Minä rakastan sinua. Ja muistan yhä miten tapasimme ensimmäistä kertaa. En tavannut sinua kuin elokuvissa. En huvipuistossa. Enkä siellä, missä on hattaraa ja hymyjä. Se ei tapahtunut iloisessa ja lämpimässä auringonpaisteessa.

Tapasimme mustalla kadulla ja silloin satoi yhtä synkkää vettä taivaalta. Kun näin sinut, sydämesi ja kätesi olivat auki, ja sinä itkit tummat meikkisi vieläkin tummemmiksi ja sotkuisemmiksi. Istuit siinä maassa antaen sateen raiskata jo haurasta sydäntäsi.

Vuosit verta, ja tuska sisälläsi hehkui kaikkialla. Se näkyi jokaisessa sadepisarassa, jokaisessa viillossasi. Olit rikki ja olit rikottu. Et, niin kuin olisit esine, vaan särkynyt kuin kaunis ja hauras lasiperhonen. Olit enemmän elossa kuin minä ja enemmän kuollut kuin kukaan muu tässä kaupungissa. En tiennyt mitä tehdä, en voinut vain kulkea ohi välittämättä. Sydämeeni sattui ajatuskin vain ohi kulkemisesta.

Tulin luoksesi. Esitin typerimmän kysymyksen, minkä tässä maailmassa voi esittää: onko kaikki hyvin? Vastasit nopeasti että on. Yritit olla katsomatta minuun, yritit peittää kyyneleesi. Kysyin, onko sinun kylmä. Vastasit ettet tunne kylmyyttä. Kysyin, saanko tarjota sinulle lasin kuumaa kaakaota. Mietit, mitä vastaisit; epäröit. Lopulta suostuit.

Olimme matkalla lähimmälle huoltoasemalle, kun näytit palelevan, katsoin sinua ja annoin sinulle takkini. Vilkaisit minua varovasti ja kiitit. Ei se mitään, vastasin.

Perille saavuttuamme ostin kaakaot sinulle ja minulle; meille molemmille. Istuimme pöytään ja olimme aivan hiljaa. Toisin sanoen joimme vain kaakaoitamme ja katselimme toisiamme. Rikoit hiljaisuuden kiittäen kaakaosta ja vielä kerran siitä takista, jonka sinulle annoin. Vastasin, että ei se mitään. Hymyilin. Otin laukustani kynän, kirjoitin servettiin numeroni ojentaen sen sitten sinulle. Sanoin, että jos joskus tarvitset seuraa tai juttukaveria, voisit soittaa minulle. Katsoit numeroa hieman hämilläsi, epäuskoisena. Aivan kuin näin ei olisi koskaan käynyt kohdallasi. Hymyilit minulle pienesti. En tiedä vieläkään oliko se aito vai pelkkää esitystä. Halusin, ja haluan yhä, uskoa sen olevan aito.

Loppuillasta, kun sanoimme toisillemme hyvästit ja lähdimme erisuuntiin, muistin ajatelleeni, että sinulla on kauniit silmät; kauniit, tosin hyvin surulliset.

Myöhemmin sain sinulta viestin, jossa luki: ”Kiitos. Kiitos, että huomasit minut. Kiitos, ettet ole kuin muut ihmiset, jotka kävelevät vain ohi. Kiitos. En tule koskaan unohtamaan sinua.” Vastasin viestiisi: ”Ei sinun tarvitsekaan unohtaa, tavattaisiinko huomenna?”

Nyt sinulla on syöpä ja olet lähdössä pois luotani. Ikuisesti. Itken raskaita kyyneleitä. En halua, että lähdet.

Pidän kädestäsi kiinni. Sanot, että olet onnellisempi nyt kuin pari vuotta sitten. Sanot, että rakastat minua. Hymyilet todeten, että ehkä näemme taas toisemme taivaassa. Haluan uskoa siihen… Mutta millainen on jumala, joka vie sinut pois luotani? Miksi sinun pitäisi lähteä pois elämästäni?

Olet rauhallinen. Niin vahvasti uskot siihen, että tapaamme vielä uudestaan. Olet heikossa kunnossa. Olet hauras.

Suljet väsyneet silmäsi. Et tunne kipua lääkäreiden antamien kipulääkkeiden ansiosta. Sydämesi lakkaa lyömästä. Kivuton kuolema viereeni. Hymyilevät, levolliset kasvosi. Kuolit viereeni.

Sanoit silloin joskus, ettet unohda minua koskaan, ja sanon sinulle nyt, vaikka tiedän, ettet enää kuule: Minä en tule koskaan unohtamaan sinua.