sijainnin selville. Se ei juuri nyt kuitenkaan onnistunut. Jostain syystä keskittymiskykyni herpaantui.

”Etkö sinäkään kykene havainnoimaan heidän sijaintiaan?” Sasuke kysyi hiljaa ja katsoi minua.

”En, ihan kuin he tekisivät tämän tarkoituksella hankalaksi meille,” sanoin.
Sasuken kasvoilla kävi hetken vaikuttunut, mutta samalla pilkallinen ilme.

”Niin he tekevätkin. Sellainen kyky vaatii paljon chakraa ja kykyä hallita sitä. Tämän lisäksi se vaatii myös paljon fyysistä voimaa,” hän totesi mietteliään näköisenä.

”Tarkoitat siis, että…” aloitin ja kohtasin Sasuken silmät, kun hän nyökkäsi minulle.

”Kyllä. Saamme vastaan kaksi Akatsukin jäsentä hyvin todennäköisesti,” hän sanoi.

En tiennyt mitä ajatella. Akatsukin nimi tuntui saavan kaikki Käärmeen jäsenet aina vakaviksi, tosin suurimmaksi osaksi siksi, että Itachi oli yksin sen jäsenistä. Siitä huolimatta sain sen käsityksen, ettei kyse ollut vain siitä. Kaikki jäsenet nimittäin tuntuivat olevan eri ninjakylistä ja heidät oli julistettu nukenin-ninjoiksi. Kaikilla oli rikosrekisteri ja heidän nappaamisestaan oli luvattu iso kasa rahaa jokaiselle, joka siihen kykeni. He olivat vaarallisia, se oli ilmiselvää. En kuitenkaan ollut koskaan aiemmin tavannut yhtäkään Akatsukia, joten en varsinaisesti tiennyt mitä odottaa.

”He ovat täällä jo. Tule lähelleni, Rena,” Sasuke sanoi yllättäen, keskeyttäen omat ajatukseni täysin.

”Sanoin, että pärjään itsekin,” sanoin matalalla äänellä. Sasuke katsoi minua tiukasti silmiin.

”Voitko edes joskus kuunnella minua? Tule tänne ja pian!” Sasuke sähähti ja näytti siltä, ettei jaksaisi kuunnella enää vastaväitteitäni.

Huokaisin syvään ja menin lähemmäs Uchihaa. Jäin hänestä muutaman askeleen kauemmas. Sasuken mielestä olin ilmeisesti kuitenkin liian kaukana, sillä hän tarttui kiinni käsivarteeni ja veti minut aivan kiinni kylkeensä. Olin jo aikeissa karata kauemmas hänestä ja sanoa jotain, mutta hän katsoi minua kerran ja se katse vaimensi minut täysin. Päätin olla hiljaa ja sietää hänen käskynsä, niin vastenmielistä kuin se olikin. Koko kehoni tuntui haluavan paeta tilanteesta. En kestänyt olla näin lähellä ketään muuta kuin siskoani. Fyysinen kontakti oli jotain, mitä olin vältellyt muiden kuin sisareni kanssa viimeiset 13 vuotta. Syy siihen oli Korazo ja hänen kieroutunut mielensä.

Nyt kun kätemme melkein koskettivat toisiaan ja kun seisoin aivan kiinni hänessä, mieleni rimpuili pois tilanteesta ja sydämeni hakkasi lujaa. Silti, jostain syystä tunsin oloni turvalliseksi kun olin näin lähellä Sasukea. Se synnytti mielessäni ristiriidan.

”Varjoissa piilottelu on naurettavaa. Tulkaa esiin!” Sasuke sanoi kuuluvalla äänellä ja näin, että hän oli valmis mihin tahansa.

Oli hetken hiljaista. Tuntui siltä, kuin tuulikin olisi vaiennut hetkeksi. Sasuke tuijotti eteensä silmääkään räpäyttämättä ja hänen kasvoillaan paistoi päättäväisyys. Sitten erään edessämme olevan puun takaa ilmestyi hahmo. Se kasvoi koko ajan ja selkeni, koska henkilö käveli eteenpäin. Kun hän oli niin lähellä, että saatoin hahmottaa hänen piirteensä, Sasuke puhui.

”Tiesin sen. Nuo kaavut…” hän sanoi hiljaa ja tuijotti mieheen, joka seisoi edessämme. Hän yhä piti kiinni käsivarrestani.

Samalla kun sivuutin hänen pihdinkovan otteensa kädessäni, tutkin silmilläni outoa miestä. Hän ei ollut mielestäni kovin pitkä, itse asiassa hän taisi olla jopa muutaman senttimetrin minua lyhyempi. Hänellä oli mustat, piikikkäät hiukset ja outoa, kasvoillaan oranssi naamio, jossa oli ainoastaan silmänreikä hänen oikean silmänsä kohdalla. Ja tosiaan, hänellä oli yllään musta, pitkä ja korkeakauluksinen kaapu, jossa oli verenpunaisten pilvien kuvioita. Kun hän puhui, ääni kuulosti minusta korkealta ja hieman lapsekkaalta.

”Jäimme siis kiinni! Joten sinä siis olet Sasuke…sinä todellakin muistutat paljon Itachia,” hän totesi.

Sasuke loi mieheen pelottavan, kylmän katseen ja melkein kuulin hänen murisevan.

”Apua, minua pelottaa!” naamiomies huusi ja juoksi pakoon samaan puun taakse, jonka takaa hän oli ilmestynytkin.

Olisin nauranut tilanteelle, jos se ei olisi ollut niin vakava. Tässäkö oli se suuri ja pelottava Akatsuki? Sasuken ilme pelkästään pelotti heidät pakoon? Naamiomies loi katseensa minuun.

”Sinua minä en tunne. Sasuken piti olla yksin,” hän totesi hämmästyneellä äänellä. Naurahdin ilottomasti.

”Usko pois, en ole tässä omasta tahdostani,” sanoin.

Samalla hetkellä kuitenkin aistin liikettä yläpuoleltamme ja koska Sasuke kohotti katseensa ylöspäin, myös hän huomasi sen. Kaksi valtavaa ja valkoista, lintua muistuttavaa olentoa lensi yllämme ja toisen selässä seisoi mies, kaavusta päätellen myös Akatsukin jäsen. Hän katsoi mitä pahaenteisesti ja hyppäsi maata kohti. Sasuke veti minut itseään vasten suojaan.

”Se on pommi. Älä liikahdakaan…!” hän kuiskasi nopeasti. Tällä kertaa en jaksanut keksiä mitään nasevaa vastaväitettä, mikä olisi saanut hänet suuttumaan ja meidät jälleen kerran riitelemään. Nyökkäsin ja minun oli pakko haudata kasvoni hänen rintaansa vasten ja toivoin tosiaan, että Sasuke tiesi mitä oli tekemässä. Loppujen lopuksi, kyseessähän oli Akatsuki.