Prologi

Joskus kun luulee, että kaikki elämässä menee hyvin ja saa elää turvallisesti perheensä kanssa, on Kohtalolla tapana puuttua peliin. Ja kuten monet ehkä tietävät, Kohtalo ei ole kenenkään kaveri. Se ei kysy lupaa ihmisiltä puuttuessaan heidän elämäänsä, eikä se anna aina iloisia ja kauniita suuntia heidän kulkiessa omaa polkuaan pitkin. Sen olen minäkin saanut oppia. Karvaalla ja riipaisevalla tavalla.

Asuin varhaislapsuuteni Tokiossa, isossa keltaisessa omakotitalossa äidin, isän ja saksanpaimenkoiramme Chiron kanssa. Kuulostaa varmasti kliseiseltä, mutta minulla oli onnellinen aikani heidän kanssaan. Sitä kesti aina neljänteen syntymäpäivääni asti. Silloin Kohtalo tuli ja tuuppasi minut uusille, paljon möykkyisemmille ja piikikkäimmille teille, millä olin tottunut kävelemään.

Sinä päivänä kun täytin neljä, menin vanhempieni kanssa varakkaampien ihmisten suosimiin ravikisoihin Ohioon. Alueella oli valtava ravirata ja katettu katsomo, johon mahtui reilut 30 000 katsojaa. Ja melkein koko katsomo oli sinä päivänä täynnä.

Me istuimme vanhempieni kanssa aitiossa, tietenkin, ja minulla oli parhaat näkymät koko radalle koko ajan. En ymmärtänyt kaikkea kovin hyvin vielä, sillä olin niin nuori vielä tuolloin, mutta tiesin, että ravit olivat iso juttu. Niissä oli sellaista arvokkuutta ja hienoutta, mitä mikään muu urheilulaji ei koskaan voisi suoda. Hevosurheilustahan sanotaan muutenkin, että se on urheilun aatelia. Ja se on täysin totta.

Vaikka olin vasta neljä, ymmärsin äidin ja isän olevan innoissaan, kun heidän suosikkihepat ottivat toisten suosikkien kanssa yhteen. Kilpailujen, ja samalla koko Japanin, suosituin ja arvokkain hevonen, H.C. Winter´s Forest, oli minusta joukon kaunein. Se oli iso ja vahvan näköinen. Sillä oli musta karva ja pitkät nopeat jalat. Se oli niin nätti ja menestyvä, että siitä oltiin tehty jopa patsas tallinsa pihalle. Se oli vanhempieni tavoin suurimman osan suosikki. Sitä ajoi tuon ajan halutuin kuski Itawaru Hakashi. Hän ei omistanut hevosta, mutta teki töitä hevosen isännän tallille ja oli palveluksessa näillä.

Kuitenkin, vaikka hevosta ylistettiin, se ei ollut hyvä luontoinen. Se oli arvaamaton, eikä sen kuultu koskaan antaneen kenenkään nousseen selkäänsä. Ikinä. Se ei pitänyt muusta kuin kärryjen edessä juoksemisesta. Se oli yhtä oikutteleva ja petollinen kuin katkera ystävä. Juuri kun sen on luullut saaneensa kesytettyä ja sen luottamuksen voitettua, se iskee puukon selkään kun käännät sille selkäsi. H.C. Winter´s Forestin kerrotaan jopa tappaneen kaksi ihmistä näiden tullessa liian lähelle sitä. Se ei ole hyvä puoli hevosessa, joka on mukana tällaisissa isoissa kisoissa. Mutta sen omistaja oli ahne vanha ukko, joka kääri vain rahaa hevosellaan. Niin kauan kuin se tuottaisi toivottuja tuloksia ja mammonaa, ei ollut väliä muutamasta uhrista. Heti kun sen arvo ja taso laskisivat tai ikä alkaisi painaa, se kiitäisi jo kohti makkaratehdasta ja saisi luodin kalloonsa nopeammin kuin viiden kilon kivi mätkähtäessään maahan. Siihen ei siis luottanut kukaan ja kaikki pelkäsivät sitä, mutta silti se oli kilpailujen kiistaton kuningas. Ja minä palvoin sitä. Ja palvon vielä nykyäänkin. Se hevonen oli legenda. Sen luonne oli niin tulisen viehättävä ja arvokas, sellainen mistä minä pidän. Se tiesi mitä halusi ja sillä oli raakaa voimaa ja villiä luonnetta saadakseen sen. Se, jos mikä oli minusta hevosten hevonen.

Suurten kisojen päivänä oli aurinkoinen ilma. Tuo, jos mikä, oli ironista. Kaiken piti olla upeasti ja hyvin. Hevoset juoksivat täysillä pitkin rataa ja minä kannustin äitini ja isäni kanssa lempiheppojamme voittoon. Minun musta suosikkini oli johdossa, kuinkas muutenkaan, ja olin täpinöissäni sen varmasta voitosta.

Viimeisellä kaarteella, ennen loppusuoran alkua, tapahtui kuitenkin jotain, joka jätti ikuisen arven haavoittuvaiseen sydämeeni.

Hevoset kaarsivat vaahdon lentäessä ryntäille, viimeiseen spurttiin, kun ensimmäinen räjähdys vavisutti koko areenaa. Minun perheestäni katsottuna, vastakkaisella puolella olevassa katsomossa räjähti. Ääni oli korvia huumaava ja automaattisesti minä menin kyyryyn tuolissani ja peitin korvat käsilläni. Ihmiset lähtivät kirkuen pakoon, kuka minnekin ja jotkut kaatuivat ja tallautuivat muiden jalkoihin. Se oli kamalaa.

Joku kaappasi minut syliinsä ja lähti juoksemaan vauhdilla pois. Saman tien uusi räjähdys vavisutti stadionia ja suuret pölypilvet alkoivat jo peittää kaiken ylleen. Huomasin olevani äitini sylissä, joka juoksi isän perässä, kohti autoparkkeja, turvaan tältä kaikelta kamaluudelta.

“Kushina, vauhtia nyt!” isäni huusi paniikin takia korkeammalla äänellä. Minä en voinut kuin katsoa shokissa ympärilleni ja huomasin ihmisiä verisinä makaamassa pitkin poikin. Vauhkoontuneita hevosia juoksi rikkinäiset kärryt perässään pitkin nurmikkokenttää, mustaa heppaa en nähnyt missään.

Ehdin vilkaista vielä kerran isäni selkää kun meidän edessä räjähti, noin 20 metrin päässä isästä. Korvani menivät tukkoon ja tipahdin äitini sylistä. Nousin heti ylös enkä nähnyt vanhempiani enää missään. Maahan oli tullut rako kun räjähdys oli saanut katsomon lattian revittyä auki. Pientä sydäntäni kuristi kun katsoin alas onkaloon, mutta en nähnyt mitään. Joka paikassa oli pölyä ja verta ja ruumiita.

Minua pelotti, enemmän kuin koskaan. Olin ihan yksin, kuulin vain sekalaisia ääniä jostain pölyn ja tavararöykkiöiden seasta. Lähdin vaistomaisesti etsimään äitiä ja isää. Kun pääsin takaisin lähemmäs stadionin keskustaa, ei paikkaa olisi uskonut enää samaksi. Suurin osa katsomoista oli tuhoutunut ja koko rata oli sotkun ja ruumiiden peitossa.

Haravoin itkuisin silmin, mutta ketään äitini tai isäni näköistä en nähnyt missään. Lysähdin itkien maahan ja olin jo aivan epätoivon partaalla. Silloin luokseni juoksi jostain lääkärin puvussa oleva mies. Tämä kyykistyi eteeni ja kysyi jotain, mutta en ymmärtänyt. Olin liian paniikissa vastatakseni mitään.

“Hei! Täällä on pikkuinen lapsi! Tuon hänet sinne”, mies huusi taaksensa ja otti minut syliinsä. “Ei ole mitään hätää lapsi, vien sinut pois täältä”, mies lohdutti. Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Minut vietiin ambulansseja ja paloautoja täynnä olevalle alueelle ja älysin sen olevan yksi parkkialueista. Ihmisiä huusi ja juoksi paikasta toiseen. Mies laski minut eräällä paarille ja alkoi tutkia nopeasti, hetken kuluttua hän käski erään toisen hoitajan tulla luokseni ja juoksi itse pois.

Olin niin sekavassa mielentilassa, etten muista heidän kasvojaan enää kunnolla. Toinen hoitaja paikkasi haavani ja kysyi samalla jotain käsittämätöntä. En vastannut mitään. En kyennyt. Shokki ja pelko oli vienyt ääneni. Kyyneleet vain valuivat hiljaa poskiani pitkin ja katsoin sumeasti eteenpäin. En pystynyt käsittelemään tapahtunutta, eikä pienen lapsen älykkyys edes riittänyt siihen. Itkin pitkän aikaa äitiäni ja isääni, mutta tilannetta ei voinut enää mitenkään muuttaa.

Lääkärit pyörivät pitkään ympärilläni ja muitakin itkeviä lapsia tuotiin sinne. En ollut ainut, joka oli jäänyt orvoksi. Ei meitä kuitenkaan montaa ollut, mutta muutamia.

Räjähdys, jossa vanhempani kuolivat, jäi viimeiseksi. Sen jälkeen oli vain huutoa ja itkua. Tuskaa, joka syövytti alueen alleen. Sitä päivää en unohtaisi koskaan. Myöhemmin sain kuulla, että tuona päivä oli kuollut yli 9000 ihmistä ja kilpahevosista kuusi. Ainoastaan neljä oli selvinnyt hengissä. Minun mustaa hevosta ei voitu pelastaa, se oli liian pahasti loukkaantunut.

Ja mikä kauheinta tekijää ei saatu koskaan kiinni. Selvitettiin, että kyseessä oli tahallinen ja suunniteltu pommi-isku, mutta syitä kuka sen teki ja miksi juuri sinne, ei olla tänäkään päivänä vielä löydetty.

Se, miksi kerroin tämän, auttaa teitä ymmärtämään kuinka arvokasta elämä on. Se voidaan yhtäkkiä repäistä pois, eikä se palaudu enää ennalleen. Minun vanhempia ei koskaan löydetty, he olivat kai kärventyneet tai muhentuneet tunnistuskyvyttömiksi. Minä jäin orvoksi ja elämäni alkoi uudestaan. Vanhaan ei ollut enää paluuta.

Muutin orpolasten kotiin Osakaan, kauas entisestä kodistani. Se oli oikein mukava paikka. Sen omisti Usuyo Ritzka niminen nainen ja hänellä oli pieni henkilökunta apunaan. Lapsien lukumäärä vaihteli, mutta pääasiassa meitä oli koko ajan 19. Välillä pari enemmän tai muutama vähemmän.

Kohtalo ei siis todellakaan kysy lupaa, kun se päättää muuttaa jonkun elämän. Minun elämäni se muutti. Jollain tavalla olen ymmärtänyt kohtaloni kulkua. Sillä, jos se ei olisi muuttunut, en välttämättä voisi elää tätä elämää, joka minulla nyt on.

Siitä itse asiassa tarinani alkaakin ja sen tarinan aion nyt kertoa teille. Se on minun tarinani uudesta elämästä, jonka sain menetettyäni vanhan.