FrUk » Mon chér - Aisurando
(Listaa käyttäjän ficit)
Tarinan osat
Arvostelu
3
Katsottu 1195 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K13- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 1885 sanaa, 12828 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2013-02-14 19:25:24 - Sarja kesken
Kansio:
Paritus (S-K13) - poikarakkaus kjeh, voi olla sekava, i know, mut pistin inspin peliin xd
Tarinan osat
Arvostelu
3
Katsottu 1195 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Yksi ja ainoa kerta - se ainoa kerta oli kamala. Englanti hieraisi uneliaita silmiään, heilautti jalkansa sängyn yli ja nousi ylös. Arthur käveli hiljaisesti peilin eteen, katsoi itseään. Hyi. Hyi, Arthur - kauheat silmäpussit ja takkuiset hiukset. Brittiläisen terävä katse osui heti alavartaloon. Vain boxerit - ei paitaa päällä. Mitä oikein oli tapahtunut? Kirklandin katse osui myös peilin kautta, lattialla oleviin pulloihin. Arthurin silmät suurenivat. Kuka muu täällä oikein oli ollut, hänen lisäkseen? Arthurin huulien välistä oli päässyt järkyttyneen oloinen huokaisu. Alakerrasta tuli hyvä ruoan tuoksu - todellakin, hänen seurassaan oli joku.
Arthur oli jumittunut peilin eteen, mitä hän tekisi? Alakerrasta kuului laulua ja tuoksu karkasi britin huoneeseen. Kirklandin oli aivan pakko vain napata lattialta eiliset vaatteet ja pukea ne päälle. Kuitenkin herraa alkoi arveluttamaan, mistä pääkipu oli peräisin. Arthur huokaisi uudelleen, pisti punaiset aamutossunsa jalkaan ja laittoi lisäksi sinisen aamutakin päälleen. Brittiläinen lähti selvittämään, mistä tuo tuoksu oikein tuli ja samoin laulu. Matala ja miehekäs sellainen. Hänen täytyi ottaa seinästä tukea, että pääsisi alas asti, keittiöön. Portaiden kanssa kamppaileminen otti brittiä päähän ja tuo meni väkisin tiheämpää vauhtia. Arthurilla kesti vähän aikaa, kun pääsi hoiperrellen alas, mutta juuri viimeisessä portaassa, hän oli lentämässä lattialle, joku oli tullut ja estänyt sen, ottanut käsilleen. Pelastanut.
Ranskalaisen siniset silmät hiljaa maata ja tuo otti Arthurin käsilleen hetkeksi. Oliivinvihreät silmät hakivat tuon vanhemman miehen katsetta - silmiä, kuka tuo oli? Englannilla oli aavistus kyseisestä henkilöstä. Pian kuului lempeä, mutta matala ääni - Arthur todellakin piti siitä äänensävystä. ”France?” brittiläisen huulien välistä pääsi hiljainen ja hieman hämmentynyt huokaisu, kysyvä sellainen. Kirkkaan siniset silmät kääntyivät brittiä kohden, katseet kohtasivat vihdoinkin. Arthurin silmät pyöristyivät - mitä Ranska teki hänen luonaan? Monta kysymystä pulpahti britin mieleen, toisaalta olihan se mukavaa, että Francis oli hänen luonaan, nimittäin kun oli niin yksinäistä. ”Mitä teet täällä?” Englanti kysyi hiljaa ja katsoi ranskalaista, tuota herttaista persoonaa.
”Huomasin sinut baarissa sammuneena, päätin sitten kyydittää sinut kotiin - mutta kun heräsit illalla niin aloit juomaan uudelleen, jouduin laittamaan sinut nukkumaan, ajattelin vain - että yöpyisin luonasi jos jotain tapahtuisi”, ranskalainen selitti ja siveli tuon vaaleita, lyhyitä ja takkuisia hiuksia, kantaen keittiöön. Arthur istuutui hiljaa pöydän ääreen, otti vesilasin ja yritti helpottaa darraansa juomalla jotain lievempää, vettä. Bonnefoy laski tuon eteen aamupalan ja hymähti. ”Saisit edes jotain syötyä, masennuskuurisi jälkeen - sinulle ei ole näyttävästi maistunut mikään kuin kaupan oksettavat valmisruoat, Angleterre ja jopa viinat, olet oppinut pahoja tapoja - tiedät mitä alkoholista seuraa”, sinisilmäinen Francis sanoi lempeästi ja ojensi Arthurille haarukan ja veitsen, saisi tuo maittavan aamupalan tällä kertaa. Vaikka tosin, Ranska tiesi - että tämä päivä alkaisi puolelta päivin alakuloisuudella ja masennuksella - johtui päivästä, jolloin Amerikka oli itsenäistynyt.
Englantilainen otti haarukan ja veitsen - alkaen syömään sitten hiljaa aamupalaansa, jonka ranskalainen oli häntä varten tehnyt. ”Francis, se masennuskuurini, niin luulen, ettei se meinaa lähteä millään muulla kuin alkoholilla, joten voisitko auttaa minua? Pyytäisin hartaasti - tarvitsen apua, ihan oikeasti, ole kiltti”, Englanti aneli kun oli syönyt aamupalansa. Ranska näytti miettivän asiaa, myöntyi ja lupautui auttamaan alkoholi ja masennusasioissa, mutta ei muistuttanut tästä päivästä ollenkaan mitään. Arthur huokaisi helpotuksesta, nousi ylös ja sulki itsensä toista vasten. ”Tiedän varsin hyvin, mikä päivä tänään on. Tahdon apuasi, en tahdo maseentua uudelleen, pahemmin - mutta olen jo. Francis kiltti, I love you”
Ranskalainen katsoi brittiläistä hiljaa ja kiersi kätensä tuon ympärille ja suukotteli tuon otsaa hennosti. ”Minä lupaan auttaa sinut yli tapahtumista, mihin et itse kykene. Je t'aime, Angleterre”, Ranska sanoi kuiskaten, katsoi niitä itkusta verestäviä silmiä, pyyhki kyyneleitä ja syleili. Arthur pysyi rauhallisena, antoi ranskalaisen hoitaa kaiken, ihan kaiken - jopa rauhoittelun, jos se auttaisi tai mahdollistaa terapian tai jotain. Arthur halusi puhua vain omalle ranskalaiselleen, tai vihasta heijastuneelle veljelleen, joka vihaa häntä jo yhdestä asiasta, eipäs aikaakaan kunnes amerikkalainen oli jo ovella, kiivaasti koputtaen.
Francis rauhoitteli Englantia hiljaa ja laski tuon sitten vasta olohuoneen sohvalle istumaan ja antoi jonkun, tuolle - niin rakastetun pehmolelun - käteen. Ranska käveli sitten ovelle ja avasi sen hyvin hitaasti. Siniset silmät näyttivät murhaavan oloisilta, kun ranskalainen katsoi amerikkalaista silmiinkin asti. ”Tahdon puhua veljelleni, painu edestä”, kylmäkelpoinen Alfredin ääni sanoi hyvin kylmästi asiansa. Ranska ei päästänyt toista sisään, suojeli omaa kultaansa, joka istui sohvalla - kasvot verestävinä ja surullisina. ”Anna hänen olla, olet rasittanut ja pahoittanut hänen mieltään tarpeeksi, Alfred”, Ranska sihahti - laittoi oven kiinni ja lähti hitaasti kävelemään Arthurin luokse. Ranskalainen istui brittiläisen viereen, ja nosti nuoremman syliinsä istumaan, alkaen sivelemään hiuksia ja syleilemään.
Sillä välin, Arthur oli painautunut omaa ranskalaista vasten ja kiertänyt kätensä tuon ympärille. Hän huokaisi - katsellen tuon kauniita sinisiä silmiä - tunsi olevansa paratiisissa. Pian kuitenkin, tietystä syystä, tuo puristi otettaan ranskalaisesta, vuodatti hiljaisesti kyyneleitään ja nieli ne. Ranskan ilme muuttui huolestuneeksi, mikä nyt oli? Miksi Englanti itki? ”Mikä nyt? Mon chér?” Francis kysyi huolestunut pilke silmäkulmassa, nosti tuon kasvoja rauhallisesti. Arthur alkoi hiljaa aloittamaan syytä itkuunsa. ”Pelkään, että Alfred tekee jotain sinulle, jos hän satuttaa sinua. Näin hänen ilmeensä, kostonhimoinen ja silmät verestävinä - mitä hän tekee sinulle? Älä jätä minua”, Arthur alkoi nyyhkyttää ja katsoi tuota vetistävin ja verestävin silmin. Ranskalainen puristi tuon hellästi itseään vasten ja hyssytteli, rauhoitteli - syleili ja vannoi rakastavansa, vannoi olevansa turvassa ja suojelevansa itseään ja toista.
Francis hyssytteli vain omaa kultaansa. ”Ranska on muutenkin vahva valtio - olen vahva siihen, pystyn pysymään turvassa ja pelastamaan itseni, kuten sinutkin - älä pelkää, mon chér, älä pelkää”, Francis kuiskasi ja katsoi toista - rauhoitellen edelleen. Englanti nyökkäsi hiljaa ja piti tuosta tiukasti kiinni - painautui ja nukahti suoraan tuota vasten. Ranskalainen hymähti vakavasti ja siveli britin selkää rauhallisesti, tuon täytyisi saada unta - ei ajatella, itsenäistymistä, amerikkalaista tai mitään pahaa. Ei todellakaan. Mitä Alfred keksisi, se ei kävisi toteen, sen hän lupasi toiselle ja itselleen. Pian kuitenkin ranskalainen tunsi, että brittiläinen oli herännyt omaan masennukseensa - masennuksen aiheuttamaan itkuun. Ranska ei pystynyt tekemään mitään taaskaan, kun vain rauhoittelemaan ja laittamaan viltin tuon harteille. ”Lepää hieman - kyllä se siitä”, Ranska kehotti - painoi britin itseään vasten ja siveli toisen selkää rauhallisesti.
Ranska oli oikeassa, jotain tapahtui jo muutaman tunnin päästä...
Muutaman tunnin kuluttua, britin talosta kuului onnellista kiljuntaa. Se kuulosti onnelliselta, hyvin onnelliselta. Ennemminkin tapahtuma oli käynyt varsin kauniisti. Francis oli polvistunut britin eteen, sormusrasia kädessään ja sanonut varsin romanttisesti asian. ”Angleterre, tuletko vaimokseni?” tämä oli juuri se mitä hän oli odottanut peläten ja suunnistaen rakkaudesta. Hänestä tulisi onnellinen, varsinkin ranskalaisen kanssa. Hänellä olisi aviomieskin, ja sehän olisi ranskalainen - mikä päivä. Niin ihana ja kaunis - ei tätä voinut uskoa todeksi. Pian, he saivat yhden asian mieleensä, adoptoisivat lapsen - kauniin ja komean sellaisen.
Toisaalta - Francis oli lähtenyt adoptoimaan lasta ja Arthur odotteli keittiössä teetä juoden. Välillä britin katse osui sormessa olevaan sormukseen, jossa oli timantti - kaunis - ihana, timantti. Mutta, sitten jotain oli kuulunut ulkoa - jotain iloista kiljuntaa ja miehekästä muminaa. Englanti ei voinut uskoa silmiään, tämähän oli jotain niin söpöä. Adoptointi oli käynyt todella nopeasti, kuin Arthur osasi kuvitellakaan.
Pieni ja suloinen poika, raahasi ranskalaista sisälle asti. Poika näytti neljä vuotiaalta - niin viattomalta. Ranska asteli sisään hengästyneenä, kun taas britti nauroi onnellisesti, kun ranskalainen oli nyt adoptoinut, sellaisen ihanan persoonan - josta voisi kasvattaa kunnon miehen. Lapsi kiipesi mieluusti Arthurin syliin, ja britti laski teekuppinsa pöydälle ja otti pojan syliinsä. ”Mikäs sinun nimesi on?” Arthur kysyi hymyillen, ja siveli sitten pojan kauniin vaaleita hiuksia. Silmätkin olivat, sinisen ja vihreän sekoitukset. ”Miun nimi on, Oliver ja olen asunut suurimman osan, Ranskassa ja puolet Iso-Britanniassa”, tuo pikkuinen selitti - äänestä huomasi selvästi, että tuo puhui kumpaakin aksenttia välillä. Englanti hymyili lempeästi, siveli niitä hiuksia. ”Voi, että kun olet niin herttainen, pienokainen”, britti sanoi hiljaa ja hymyili - ”Francis, missä hän nukkuu?”
Francis puri huultaan ja hymyili. ”Jospa minä jotain keksin, hän voisi nukkua Alfredin vanhassa huoneessa sitten, kun saamme sen kuntoon, joten hän voi nukkua meidän vieressämme tämän yön, hänhän on niin pieni vielä, joten tuskin hän uskaltaa yksin nukkua vielä”, Francis tokaisi hieman virnistäen - mutta se meni sitten lempeäksi hymyksi. ”My darling~ Oletpas höpsö”, britti sanoi hymyillen ja katsoi sitten tuota pientä poikaa. ”Tiesitkö sitä - että uskon satuhahmoihin ja luen niitä joka ilta. Isä, onhan ne yksisarviset ja lentävät keijut olemassa, onhan?” tuo pienoinen poika, nimeltä Oliver kysyi hymyillen. Niin ihana ja kaunis hymy. ”Ne ovat olemassa, jos uskot niihin aidosti”, britti sanoi hymyillen iloisesti - taikoi pienen keijun tuon olkapäälle ja hymyili enemmän.
Oliver katsoi olkapäälleen, kaunis pieni keiju - ”Ne ovat olemassa, ne on totta - uskotko sinä satuihin?” pikkuinen poika kysyi Arthurilta ja sitten Francisilta. Arthur hymyili ja katsoi ranskalaista ja sitten poikaa. ”Uskon ja Francis uskoo osittain~”, britti tokaisi virne huulillaan. Francis punastui lievästi. Totta se oli. Oliver sanoi jotain vielä hiljaa ja haukotteli - sulki silmänsä ja nukahti. ”Pikkuinen, nukahti. Francis, viedään hänet vuoteeseen, rakastamme mekin häntä, eikö niin, rakkaani?” britti kysyi ja sai ranskalaiselta vain suudelman vastaan.
Kun kaksikko oli päässyt makuuhuoneeseen, he olivat laskeneet Oliverin nukkumaan ja peitelleet. ”Oma pikkulapsemme - mitenköhän hän nukkuu tämän yön? Vai valvotaanko vielä?” Arthur kysyi ja katsoi häntä pidempää miestä ja sitten adoptiolasta.
”Hmm, en ole varma - kai me voisimme valvoa hetken, kunhan saan rakkautta, niin kuin aina öisin”, Francis tokaisi virnistellen. Arthur virnuili - irvisti, ”Katsotaan katsotaan”, Arthur sanoi aksentillaan ja näytti leikillään kieltä - Ranskalle, mikäkin perverssi. Ranskalainen mutristi huuliaan, lehahti hieman punaiseksi - mutta tutusti hyökkäsi rakkaansa kimppuun. ”Angleterre, mitäs sinä nyt aiot? Et pääse altani mihinkään, et ainakaan kun leikki on loppu”, Francis tokaisi nuolaisten huuliaan - vaikka Arthur yritti kömpiä ylös tuon ison lihaskimpun alta. Britti kuitenkin luovutti pian ja puri huultaan. ”Ole onnellinen, minun ja lapsen kanssa, Arthur”, ranskalainen sanoi ja suuteli Arthuria hetken kiihkeämmin ja sitten rauhoittaen. Francis katsoi tuon oliivinvihreitä silmiä virnistäen.
”Mon chér... je t'aime...”
Arthur oli jumittunut peilin eteen, mitä hän tekisi? Alakerrasta kuului laulua ja tuoksu karkasi britin huoneeseen. Kirklandin oli aivan pakko vain napata lattialta eiliset vaatteet ja pukea ne päälle. Kuitenkin herraa alkoi arveluttamaan, mistä pääkipu oli peräisin. Arthur huokaisi uudelleen, pisti punaiset aamutossunsa jalkaan ja laittoi lisäksi sinisen aamutakin päälleen. Brittiläinen lähti selvittämään, mistä tuo tuoksu oikein tuli ja samoin laulu. Matala ja miehekäs sellainen. Hänen täytyi ottaa seinästä tukea, että pääsisi alas asti, keittiöön. Portaiden kanssa kamppaileminen otti brittiä päähän ja tuo meni väkisin tiheämpää vauhtia. Arthurilla kesti vähän aikaa, kun pääsi hoiperrellen alas, mutta juuri viimeisessä portaassa, hän oli lentämässä lattialle, joku oli tullut ja estänyt sen, ottanut käsilleen. Pelastanut.
Ranskalaisen siniset silmät hiljaa maata ja tuo otti Arthurin käsilleen hetkeksi. Oliivinvihreät silmät hakivat tuon vanhemman miehen katsetta - silmiä, kuka tuo oli? Englannilla oli aavistus kyseisestä henkilöstä. Pian kuului lempeä, mutta matala ääni - Arthur todellakin piti siitä äänensävystä. ”France?” brittiläisen huulien välistä pääsi hiljainen ja hieman hämmentynyt huokaisu, kysyvä sellainen. Kirkkaan siniset silmät kääntyivät brittiä kohden, katseet kohtasivat vihdoinkin. Arthurin silmät pyöristyivät - mitä Ranska teki hänen luonaan? Monta kysymystä pulpahti britin mieleen, toisaalta olihan se mukavaa, että Francis oli hänen luonaan, nimittäin kun oli niin yksinäistä. ”Mitä teet täällä?” Englanti kysyi hiljaa ja katsoi ranskalaista, tuota herttaista persoonaa.
”Huomasin sinut baarissa sammuneena, päätin sitten kyydittää sinut kotiin - mutta kun heräsit illalla niin aloit juomaan uudelleen, jouduin laittamaan sinut nukkumaan, ajattelin vain - että yöpyisin luonasi jos jotain tapahtuisi”, ranskalainen selitti ja siveli tuon vaaleita, lyhyitä ja takkuisia hiuksia, kantaen keittiöön. Arthur istuutui hiljaa pöydän ääreen, otti vesilasin ja yritti helpottaa darraansa juomalla jotain lievempää, vettä. Bonnefoy laski tuon eteen aamupalan ja hymähti. ”Saisit edes jotain syötyä, masennuskuurisi jälkeen - sinulle ei ole näyttävästi maistunut mikään kuin kaupan oksettavat valmisruoat, Angleterre ja jopa viinat, olet oppinut pahoja tapoja - tiedät mitä alkoholista seuraa”, sinisilmäinen Francis sanoi lempeästi ja ojensi Arthurille haarukan ja veitsen, saisi tuo maittavan aamupalan tällä kertaa. Vaikka tosin, Ranska tiesi - että tämä päivä alkaisi puolelta päivin alakuloisuudella ja masennuksella - johtui päivästä, jolloin Amerikka oli itsenäistynyt.
Englantilainen otti haarukan ja veitsen - alkaen syömään sitten hiljaa aamupalaansa, jonka ranskalainen oli häntä varten tehnyt. ”Francis, se masennuskuurini, niin luulen, ettei se meinaa lähteä millään muulla kuin alkoholilla, joten voisitko auttaa minua? Pyytäisin hartaasti - tarvitsen apua, ihan oikeasti, ole kiltti”, Englanti aneli kun oli syönyt aamupalansa. Ranska näytti miettivän asiaa, myöntyi ja lupautui auttamaan alkoholi ja masennusasioissa, mutta ei muistuttanut tästä päivästä ollenkaan mitään. Arthur huokaisi helpotuksesta, nousi ylös ja sulki itsensä toista vasten. ”Tiedän varsin hyvin, mikä päivä tänään on. Tahdon apuasi, en tahdo maseentua uudelleen, pahemmin - mutta olen jo. Francis kiltti, I love you”
Ranskalainen katsoi brittiläistä hiljaa ja kiersi kätensä tuon ympärille ja suukotteli tuon otsaa hennosti. ”Minä lupaan auttaa sinut yli tapahtumista, mihin et itse kykene. Je t'aime, Angleterre”, Ranska sanoi kuiskaten, katsoi niitä itkusta verestäviä silmiä, pyyhki kyyneleitä ja syleili. Arthur pysyi rauhallisena, antoi ranskalaisen hoitaa kaiken, ihan kaiken - jopa rauhoittelun, jos se auttaisi tai mahdollistaa terapian tai jotain. Arthur halusi puhua vain omalle ranskalaiselleen, tai vihasta heijastuneelle veljelleen, joka vihaa häntä jo yhdestä asiasta, eipäs aikaakaan kunnes amerikkalainen oli jo ovella, kiivaasti koputtaen.
Francis rauhoitteli Englantia hiljaa ja laski tuon sitten vasta olohuoneen sohvalle istumaan ja antoi jonkun, tuolle - niin rakastetun pehmolelun - käteen. Ranska käveli sitten ovelle ja avasi sen hyvin hitaasti. Siniset silmät näyttivät murhaavan oloisilta, kun ranskalainen katsoi amerikkalaista silmiinkin asti. ”Tahdon puhua veljelleni, painu edestä”, kylmäkelpoinen Alfredin ääni sanoi hyvin kylmästi asiansa. Ranska ei päästänyt toista sisään, suojeli omaa kultaansa, joka istui sohvalla - kasvot verestävinä ja surullisina. ”Anna hänen olla, olet rasittanut ja pahoittanut hänen mieltään tarpeeksi, Alfred”, Ranska sihahti - laittoi oven kiinni ja lähti hitaasti kävelemään Arthurin luokse. Ranskalainen istui brittiläisen viereen, ja nosti nuoremman syliinsä istumaan, alkaen sivelemään hiuksia ja syleilemään.
Sillä välin, Arthur oli painautunut omaa ranskalaista vasten ja kiertänyt kätensä tuon ympärille. Hän huokaisi - katsellen tuon kauniita sinisiä silmiä - tunsi olevansa paratiisissa. Pian kuitenkin, tietystä syystä, tuo puristi otettaan ranskalaisesta, vuodatti hiljaisesti kyyneleitään ja nieli ne. Ranskan ilme muuttui huolestuneeksi, mikä nyt oli? Miksi Englanti itki? ”Mikä nyt? Mon chér?” Francis kysyi huolestunut pilke silmäkulmassa, nosti tuon kasvoja rauhallisesti. Arthur alkoi hiljaa aloittamaan syytä itkuunsa. ”Pelkään, että Alfred tekee jotain sinulle, jos hän satuttaa sinua. Näin hänen ilmeensä, kostonhimoinen ja silmät verestävinä - mitä hän tekee sinulle? Älä jätä minua”, Arthur alkoi nyyhkyttää ja katsoi tuota vetistävin ja verestävin silmin. Ranskalainen puristi tuon hellästi itseään vasten ja hyssytteli, rauhoitteli - syleili ja vannoi rakastavansa, vannoi olevansa turvassa ja suojelevansa itseään ja toista.
Francis hyssytteli vain omaa kultaansa. ”Ranska on muutenkin vahva valtio - olen vahva siihen, pystyn pysymään turvassa ja pelastamaan itseni, kuten sinutkin - älä pelkää, mon chér, älä pelkää”, Francis kuiskasi ja katsoi toista - rauhoitellen edelleen. Englanti nyökkäsi hiljaa ja piti tuosta tiukasti kiinni - painautui ja nukahti suoraan tuota vasten. Ranskalainen hymähti vakavasti ja siveli britin selkää rauhallisesti, tuon täytyisi saada unta - ei ajatella, itsenäistymistä, amerikkalaista tai mitään pahaa. Ei todellakaan. Mitä Alfred keksisi, se ei kävisi toteen, sen hän lupasi toiselle ja itselleen. Pian kuitenkin ranskalainen tunsi, että brittiläinen oli herännyt omaan masennukseensa - masennuksen aiheuttamaan itkuun. Ranska ei pystynyt tekemään mitään taaskaan, kun vain rauhoittelemaan ja laittamaan viltin tuon harteille. ”Lepää hieman - kyllä se siitä”, Ranska kehotti - painoi britin itseään vasten ja siveli toisen selkää rauhallisesti.
Ranska oli oikeassa, jotain tapahtui jo muutaman tunnin päästä...
Muutaman tunnin kuluttua, britin talosta kuului onnellista kiljuntaa. Se kuulosti onnelliselta, hyvin onnelliselta. Ennemminkin tapahtuma oli käynyt varsin kauniisti. Francis oli polvistunut britin eteen, sormusrasia kädessään ja sanonut varsin romanttisesti asian. ”Angleterre, tuletko vaimokseni?” tämä oli juuri se mitä hän oli odottanut peläten ja suunnistaen rakkaudesta. Hänestä tulisi onnellinen, varsinkin ranskalaisen kanssa. Hänellä olisi aviomieskin, ja sehän olisi ranskalainen - mikä päivä. Niin ihana ja kaunis - ei tätä voinut uskoa todeksi. Pian, he saivat yhden asian mieleensä, adoptoisivat lapsen - kauniin ja komean sellaisen.
Toisaalta - Francis oli lähtenyt adoptoimaan lasta ja Arthur odotteli keittiössä teetä juoden. Välillä britin katse osui sormessa olevaan sormukseen, jossa oli timantti - kaunis - ihana, timantti. Mutta, sitten jotain oli kuulunut ulkoa - jotain iloista kiljuntaa ja miehekästä muminaa. Englanti ei voinut uskoa silmiään, tämähän oli jotain niin söpöä. Adoptointi oli käynyt todella nopeasti, kuin Arthur osasi kuvitellakaan.
Pieni ja suloinen poika, raahasi ranskalaista sisälle asti. Poika näytti neljä vuotiaalta - niin viattomalta. Ranska asteli sisään hengästyneenä, kun taas britti nauroi onnellisesti, kun ranskalainen oli nyt adoptoinut, sellaisen ihanan persoonan - josta voisi kasvattaa kunnon miehen. Lapsi kiipesi mieluusti Arthurin syliin, ja britti laski teekuppinsa pöydälle ja otti pojan syliinsä. ”Mikäs sinun nimesi on?” Arthur kysyi hymyillen, ja siveli sitten pojan kauniin vaaleita hiuksia. Silmätkin olivat, sinisen ja vihreän sekoitukset. ”Miun nimi on, Oliver ja olen asunut suurimman osan, Ranskassa ja puolet Iso-Britanniassa”, tuo pikkuinen selitti - äänestä huomasi selvästi, että tuo puhui kumpaakin aksenttia välillä. Englanti hymyili lempeästi, siveli niitä hiuksia. ”Voi, että kun olet niin herttainen, pienokainen”, britti sanoi hiljaa ja hymyili - ”Francis, missä hän nukkuu?”
Francis puri huultaan ja hymyili. ”Jospa minä jotain keksin, hän voisi nukkua Alfredin vanhassa huoneessa sitten, kun saamme sen kuntoon, joten hän voi nukkua meidän vieressämme tämän yön, hänhän on niin pieni vielä, joten tuskin hän uskaltaa yksin nukkua vielä”, Francis tokaisi hieman virnistäen - mutta se meni sitten lempeäksi hymyksi. ”My darling~ Oletpas höpsö”, britti sanoi hymyillen ja katsoi sitten tuota pientä poikaa. ”Tiesitkö sitä - että uskon satuhahmoihin ja luen niitä joka ilta. Isä, onhan ne yksisarviset ja lentävät keijut olemassa, onhan?” tuo pienoinen poika, nimeltä Oliver kysyi hymyillen. Niin ihana ja kaunis hymy. ”Ne ovat olemassa, jos uskot niihin aidosti”, britti sanoi hymyillen iloisesti - taikoi pienen keijun tuon olkapäälle ja hymyili enemmän.
Oliver katsoi olkapäälleen, kaunis pieni keiju - ”Ne ovat olemassa, ne on totta - uskotko sinä satuihin?” pikkuinen poika kysyi Arthurilta ja sitten Francisilta. Arthur hymyili ja katsoi ranskalaista ja sitten poikaa. ”Uskon ja Francis uskoo osittain~”, britti tokaisi virne huulillaan. Francis punastui lievästi. Totta se oli. Oliver sanoi jotain vielä hiljaa ja haukotteli - sulki silmänsä ja nukahti. ”Pikkuinen, nukahti. Francis, viedään hänet vuoteeseen, rakastamme mekin häntä, eikö niin, rakkaani?” britti kysyi ja sai ranskalaiselta vain suudelman vastaan.
Kun kaksikko oli päässyt makuuhuoneeseen, he olivat laskeneet Oliverin nukkumaan ja peitelleet. ”Oma pikkulapsemme - mitenköhän hän nukkuu tämän yön? Vai valvotaanko vielä?” Arthur kysyi ja katsoi häntä pidempää miestä ja sitten adoptiolasta.
”Hmm, en ole varma - kai me voisimme valvoa hetken, kunhan saan rakkautta, niin kuin aina öisin”, Francis tokaisi virnistellen. Arthur virnuili - irvisti, ”Katsotaan katsotaan”, Arthur sanoi aksentillaan ja näytti leikillään kieltä - Ranskalle, mikäkin perverssi. Ranskalainen mutristi huuliaan, lehahti hieman punaiseksi - mutta tutusti hyökkäsi rakkaansa kimppuun. ”Angleterre, mitäs sinä nyt aiot? Et pääse altani mihinkään, et ainakaan kun leikki on loppu”, Francis tokaisi nuolaisten huuliaan - vaikka Arthur yritti kömpiä ylös tuon ison lihaskimpun alta. Britti kuitenkin luovutti pian ja puri huultaan. ”Ole onnellinen, minun ja lapsen kanssa, Arthur”, ranskalainen sanoi ja suuteli Arthuria hetken kiihkeämmin ja sitten rauhoittaen. Francis katsoi tuon oliivinvihreitä silmiä virnistäen.
”Mon chér... je t'aime...”
Kommentit (Lataa vanhempia)
Ren-fan
- 2013-02-15 09:15:53
Söpö^^ olet hyvä kirjoittamaan. Vaikka en hahmoja tunnekkaan, tähän pääsi silti hyvin mukaan :D
haru-97
- 2013-02-15 21:33:19
Ihana >////<
En ole pitkään aikaan lukenut ficcejä mutta kun se oli hetaliaa ja ranska ja englanti niin olihan se pakko lukea :D
Olisi ollut kivempi jos adoptoitu lapsi olisi ollut joku hetalia tyyppi. Vaikka Sealand tai Canada...Mietin myös että American esiintyminen tarinassa jäi huomiotta...Oletin jo että America saisi kostonsa
Jaa...Again haru sortui valittamiseen. Sorry my bad :(
Enyway Tää oli ihana. LISÄÄ TÄLLAISTA!!!!
En ole pitkään aikaan lukenut ficcejä mutta kun se oli hetaliaa ja ranska ja englanti niin olihan se pakko lukea :D
Olisi ollut kivempi jos adoptoitu lapsi olisi ollut joku hetalia tyyppi. Vaikka Sealand tai Canada...Mietin myös että American esiintyminen tarinassa jäi huomiotta...Oletin jo että America saisi kostonsa
Jaa...Again haru sortui valittamiseen. Sorry my bad :(
Enyway Tää oli ihana. LISÄÄ TÄLLAISTA!!!!
Aisurando
- 2013-02-16 11:00:30
Se jäi siksi, koska se tulee seuraavassa osassa :D Ja luultavammin seuraavassa osassa esiintyy myös Kanada - ja en taida paljastaa sen enempää, mutta se nähdään sitten. Kjeh~
Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste