Hold me near you
So close I sear you
Seeing, believing
Dreaming, decieving

(Nightwish-Sleepwalker)


Rena
 
Sain virallisesti aloittaa opintoni ninjana kun olin kuusivuotias. Olimme asuneet melkein vuoden Korazon luona. Korazo itse ei ollut ninja, eikä hän tiennyt heistä mitään, mutta eräs hänen alaisistaan oli melko maineikas salamurhaaja-ninja kaupungissa ja hänet Korazo määräsi olemaan sensei minulle. Haru kammoksui alusta saakka haluani olla ninja ja wiccalainen, mutta hänen sanansa ei vaikuttanut päätökseeni. Tiesin nimittäin jo niin nuorena, etten voisi olla tarpeeksi vahva tavallisena kansalaisena. Wiccan voima ei tulisi riittämään minulle, en voisi suojella ketään vain sen avulla. Halusin oppia fyysisesti taistelemaan, joten sain sensein ja hän opetti minulle kaiken. Ninjutsu, genjutsu ja taijutsu olivat osa arkipäivääni ja sain heti alusta alkaen kuulla, että tulisin vielä olemaan erittäin arvokas ja tärkeä osa tämän kaupungin tulevaisuutta. Minä en välittänyt siitä. Halusin ainoastaan olla sisareni lähellä ja suojella häntä kaikelta pahalta.

Kaikki tiesivät, että minä ja Haru olimme kuin yö ja päivä. Olimme niin erilaisia sekä sisäisesti, että ulkoisesti ja silti olimme sisaria ja hyvin läheisiä. Jos Haru oli kaikille loistava, lämmin auriko, minä olin pimeyden seassa lepäävä varjo, jota pelättiin ja joka aina jaksoi kiinnostaa tuntemattomuudellaan ihmisiä. Haru ei nähnyt minua varjona, hän uskoi minun olevan vain nuori ja hämmentynyt. Silti, sinä et voi vajota pimeyteen, jos haavasi ovat parantuneet ja tuska on lähtenyt pois. Minä vajosin koko ajan enemmän pimeyteen menneisyyteni ja Korazon takia, eikä edes Haru onnistunut löytämään minua sieltä. Hän löysi minut vasta sitten kun oli jo liian myöhäistä…
 

Kaupunki ei onneksi ollut liian pitkän matkan päässä metsästä, joten pääsimme perille alle puolessa tunnissa. Kaiken sen väsymyksen ja kivun läpi kykenin näkemään sen, että Karin syytti minua mielessään tästä kaikesta. Punahiuksinen kunoichi johti seuruettamme eteenpäin ja Sasuke oli pyytänyt häntä tarkkailemaan ympäristöä, jos tuntisi ylimääräistä chakraa ilmassa. Viimeinen asia nyt jota kaipasimme, olisi uusi vihollinen. Tiesin, etten kykenisi enää taistelemaan ilman lepoa ja sama sääntö näytti pätevän nyt Sasukeen. Joka tapauksessa, näin, miten Karin loi vähän väliä minuun vihaisia ja inhoavia katseita, kun liikuimme eteenpäin. Olin liian väsynyt puuttuakseni niihin katseisiin, joten nojasin Juugon kättä vasten ainoastaan ja toivoin, että olisimme pian perillä.

Sasuke näytti olevan samoissa ajatuksissa kuin minä, sillä hänen katseensa alkoi lasittua, kun hän matkasi Suigetsun tukemana eteenpäin. Näin selvästi, että Uchiha yritti säilyttää kaiken ylväytensä ja kunniansa jopa siinä tilassa ja tunsin väkisinkin oloni myötätuntoiseksi häntä kohtaan. Vihollinen tai ei, Uchiha ei näytä koskaan kenellekään heikkouden merkkejä, niinkö? Olin todellakin vaikuttunut siitä, että hän yritti esittää jaksavansa, mutta toisaalta se vain kertoi itsepäisyydestä ja liiasta ylpeydestä. Kumpikaan ominaisuus ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan tavoiteltava.

Kaupunki oli melko iso ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Kävelimme erästä sivukatua pitkin kohti kaupungin syrjäisempää kolkkaa. Emme halunneet herättää huomiota liikaa, joten se oli paras vaihtoehto. Suigetsu selitti kävellessämme, että oli käynyt kaupungissa joskus eläessään ennen kuin hänestä tuli Orochimarun koekaniini ja sanoi muistelevansa, että syrjäisemmässä kaupunginosassa olisi yksi majatalo. Saatoimme vain edelleen toivoa, että se oli edelleen toiminnassa, koska Suigetsu antoi ymmärtää, että hänen viime vierailustaan oli kulunut jo muutama vuosi. Emme nähneet onneksi paljon ihmisiä ja hekin vaikuttivat täysin välinpitämättömiltä mitä kohtaan. Se oli hyvä asia minusta. Muutamat miehet tosin vislasivat, kun huomasivat minut Juugon talutettavana. Olin liian väsynyt ja omissa ajatuksissani välittääkseni heistä, mutta ilmeisesti joitakin Käärmeen jäseniä miehien vihjailu ärsytti. Nimittäin Sasuken hyinen katse ja Suigetsun terävähampainen mulkaisu hiljensivät miehet sekunneissa. Juugoa näytti huvittavan kahden ryhmän jäsenen reaktio, kun Karin taas jatkoi tehtäväänsä matkanjohtajana ja näytti kiroavan minua äänettömästi mielessään.

Majatalo ei tosiaankaan ollut mikään suuri ja se sijaitsi aivan kaupungin laidalla melko huonolla alueella. Painuimme saman tien sisään rakennukseen ja pienessä ja ahtaassa aulassa torkkui silmälasipäinen mies, joka näytti olevan keski-ikäinen. Karin koputti lasiin kaksi kertaa turhautuneena ja mies hätkähti saman tien hereille. Olin suoraan sanoen yllättynyt siitä, miten rauhallisesti hän toimi, vaikka minä ja Sasuke olimme aivan surkeassa kunnossa. Lisäksi oli vaikeaa ajatella, ettei siviili hätkähtäisi kun näkisi Suigetsun vedenväriset silmät ja veitsenterävät hampaat. Mies kuitenkin vain kysyi kuinka kauan aikoisimme pysyä majatalossa ja montako huonetta tarvitsisimme. Hän oli varmaan nähnyt majoittujia, jotka olivat vielä oudompia ja huonokuntoisempia kuin me ja se oli itse asiassa etu meille. Sasuke totesi, että jäisimme alustavasti kaupunkiin kahdeksi yöksi ja kaivoi jostain esiin rahaa ja löi ne välinpitämättömän oloisena tiskille. Majatalon isäntä otti ne vastaan turhankin innokkaasti ja antoi vuorostaan Uchihalle kolme erilaista avainta. Sasuke nyökkäsi hänelle mykkänä ja jatkoimme matkaa sitten toiseen kerrokseen, jossa huoneet sijaitsivat. Huonejako tuli kuitenkin yllätyksenä meille kaikille.

”Juugo ja Suigetsu, te menette huoneeseen 15. Siellä on kaksi sänkyä ilmeisesti. Rena, sinä majoitut Karinin kanssa huoneeseen 14 ja minä olen huoneessa 16,” Sasuke ilmoitti ja ojensi avaimia kaikille. Hän puhui väsyneellä, mutta silti käskevällä äänellä, joka kertoi siitä, ettei hän suostunut nyt yhteenkään vastaväitteeseen.

”Miksi, Sasuke?! Tuo nainen kuristaa minut unissani!” Karin huusi oitis korvani lähellä ja minusta tuntui jälleen siltä, että olisin luultavasti lopun elämääni täysin kuuro.

”Miksi Rena tekisi niin?” Suigetsu kysyi sarkastisesti ja tarkoitti äänellään, että minun kannattaisi viimeistään nyt kuristaa punahiuksinen huonetoverini.

”Siksi, koska hän inhoaa minua ja haluaa Sasuken vain itselleen! On hänen syytään, että Sasuke on näin huonossa kunnossa!” Karin vannoi edelleen kovaäänisesti ja loi minuun taas murhaavan
katseen.

”Se ei ole Renan syytä, Karin. Hän ja Sasuke joutuivat taistelemaan Akatsukin jäseniä vastaan ja nämä olivat vahvoja,” Juugo puolusti vilpittömällä äänellä minua ja loi rauhallisen katseen Kariniin.

Karin aukaisi suunsa väittääkseen taas vastaan, mutta yksi katse Sasukelta vaiensi hänet oitis. Mustat silmät olivat täynnä niin suurta väsymystä ja turhautumista, ettei edes maailman rohkein ninja olisi uskaltanut avata nyt suutaan.

”Minun pitää puhua nyt kanssanne,” Sasuke sanoi ja loi merkitsevän katseen meihin muihin ja viittoi meitä sitten seuraamaan häntä.

Kuljimme hänen perässään huoneeseen 16, jonka Sasuke oli varannut itselleen. Karin sulki oven viimeisenä perässään ja hiljaisuus lankesi yllemme hetkeksi. Suigetsu auttoi Sasuken istumaan sängylle ja Juugo taas veti esiin nurkassa lepäävän tuolin ja auttoi minut istumaan siihen.  Suigetsu istui lattialle, Juugo ikkunalaudalle ja Karin nojasi seinää vasten.

”Mitä johtolankoja olette löytäneet Itachin suhteen?”

Sasuken ääni oli väsynyt, mutta se oli samalla hyvin valpas ja tiedonjanoinen. Hän katsoi ensimmäiseksi kysyvästi Juugoon.

”Olen pahoillani, mutta en löytänyt mitään Akatsukista tai Itachista,” Juugo vastasi ja näytti hyvin anteeksipyytävältä. Sasuke vain nyökkäsi vaiti ja loi katseensa sitten Suigetsuun.

”Akatsukista kuulin jotain, mutta Itachista ei mitään,” vesininja vastasi.

Sasuke tyytyi vastaukseen ilmeettömänä ja odotti sitten Karinin kertovan oman tarinansa. Kunoichi kuitenkin vain kohautti olkiaan ja pyysi katseellaan anteeksi Uchihalta. Sitten vihdoin kaikkien katse kääntyi minuun. Olisi pitänyt arvata, että minulle jäi se rooli, jossa joutuisin kertomaan Sasukelle, etten onnistunut löytämään mitään tietoja toisen Uchihan olinpaikasta. Olin kuitenkin mielessäni tyytyväinen. En ehkä saanut mitään elintärkeää selville Itachista, mutta jotain kylläkin, joten en saisi samaa kohtelua Sasukelta kuin toiset.

”Muistatko, mitä sanoin sinulle kun olimme Mandan sisällä? Siitä, että meidän pitää puhua vakavasti?” kysyin ääneen ja loin hitaan katseen Uchihaan. Sasuke nyökkäsi.

”Muistan. Liittyykö se jotenkin kysymykseeni?” hän kysyi.

”Liittyy ainakin jonkin verran. Meidän täytyy puhua nyt,” sanoin ja loin sitten silmäyksen muihin Käärmeen jäseniin.

”Haluan puhua kaksin Renan kanssa. Voitteko poistua hetkeksi?” Sasuke kysyi muilta.

Juugo nyökkäsi ymmärtävästi ja lähti kohti ovea. Suigetsu virnisti kaksimielisesti ja oli jo selkeästi sanomassa jotain, mutta loin häneen hiljentävän ja rauhallisen katseen. Se näytti tehoavan vesininjaan.

”En usko, että on hyvä idea, että jäät kaksin tuon lehmän kanssa…” Karin sanoi Sasukelle huolestuneella äänellä.

”Älä nyt! Anna heidän puhua rauhassa ja mene vaikka etsimään meille jostain syötävää. Minä kuolen nälkään!” Suigetsu tokaisi kunoichille ja lähti sitten huoneesta Juugon perässä kädet niskan takana.

”Ole sinä hiljaa, friikki! Minä en voi jättää Sasukea, kun hän tarvitsee minua…!”

”Kuka sanoi, että minä tarvitsen sinua? Painu ulos nyt, ennen kuin minä todella menetän malttini!”

Sasuken kylmät sanat leikkasivat veitsen lailla ilmaa ja mustat silmät olivat täynnä patoutunutta raivoa, kun ne katsoivat Karinia. Se oli yksi niistä hetkistä, jolloin oli henkilö tajuaa, että hänen on kadottava nyt näkyvistä ja nopeasti. Uskoin todellakin, että Karinin oli parempi lähteä huoneesta viimeistään nyt. Sasuke näytti niin vihaiselta ja väsyneeltä, että voisi hyvinkin kuristaa Karinin, jos tämä vielä avaisi suunsa väittääkseen vastaan. Punahiuksinen nainen näytti kuitenkin vihdoin tajuavan, miten tosissaan Uchiha oli, joten hän nakkeli niskojaan ja lähti huoneesta paiskaten oven kovaa ja vihaisesti kiinni takanaan. Kun vihdoin jäin kaksin Sasuken kanssa, hän kääntyi katsomaan minua. Tiesin, etten voisi pitkittää keskusteluamme liikaa, koska me molemmat aloimme olla voimiemme rajoilla. Tarvitsimme lepoa ja aikaa, jotta voisimme toipua edellisestä taistelusta.

”…Mitä sait selville kun taistelit Tobia vastaan?” Sasuke kysyi pienen hiljaisuuden päätteeksi.

Tunsin itseni väsyneeksi ja halusin vain vaipua uneen. Vastasin kuitenkin Sasuken katseeseen hitaasti ja tiesin, etten voisi nukkua ennen kuin kertoisin hänelle kaiken minkä tiedän.

”Sinä varmasti arvasit tämän jo, mutta Tobi oli todella paljon vahvempi kuin luulin,” sanoin ensin. Sasuke nyökkäsi.

”Huomasin sen kun näin vammasi. Hän siis vain lähti pois tappamatta sinua?” hän kysyi ja kuulosti hieman epäilevältä viimeisten sanojen kohdalla.

”Pitää paikkansa. Hän sanoi, ettei tappaisi minua, koska tulisi löytämään vielä kyvyilleni jotakin ”käyttöä”. En tiedä mitä hän tarkoitti sanoessaan niin…” mutisin hiljaa ja ajatukseni alkoivat taas palata taisteluun, jonka olin käynyt Tobia vastaan.

”Akatsuki suunnittelee jotain suurta. Se ei voi enteillä mitään hyvää, mutta jos se tarkoittaa sitä, että he ovat nyt enemmän kuvioissa, kaikki ei ole ollut turhaa. Se tarkoittaa, että Itachin löytyminen on helpompaa…” Sasuke pohti ääneen katsoen lattiaan.

”Aivan. Asia kuitenkin, mistä halusin puhua kanssasi, liittyy suuresti kuitenkin Tobiin,” sanoin. Sasuke kohotti katseensa nyt ja näytti hieman uteliaalta.

”Mitä Tobista?” hän kysyi.

 Huokaisin syvään ja yritin miettiä miten sanoisin asiani. Olisiko suora vai, kertoisinko kaiken taistelun alusta saakka, jotta hän ymmärtäisi minua paremmin? Kehoni huusi vaativansa lepoa, joten päätin hoitaa asian mahdollisimman nopeasti pois mielestäni.

”Hän on kolmas elossa oleva Uchiha. Tiedän, että tämä voi olla pieni järkytys, mutta se on totuus,” totesin lopulta ja odotin seuraavaksi Sasukelta jotain reaktiota, mitä tahansa.

Näin selvästi, miten Sasuken keho jäykistyi ja hänen silmissään välähti hyvin nopeasti ilme, joka kertoi shokista, mutta pian hänen kasvoillaan oli taas kaikki tunteet peittävä naamio, jonka läpi kukaan ei kyennyt näkemään. Hänen ajatuksiaan ei todellakaan voinut tietää tai arvata hänen tunteitaan, ellei osannut lukea noita mustia, pohjattomia silmiä.

”…se siis on totta. Kolmas Uchiha, joka on elossa…” hän mumisi itsekseen katse lukittuna jälleen lattiaan. Nyökkäsin ja tunsin oloni merkilliseksi. Se varmaankin johtui siitä, etten tiennyt mitä sanoa.

”Oletko tiennyt tästä eloonjääneestä jo kauan?” kysyin lopulta hiljaisella äänellä. Sasuke loi minuun oudon katseen ja huokaisi lyhyesti.

”Olen itse asiassa epäillyt sitä jo muutaman vuoden ajan. En halunnut kertoa epäilyistäni kenellekään, koska en ollut varma ja asia koskettaa vain minua ja klaaniani,” hän kertoi.

”Mikä sai sinut epäilemään, että elossa on kolmas Uchiha, jos saan kysyä?”

Kysymykseni saattoi olla ehkä liian henkilökohtainen, mutta Sasuke vastasi silti. Hänen äänensä tai ilmeensä eivät muuttuneet lainkaan.

”Vaikka Itachi olikin nero jo niin nuorena ja kuului Anbuun, hän ei silti voinut tappaa yksin koko klaania. Muut olivat vanhempia kuin hän ja heillä oli enemmän kokemusta, joten se ei käynyt järkeen, että joku noin nuori tappaisi yksin niin monta ihmistä. Hänellä täytyi olla apua ja kukaan muu ei ollut mahdollinen apuri, kuin toinen Uchiha,” hän totesi yksinkertaisesti.

”…vai niin…” totesin hiljaa itsekseni ja siirsin sitten katseeni Uchihasta huoneen seinille.

”Et maininnut syytä siihen, miten arvasit Tobin olevan Uchiha…” Sasuke sanoi. Loin häneen nopean silmäyksen ja sitten katsoin taas edessäni olevaa seinää. Olin niin väsynyt…

”Hän käytti Sharingania koko taistelumme ajan. Kun oli kyse taijutsusta, hän näki kaikki liikkeeni etukäteen. Arvasin sen siitä jo. Se, että hän käytti klaanillenne ominaista tuli-jutsua, varmisti epäilyni,” selitin ja toivoin, etten joutuisi puhumaan enää kauan. Olin jo ylittänyt jaksamiseni rajat.

”Myönsikö Tobi olevansa Uchiha?” Sasuke kysyi. Nyökkäsin ja yritin unohtaa päässäni tuntuvan jyskytyksen.

”Kyllä. Kerroin hänelle sen, mitä olin saanut selville taistelun aikana ja hän myönsi kaiken. Tämän lisäksi hän sanoi jotain, mikä jäi häiritsemään minua…” sanoin ja ääneni hiljeni viimeisten sanojen myötä. Sasuke kohotti kulmiaan.

”Mitä hän sitten sanoi?”

”Sen, että sinun tulee etsiä Itachi käsiisi ja että kun tapaamme Tobin seuraavan kerran, hän kertoisi meille totuuden.”

Kun sanat olivat päässeet suustani, saatoin suorastaan tuntea turhautumisen, epäluulon ja uteliaisuuden, mitkä tulivat Sasukesta. Hän kuitenkin yritti pitää ilmeensä peruslukemilla, mutta tiesin, että hän pyöritteli uutta tietoa mielessään uskomattomalla nopeudella. Hän todellakin oli Uchiha.

”Mistä totuudesta voisi olla oikein kyse…?” Sasuke mietti ääneen ja loin katseensa minuun. Hän selvästikin halusi kuulla mielipiteeni asiaan liittyen ja se yllätti minut.

”En osaa sanoa, mutta luulen, että se tulee vielä joskus ilmi. Se on joko hyvä tai paha asia…” sanoin lopulta huokaisten. Sasuke katsoi minua jonkin aikaa hiljaa ja ilmeettömästi, ennen kuin nyökkäsi lopulta hyväksyvästi.
”Niin…meidän pitää olla valmiina kaikkeen…” hän sanoi ja loi minuun sitten katseen, jota en osannut tulkita.
”Mitä?” kysyin, koska hänen silmänsä tekivät oloni silloin hieman levottomaksi.

”…kiitos, Rena,” Sasuke sanoi ja sai minut jälleen yllättymään.

Olin melko hämmentynyt. Vaikken ollut tuntenutkaan Uchihaa kauan, tiesin sen, ettei hän usein kiittänyt ihmisiä tai osoittanut näille paljon kiitollisuuttaan muuten. Ehkä se vain kertoi siitä ylpeydestä, jonka hän oli saanut Uchihan syntymälahjana. Oli miten oli, tunsin kuitenkin kiitollisuutta tuota pientä elettä kohtaan, sillä tiesin nyt, että kun se tuli Sasukelta, se merkitsi paljon.

”…ole hyvä. Toivon, että tiedosta on vielä joskus sinulle apua,” sanoin, ennen kuin ehdin ajatella sanojeni järkevyyttä kunnolla. Mikä minua oikein vaivasi?!  

Sasuke nyökkäsi minulle ja sitten hän katseensa alkoi lasittua. Ennen kuin tajusin mitä tapahtui, hänen silmänsä sulkeutuivat ja pää notkahti rintaa vasten. Huokaisin lyhyesti. Vaikutti siltä, että hänen kehonsa ei ollut niin vahva ja selkeä kuin hänen mielensä juuri nyt. Väsymys otti minustakin kuitenkin pian vallan. Kun tiesin sen, että emme enää keskustelisi asiasta, sallin itseni vajota ansaittuun ja syvään uneen.

*** 
Sasuke
 
En tiedä yhtään kuinka kauan nukuin, mutta sen verran pystyin sanomaan, etten ollut pitkään aikaan nukkunut yhtä sikeästi kuin nyt. Taistelu oli uuvuttanut kehoni kokonaan ja se oli saanut vaatimaansa lepoa ja kun avasin silmäni, saatoin tuntea voimieni palautuneen osittain. Kaiken tämän lisäksi en ollut nähnyt yhtäkään unta nukkuessani ja olin siitä hyvin yllättynyt ja samalla kiitollinen. Nimittäin mielessäni oli pyörinyt vain yksi ainoa ja sama painajainen jokaisena yönä viimeisen kymmenen vuoden ajan, jota en päässyt koskaan pakoon. Se oli aina se sama painajainen siitä yöstä kun klaanini tuhoutui. Se vastasi täysin todellisuutta, joten en koskaan herätessäni voinut unohtaa painajaista heti, vaan se pyöri mielessäni jatkuvasti. En koskaan nukkunut hyvin sen takia, sillä näin mielessäni isäni ja äitini kuoleman koko ajan uudestaan ja uudestaan ja kuulin Itachin julman ja tunteettoman äänen korvissani.

Nyt kuitenkin oli toisin. Tunsin oloni levänneeksi ja olin tyytyväinen siihen, että olin saanut nukuttua ilman minkäänlaisia unia. Tiesin kuitenkin, että tarvitsin vielä aikaa voimieni keräämiseen, ennen kuin voisimme jatkaa matkaamme. Vammojen paraneminen veisi hiukan aikaa ja Renaa koski sama asia. Nousin istumaan huoneeni sängyllä ja huomasin, että oli myöhäinen ilta, ehkä pian jo keskiyö. Olin siis nukkunut ainakin yli seitsemän tuntia. En ollut pitkään aikaan nukkunut niin kauan ja se tuntui oudolta kirjaimellisesti.

Huoneessa oli aika pimeää ja kuunvalo tulvi sisään sen ainoasta ikkunasta. Nousin varoen ylös sängystä ja tunsin pientä kipua. Kehossani oli useita mustelmia sekä käsissäni ja poskessani muutama viiltohaava. En ollut hoitanut haavojani ja niissä oli jonkin verran kuivunutta verta. Myös vaatteissani oli likaa ja verta ja ne olivat todennäköisesti muutenkin käyttökelvottomia. Juugo oli kuitenkin arvannut tarpeeni ja hankkinut jostain tummansinisen yukatan, jonka hän oli asettanut huoneen tuolille eteeni. Hän oli lisäksi jättänyt pienen lapun, jossa selitti ostaneensa minulle vaatteen ja kertovansa olevan huoneessaan Sugtsun kanssa. Tämän lisäksi hän oli pyytänyt minua kertomaan välittömästi, jos tarvitsisin jotakin. En voinut estää pientä hymähdystä, joka tuli suustani. Juugo todella tunsi minut hyvin ja kunnioitti tahtoani.

Niinpä astuin viileälle lattialle, riisuin hien, veren ja lian peittämät vaatteeni ja astuin huoneessa olevaan suihkuun. En halunnut olla kaiken tuon lian peitossa, joten juuri nyt peseytyminen tuntui kaikista järkevimmältä vaihtoehdolta. Kun lämmin vesi satoi päälleni, tunsin oloni vielä selkeämmäksi ja rennommaksi kuin herätessäni. Jokainen lihas kehossani rentoutui veden koskettaessa niitä ja suljin hetkeksi silmäni. Minun ei tarvinnut kauan ajatella aiemmin tänään käytyä taistelua paljon, ennen kuin ajatukseni kääntyivät taas tahtomattani naiseen, jonka kanssa olin onnistunut pakenemaan varmaa kuolemaa Akatsukin käsissä.

Rena todellakin oli onnistunut jälleen yllättämään minut ja tekemään vaikutuksen. En ollut nähnyt hänen taisteluaan Tobia vastaan, mutta tiesin silti, ettei taistelu ollut varmasti helppo. Akatsukin nimi jo teki selväksi heti alussa sen, että sen jäsenten taidot olivat korkealla, eikä kuoleman mahdollisuutta voinut sulkea pois ikinä. Vaikka Tobi olikin lähtenyt pois taistelusta ja jättänyt Renan henkiin, olin silti ylpeä uudesta ryhmän jäsenestä. Rena ei pelännyt vihollistaan, oli tämä kuka tahansa, muttei myöskään aliarvioinut tätä. Hän oli tehnyt parhaansa, vastannut haasteeseen pelkäämättä ja uskalsi laittaa henkensä likoon. Hän tiesi omat kykynsä ja rajansa, eikä ylittänyt niitä turhaan. Tämän lisäksi hänen oli onnistunut saada hyvin tärkeää tietoa viholliseemme liittyvää tietoa. Asia oli kuitenkin muuttumaton, Rena oli ansainnut arvostukseni ja tiesin, etten enää aliarvioisi häntä.

Kun suljin vesihanan, huomasin, että haavani olivat auenneet ja tuore veri tuhri suihkun lattiaa hieman. Irvistin sisäisesti ja tiesin, että minun pitäisi puhdistaa ja sitoa haavat mahdollisimman pian. Uteliaisuuteni Renan vointia kohtaan kuitenkin vei voiton ja päätin tarkistaa hänen kuntonsa ennen sitä. Tiesin, että toimin nyt täysin vastoin tapojani. Olin luonteeltani hyvin itsekäs (kykenin myöntämään sen itselleni), koska olin Uchiha ja yleensä sain sen minkä tahdoin. Tiesin myös, mitä tahdoin ja yleensä ajattelin aina omaa etuani. Nyt kuitenkin oli toisin ja se huolestutti minua jonkin verran.

Päätin toimia tällä kertaa kuitenkin tapojeni vastaisesti, joten päätin käydä katsomassa Renaa. Pukeuduin siniseen yukataan ja päätin polttaa vanhat vaatteeni seuraavana päivänä. Voisin hankkia todennäköisesti uusia ninjavaatteita kaupungista. Kun katsoin kuvaani peilistä, olin tyytyväinen siihen, että yukata sopi päälleni erinomaisesti. Tietysti näytin edelleen siltä, että olin käynyt vaativan taistelun ja olin toipumassa, mutta katseeni oli jälleen valpas ja täynnä voimaa ja tunsin oloni melko hyväksi olosuhteet huomioon ottaen. Niinpä pyyhkäisin mustia hiussuortuvia pois silmieni edestä ja astuin sitten ulos huoneesta.

Menin oitis Renan ja Karinin huoneen oven eteen ja harkitsin vielä kerran, että kannattaisiko minun nyt tehdä tämä. Voisin sanoa, että halusin vain tietää Renan kunnon sen takia, että voisimme jatkaa pian matkaa tai sitten voisin keksiä jonkun muun tekosyyn vierailuuni. Päästin suustani turhautuneen äänen ja koputin pari kertaa puiseen oveen. En ehtinyt laskea kättäni alas, kun Karin avasi huoneen oven ja näytti hyvin ilahtuneelta huomatessaan minut. Tunne ei todellakaan ollut molemminpuolinen.

”Hei, Sasuke. Tunsin chakrasi oven läpi. Onko sinulla jotain asiaa minulle?” hän kysyi kainosti ja loi minuun himokkaan katseen. Tunsin juuri nyt inhoa kyseistä kunoichia kohtaan.

”Itse asiassa haluaisin nähdä Renan. Onko hän hereillä?” kysyin. Karinin hymy katosi oitis hänen kasvoiltaan ja tilalle ilmestyi vihainen irvistys.

”Hän nukkuu ja sanoi ennen nukahtamistaan, että sinä olet maailman rumin, ilkein ja huonoin ninja ikinä,” hän sanoi voitonriemuisella äänellä kädet lanteillaan.

”Älä viitsi valehdella minulle nyt. Haluaisin vain nähdä hänet. Siirrytkö oven edestä itse vai pitääkö minun siirtää sinut?”

”Sinun täytyy kai käyttää rajumpia otteita kanssani, Sasuke…”

En jaksanut enää siinä vaiheessa kuunnella Karinin jaarittelua tai välittää hänen tunteistaan, vaan työnsin hänet pois tieltäni ja astuin sisään huoneeseen. Karin yritti huutaa jotain vastalausetta minulle, mutta työnsin hänet ulos huoneesta ja laitoin oven sitten lukkoon, kun punahiuksinen nainen oli jäänyt varmasti käytävän puolelle. Sitten käännyin katsomaan vuodetta, jossa Rena makasi. Päätin mielessäni kiittää Juugoa myöhemmin, sillä hän näytti myös huolehtineen Renasta. Hänet oli peitelty ja hänen vieressään olevalla pienellä pöydällä oli lasillinen kirkasta vettä. Loin katseeni kuitenkin nukkuvan naisen kasvoihin. Hän näytti kuun valaisemana erittäin rauhalliselta ja kelmeä valo sai hänen ihonsa näyttämään valkealta.

”…sait ilmeisesti nukuttua tarpeeksi,” Rena sanoi äkisti. Olin yllättynyt siitä, että hän oli hereillä. Hänen silmänsä kuitenkin pysyivät edelleen kiinni.

”Niin. Miten voit?” kysyin ja huomasin ääneni olevan epätavallisen utelias. Se teki oloni sietämättömäksi. Rena hymähti ja pieni hymy kaareili hänen kasvoillaan.

”Olen elossa. Kehoni ei ole kuitenkaan täysin toipunut,” hän vastasi. Nyökkäsin ymmärtäen ja laskin sitten katseeni lattiaan.

”Selvä. Tulin kysymään ainoastaan vointiasi, joten…” sanoin hiljaa ja olin jo lähdössä huoneesta, kunnes Renan epätavallisen pehmeä ja hiljainen ääni pysäytti minut.

”Sasuke, odota…”

Käännyin ympäri hitaasti ja loin sitten ilmeettömät kasvoni kohti Renaa. Hän oli noussut istuma-asentoon ja avannut silmänsä. Turkoosin väriset silmät toivat salaperäistä valoa huoneen pimeyteen.   

”Mitä nyt?” kysyin hieman tylymmällä äänellä kuin olin tarkoittanut. Rena nyökkäsi hitaasti kohti haavojani, jotka olivat auenneet. Ilmeisesti päälläni oleva yukata ei peittänyt niitä täysin.

”…olen kunnossa. Aion mennä sitomaan ne joka tapauksessa nyt, joten…” sanoin ja järkeni käski minua poistumaan huoneesta nyt ja jättämään Rena taakseni. Halusin palata takaisin yksinäisyyteni ja hoitaa itse omat asiani.

”Älä viitsi. Pelastit henkeni ja aion auttaa sinua, jotta voin maksaa velkani,” Rena totesi yksinkertaisesti.

”Tein vain sen, mitä täytyi, jotta selvisimme hengissä. Et ole minulle velassa,” vastasin ja loin Renaan katseen, jonka oli tarkoitus lopettaa keskustelumme. Rena kuitenkin pudisti päätään kevyesti niin, että hiukset hulmusivat ilmassa. Sitten hän loi taas katseensa minuun.

”Ei, Sasuke. Moni ei olisi pitänyt henkeäni sen verran arvokkaana, että se olisi pelastamisen arvoinen. Olivatpa syysi siihen mitkä tahansa, olen kiitollinen avustasi. Haluaisin puhdistaa ja sitoa haavasi, jos sinulle sopii,” sanoi hiljaa ja odotti sitten vastaustani tyynesti.

Olin lievästi sanoen järkyttynyt kun kuulin kunoichin sanat ja jokainen järkevä solu kehossani huusi, että minun ei pitäisi suostua hänen ehdotukseensa. Inhosin fyysistä kontaktia hyvin paljon ja koska olin menettänyt perheeni kahdeksanvuotiaana, olin joutunut huolehtimaan siitä saakka itse itsestäni. Olin aina sitonut itse haavani, jotka olin saanut ja kestänyt seuraukset, jos en kyennyt tekemään niin. En ollut koskaan pyytänyt kenenkään apua. Renan ele tuntui melko oudolta ja ahdistavalta mielestäni ja tunsin kehoni jäykistyvän, kun ajattelinkin, että antaisin hänen koskea ihoani. Rena näytti huomaavan miten kehoni reagoi hänen pyyntöönsä, joten hän huokaisi ja käänsi katseensa sitten polviinsa.

”Olisi pitänyt arvata se…” hän kuiskasi hiljaa ja sulki sitten silmänsä.

”Mitä?” minun oli pakko kysyä.

Rena nosti sitten katseensa ja sai jollakin tavalla minut katsomaan häntä suoraan silmiin. Näin kirkkaissa silmissä tutkimattoman katseen.

”Olet ihan kuin minä. Sinä et siis kestä myöskään fyysistä kosketusta…?” hän kysyi hiljaa ja tuntui siltä, kuin hän ei olisi odottanut kysymykseen vastausta.

Viimeistään silloin koko kehoni jäykistyin täydellisesti ja minusta tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt minua kasvoihin. En kuitenkaan irrottanut katsettani Renan silmistä. Tiesin, että hän oli oikeassa. Tiesin, että olin hyvin itsekeskeinen ja menneisyydessä elävä ihminen, joka ei ansainnut mitään hyvää enää elämäänsä. Silti, noiden sanojen kuuleminen ääneen tuntui jollain tavalla melko oudolta ja pelottavalta. Rena oli jälleen sanonut ääneen sen, mitä jossakin hyvin syvällä sisimmässäni mietin toisinaan ja se pelotti minua. Miten hän kykeni lukemaan minua niin hyvin? Kuinka hän teki sen?

”…olet oikeassa. Fyysinen kontakti ihmisten kanssa on jotain, mitä välttelen…” sain lopulta sanottua, kun löysin ääneni.
 
Se kuulosti niin tunteettomalta juuri nyt. Samalla kuitenkin ajattelin sitä hetkeä, kun olimme olleet Renan kanssa Mandan sisällä. Mikä minua oli silloin oikein vaivannut? Miten olin kyennyt olemaan niin lähellä häntä? Miten hänen tuoksunsa oli saanut oloni niin erilaiseksi? En pystynyt unohtamaan, vaikka kuinka halusin, hentoja käsiä ja niiden kosketusta omiani vasten. Miksi?!

”Ymmärrän sinua, Sasuke. Olen ihan samaa mieltä, mutta haluan kuitenkin, ettet vuoda kuiviin. Osa haavoistasi taitaa olla sellaisessa paikassa, missä et itse pysty niitä hoitamaan, vai mitä?” Rena kysyi hiljaa.

Koska en juuri silloin löytänyt ääntäni, tyydyin nyökkäämään mykän vastauksen hänelle. Sitten katsoin häntä kysyvänä.

”Miksi sinä et kestä fyysistä kosketusta? Tiedät varmasti syyn siihen, miksi olen sellainen kuin olen, mutta mikä sinun syysi on?” kysyin lopulta.

Kun sanat karkasivat huuliltani, Rena laski katseensa ja hänen ilmeensä kiristyi. Hänen silmissään oli jälleen etäinen katse, jota en osannut tulkita.

”Meillä kaikilla on syymme, Sasuke. En halua vain puhua omastani, siinä kaikki…” hän vastasi lopulta kuiskaten.

Tunsin outoa halua sanoa jotain, mutta tiesin hyvin, ettei tällaiseen hetkeen löytynyt sanoja. Saatoin arvata sen, että hänen menneisyyteensä liittyi noiden sanojen takia paljon tuskaa, mutta pysyin silti vaiti. Tämä ei siis ollut helppoa meille kummallekaan.

”…miksi tekisit sen? Miksi sitoisit haavani, jos kerran myös itse inhoat fyysistä kosketusta?” kysyin hitaasti.
Renan kasvoille levisi väsynyt ja surumielinen hymy.

”Meidän täytyy elämässä usein tehdä asioita, joista emme nauti ja joita emme halua tehdä, mutta teemme ne, koska on pakko tai koska se on oikein. Tämä on yksi niistä hetkistä, Sasuke. Minun pitää unohtaa pelkoni, koska tämä on oikein ja koska jonkun pitää tehdä tämä,” hän vastasi hieman värisevällä äänellä.

En ollut koskaan uskoakseni kuullut Renan äänen värisevän edes hiukan, joten ymmärsin vasta nyt, miten tosissaan hän oli. Hän todellakin aikoi kohdata pelkonsa fyysistä kontaktia vastaan, jotta voisi auttaa minua. Se samalla teki minuun vaikutuksen, että sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi ja hyvin oudoksi. Tunsin samalla hetkellä huonoa omatuntoa ja sitä ei tapahtunut todellakaan usein. Karin, Juugo ja Suigetsu pystyivät todistamaan sen useilla esimerkeillä. Silloin myös tajusin jotain hyvin tärkeää. En tuntenut olevani Renan vilpittömän eleen arvoinen, en uskonut, että ansaitsisin hänen apuaan sillä hetkellä. Tunsin oloni vain hyvin vihaiseksi, kuten useita kertoja tähänastisessa elämässäni. Nyt en kuitenkaan vihannut Itachia, kohtaloa tai edes ketään muutakaan, kuten yleensä. Ei, tällä kertaa vihasin vain ja ainoastaan itseäni.