Kaunis kaari. Niin kaunis. Niin kaunis, että voisin koskettaessa tuntea itseni aivan likaiseksi, muotopuoleksi, joka on hakattu tunnistamattomaksi. Käteni ovat niin likaiset verrattuna puhtaaseen ihoon, joka hohti tuossa auringonpaisteessa. Jos voisin pestä käteni ja koskettaa tuota vaaleaa ihoa!

Ja siinä toinen. Lantion kaari taipui kuin unelma, kaiken täydellisyyden perikuva. Söpö napasi kantoi kaunista korua itsessään tyytyväisenä, julistaen maailmalle olevansa kaunis. Olisin halunnut puhaltaa varovasti napaasi, haistella tuoksuasi.

Täydelliset jalat, tanssivat hiekassa. Kuinka joku voikin olla noin siro, niin haavoittuvainen ja särkyvä? Olisi halunnut nostaa sinut käsilleni, mutta olisit varmasti pirstoutunut tuhansiksi sirpaleiksi.

Hiukset hohtivat auringonvalossa, kultaa, sitä samaa ainetta mitä kaivosmiehet louhivat syvältä maan uumenista. Kuparia, mikä saa silmäni loistamaan onnesta. Punaista kuin poskesi, jotka hohkavat iloa ja lämpöä. Mustaa kuin yö, joka peitti joka ilta varjollaan. Hopeista, joka tanssittaa minut pyörryksiin.

Jokin vilahti solisluiden kohdalla. Koru? Oliko se pentagrammi? Kyllä, olin varma siitä, samanlainen, mitä roikkui korvissa. Olisiko se kauneuden symboli? Kiertäen sinut pikkurillinsä ympärille...

Nuo pienet kädet, jotka heiluvat kylkiä pitkin. Kuinka täydellisen sirot ne ovat. Tuossa näkyy tatuointi, olisiko lohikäärme? Kenties ruusuköynnös? Teksti? En saa selvää, silmäni ovat sokaistuneet tuosta vaaleasta ihosta.

Sinun ihossasi on naarmu, rakkaani. Mistä se on tullut? Voisin suojella sinua noilta, ettei tuollaisia enää tulisi. Se pirstoo kauniin posliini-ihosi, repii kauneuteesi haavan.

Ne silmät, se nenä, nuo huulet. Kuinka voin olla katsomatta niitä? Tuijottamatta silmiä, sipaisematta nenää, koskettamatta huulia omillani...? Niin kauniisti ne kutsuvat minua, kuiskivat nimeäni...

Ja nuo miehisen haluni herättäjät: takapuoli ja rinnat. Kiinteät, mutta samalla niin pyöreät, juuri sopivat käteen. Olisin voinut koskettaa niitä, jotta muistaisin ne ikuisesti. Tahtonut viedä ne omakseni, tuntea ne aina kun haluaisin.

Olisin...

"IIIIK! Joku pervo on puskassa!"
"Hyi! Apua!"
"Mitä, missä?"
"Tuolla puskassa!"

Rannalle syntyi paniikki tyttöjen vetäessä pyyhkeitä vartaloidensa peitoksi tuijottaen puskaan, jossa pervo kuulemma oli. Ja niin siellä näkyi sellainen olevan.

Tyttöjen huutaessa ja kiljuessa, etsiessä pyyhkeitään, nousi puskasta valkeahiuksinen mies peloissaan.
"Tytöt tytöt, älkäähän nyt, älkää peittäkö vartaloitanne!" mies huusi hädissään. "Älkää peittäkö kauniita muotojanne!"

Kiljuminen vain yltyi tyttöjen paniikin muuttuessa vihaksi. Mies, joka puskasta oli tullut, oli jokaisen tytön painajainen, johon ei halunnut törmätä unissa, eikä varsinkaan yleisellä uimarannalla kesällä. Eikä talvella.

"Sennin!"

Mies virnisti laittaen kädet lanteilleen.
"Tunnistivathan kaunokaiset minut", Sennin totesi virnistäen. "Olette varmasti kuulleet, kuinka mahtava ja komea rakastaja minä..."

Loppuun asti Jiraiya ei ehtinyt itseään kehua, kun retkeilytuoli lensi nopeasti läpi ilman kolahtaen näppärästi miehen otsaan. Kuului kumahdus, jonka seurauksena mies kaatui maahan tietämättä enää, oliko päivä vai yö.

"Täys kymppi", tuolin heittänyt tyttö totesi virnistäen. Nopeasti rannalla ollut tyttöjoukko keräsi tavaransa ja puki päällensä, kadoten sitten rannalta vähin äänin.

Kaksi tyttöä tulivat varovasti Senninin luokse vilkaisten tajutonta miestä, joka makasi pitkin pituuttaan pusikossa.
"Uskotko, että hän selviää?" nuorempi tytöistä kysyi.
"Uskoisin," vanhempi vastasi katsoen Senniniä. "On hän pahemmastakin selvinnyt."
"On häntä ennenkin heitelty..."
"...hakattu..."
"...pahoinpidelty..."
"...huomattu..."
"...nolattu..."
"...jätetty yksin..."
"...kyllä hän selviää."

Tytöt kääntyivät ympäri ja lähtivät samaan suuntaan, mihin muut tytöt olivat kadonneet. Kun tyttöjen askelet eivät enää kuuluneet kunnolla, nousi Sennin istumaan virnistäen tyytyväisenä.
"Kyllä minusta noilla kahdella joka tapauksessa on hyvät perseet", mies totesi hymyillen.

Kuului oksien katkeamista kun Jiraiya nousi ylös puistellen pölyt vaatteistaan lähtien samaan suuntaan, mihin tyttöjoukko ja nuo kaksi viimeistä tyttöä olivat kadonneet. Ehkä hän ehtisi katsella näitä vielä hetken, ennen kuin he palaisivat miestensä tykö...

Matkalla mies kaivoi taskustaan muistiinpanot katsoen niitä mietteliäänä. Kyllä hän kelpuuttaisi sen kirjaksi. Jälleen kerran.

Kaunis kaari. Niin kaunis. Niin kaunis, että voisin koskettaessa tuntea itseni aivan likaiseksi, muotopuoleksi, joka on hakattu tunnistamattomaksi. Käteni ovat niin likaiset...

...mutta muistakaa, että nainen on lajeista pitkävihaisin. Rannallakin.

Jiraiya Sennin