Osa 1
Mustatukkainen poika käveli yksin täysin pimeällä kadulla. Edes varjot eivät enää erottuneet kunnolla, mutta jos ne huomasi, ne olivat hyvin pelottavia. Poika katsoi maata, ja käveli nopein, kiukkuisin askelin eteenpäin, ilman päämäärää.
 
’Että vanhempani osaavat olla ärsyttäviä!’ poika ajatteli ja jatkoi ärtyneenä matkaansa, mutta kompastui sitten suurehkoon kiveen polulla.
Poika kaatui maahan, ja ärähti kivusta.
 
Korppitukka alkoi lyödä kivistä maata nyrkillään, ja hänen käteensä tuli pieniä punoittavia naarmuja.
 
’En jaksaisi riidellä heidän kanssaan jatkuvasti! Mutta muutakaan ei oikein voi, en vain tule heidän kanssaan toimeen!’ pojan ajatukset olivat kiivaita ja kiukkuisia, ja hänestä tuntui siltä, ettei hän voisi antaa vanhemmilleen anteeksi ollenkaan. Heillä ei ollut koskaan mennyt perheessä hyvin. Aina oli vain riitoja, ei sopua melkein ollenkaan. Pojasta tuntui, ettei hän jaksaisi tälläistä menoa enää kovin kauaa.
 
 ”Sasuke!” poika kohotti hieman päätään kun kuuli äitinsä huolestuneen äänen.
 
Pojan mustat silmät välähtivät kiukkuisesti, ja sitten hän tuhahti. Kotiin poika ei menisi missään nimessä. Sasuke nousi maasta ja lähti juoksemaan nopeasti poispäin, äitiään karkuun.
Hetken juostuaan hänen oli pakko pysähtyä. Hän alkoi olla pikkuhiljaa hengästynyt, ja hänen olisi pakko keksiä joku suunnitelma, joku paikka minne mennä. Sen lisäksi polveenkin oli alkanut koskea kaatumisen takia. Kaiken hyvän lisäksi pian alkoi sataa vettä. Poika siristi silmiään, ja yritti erottaa jotain pimeydestä. Hetken päästä hänen silmänsä tottuivat pimeään, ja hän pyyhki vesipisaroita pois kasvoiltaan. Poika oli lähellä ystävänsä kotia, ja aluksi korppitukka oli menossa sinne, mutta tuli siihen tulokseen, ettei kumminkaan menisi. Sasuke ei halunnut huolestuttaa ylivilkasta ystäväänsä turhaan. Eihän pojalla periaatteessa mitään isompaa hätää ollut. Hän oli syönyt ennen riitaa, eli nälkäkään ei ollut. Ehkä hieman kylmä, mutta poika oli jo tottunut kylmyyteen.
 
 ’Mitä tässä nyt tekisi..? Kotiin ei voi mennä ja Narutoa en halua huolestuttaa.. Pattitilanne.’ poika huokaisi hiljaa ja turhautuneesti, ja katsoi nyt jo litimärkää maata.
 
Hetken päästä hän lähti kävelemään kivistä polkua pitkin kohti kouluaan, joka ei ollut kovinkaan kaukana. Sieltä saisi sateensuojaa, ja jos käynnissä olisi joku vanhempainilta tai vastaava, ovet olisivat auki, jotta vanhemmat pääsisivät sisään. Siinä tapauksessa sieltä voisi etsiä myös jonkun paikan jossa nukkua yön yli. Ei tarvitsisi yöpyä kylmässä katoksessa, vaan pääsisi lämpimään. Vaikka luokkaan, jos muuta ei keksisi.
 
Sora rahisi 17-vuotiaan pojan jalkojen alla, kunnes hiekkapolku muuttui asfaltiksi. Sasuken kävellessä kuului pelkkää lotinaa, joka oli kova ääni tässä lähes täydellisessä hiljaisuudessa. Katulamppujen valot heijastuivat vesilätäköistä, joten poika pystyi kiertämään ne.
 
Samaan aikaan läheisessä talossa poika tapitti isäänsä, joka näytti hyvin poissaolevalta. Keltatukkainen mies katseli ikkunasta ulos pimeään ja sateiseen iltaan, ja ei edes huomannut poikansa vaativaa tapitusta. Mies huokaisi hiljaa ja kaipaavasti.
 
”ISÄ!” keltatukka säpsähti kuullessaan ärtyneen huudon, ja kääntyi katsomaan poikansa sinisiä, kiivaita silmiä. Hän katsoi kysyvästi poikaansa.
 
”Mulla on nälkä’ttebayo!” poika, Naruto huudahti sitten ja tapitti isäänsä vaativasti.
 
Mies sulki silmänsä.
 
”Odota hetkinen, Naruto.” hän sanoi, ja lähti kävelemään kohti keittiötä.
 
Matkallaan mies ohitti naulakon, mutta pysähtyi hetkeksi katsomaan työtakkiaan. Sen rintapielessä oli pieni nimilappu, jossa luki Minato Namikaze. Takin omistajan sisälle saapui pieni kaipuu, jonka Minato yritti häätää ravistamalla päätään.
 
’Tuokin pitäisi varmaan laittaa pyykkiin.’ mies ajatteli unohtaakseen kaipuun.
 
Sitten hän otti pienen lapun muovitaskusta, ja laittoi takin käsivarrelleen.
 
’Tälläistä tämä yksinhuoltajan elämä on, unohtelee aina kaikenlaista’, Minato ajatteli hymyillen hieman.
 
Naruton äiti, Kushina oli lähtenyt pois heti pojan synnyttyä. Miehen oli täytynyt pärjätä 17 vuotta Naruton kanssa aivan kahdestaan. Vaikka se tekikin välillä tiukkaa, he olivat pärjänneet yllättävän hyvin ja tulivat keskenään toimeen.
 
”Naruto, jos rupean tekemään nyt ruokaa, voitko sinä etsiä huoneestani puhtaan työtakin ja pistää tämän nimilapun siihen muovitaskuun?” mies kysyi sitten lempeästi, ja katsoi elämäniloista poikaa.
 
Naruto otti nimilapun leveästi hymyillen ja ryntäsi iloisesti yläkertaan etsimään puhdasta takkia. Juuri kun Minato oli laittanut vanhan takin pyykkikoriin, ja oli ottamassa ruoka-aineksia kaapista, hän näki Sasuken kävelevän tiellä. Mies rypisti kulmiaan, ja maustepurkki melkein tipahti lattialle. Hän kumminkin sai sen viime hetkellä kiinni, ja mietti asioita otsa kurtussa. Mitä ihmettä Sasuke teki täälläpäin, tähän aikaan illasta? Minato siirtyi hitaasti seisomaan ikkunan viereen, ja oli jo avannut ikkunan huutaakseen pojan perään. Mutta pimeys oli jo nielaissut pojan, ja keltatukka ei enään erottanut häntä.
 
Sasuke oli huomannut Minaton seisomassa huolestuneena ikkunan edessä, kun oli pyyhältänyt nopeaa vauhtia kengät litimärkinä talon ohi. Hän tuhahti halveksivasti ja ärsyyntyneesti. Poika alkoi miettiä, ja oli tosiaan niin ärsyyntynyt, ettei hän edes enään huomannut sadetta joka kasteli Sasuken läpikotaisin. Miksi ihmeessä mies vaikutti olevan niin hirveän kiinnostunut tummatukasta? Poika ravitsi kiivaasti päätään ja vesipisarat lentelivät ympäriinsä. Eihän hänessä ollut mitään erityisen kiinnostavaa, hän oli vain aivan normaali emopoika. Koulussa poika oli täysin keskiverto, ainakin omasta mielestään. Ei Naruton isällä ollut mitään syytä olla Sasukesta tai hänen elämästään kiinnostunut.
 
Poika jatkoi tuumailuja kävelessään pimeydessä. Lotina ja sateen ääni lisääntyivät, ja antoivat pientä, häiritsevää taustakohinaa hänen ajatuksilleen. Sasuke huokaisi ärsyyntyneenä.
 
’Alkaa pikkuhiljaa ahdistaa… En ole pitkään aikaan mennyt Naruton luokse kylään… Hänen isänsä takia…’ poika mietti ja katsoi täysikuuta joka oli ilmestynyt taivaalle, ja antoi pientä kelmeää valoa valaisemaan pimeyttä.
 
Ainakin Sasuke näkisi paremmin eteensä, eikä olisi enään riippuvainen katulampuista. Varjot venyivät ja näyttivät paljon pelottavimmilta, nyt kun täysikuu oli valaisemassa maastoa. Sasuke alkoi vapista hieman, vaikka missään ei näkynyt ristinsieluakaan. Mutta se juuri oli pelottavaa. Sasukesta tuntui kuin hän olisi ollut ainoa elävä olento tässä maailmassa. Hän alkoi kävellä nopeammin koulua kohti.
 
Pian poika näki koulun mustan siluetin, ja sävähti vähän. Kuinka pelottavalta hänen opinahjonsa näyttikään pimeässä. Ovet olivat kumminkin lukossa, joten poika käpertyi katoksen alle kuivaan kohtaan mahdollisimman lämpimästi. Sade lakkasi hetken päästä, ja tuli aivan hiljaista.
 
Sasuken silmät alkoivat lumpsua kiinni, ja pian hän nukahti. Poika ei herännyt edes siihen, että hänet siirrettiin autoon. Moottorin hiljainen hyrinä ja autossa vallitseva lämpö ja kuivuus saivat pojan nukahtamaan sikeämmin matkalla kotiin. Sasuke nukkui pitkästä aikaa hyvin.

jatkuu...