Kylmä. Vesi valuu niskaan ja selkää pitkin alas kastellen housujen nyörin märäksi. Tuijotan puun runkoa näkemättä sitä ollenkaan, ajatukset pyörien vain ja ainoastaan paskassa. Voisin melkeimpä itsekin pyöriä tuossa edessäni olevassa lammikossa jossa on ainakin kymmenen senttiä vettä ja kaksikymmentä senttiä mutaa. Vilun väreet kulkevat yhtä  matkaa vesipisaroiden kanssa. En ole varma kauanko olen tässä kivellä istunut, keskellä metsää. Ketään ei ole näkynyt, kukaan ei ole tullut etsimään, eikä se ole ihmekkään. On tämmöinen sää niin kuka nyt tulisi istumaan ulos? Muuta kuin minä. Miksi minäkään edes jaksan istua täällä, saan vain flunssan ja pahimmassa tapauksessa hypotermian. Mutta miksi välittää siitä? Miksi edes välittää mistään. Olen yksin, koen kaikki aina yksin, elän aina yksin; koko yhteisön keskellä.  Miksi siis jaksaisin välittää siitä mitä minulle tapahtuu? Silti, mieleni syvimmässä ja kaukaisimmassa sopukassa omatuntoni kolkuttaa, että nyt täytyy lähteä. Jalkani toimivat itsestään ja nousen kiveltä. Perseeni on aivan märkä ja myös kaikki vaatteeni alushousuja myöten. 

Lähden askeleet litisten kävelemään kotia kohti. Jokainen askel tuntuu raskaalta ja syyllisyys painaa mielessäni.  Olen aivan varma, etten ole koskaan tuntenut oloani näin hirveäksi, en ole koskaan tuntenut tällaista syyllisyyttä. Minä olen aiheuttanut tämän hänelle, minä olen saanut tämän kaiken tapahtumaan. Jos tietäisin, että hän pääsee sieltä sairaalasta pois, jaksaisin ehkä toivoa enemmän, jaksaisin ehkä avartaa mieltäni ja fiilistäni, mutta tiedän, että tein liian pahasti. Minun vain olisi pitänyt antaa olla eikä ruveta tappelemaan. Mutta olin liian kännissä. En pystynyt hillitsemään voimiani ja sitten vain pam. Ja hän kaatui kamalalla voimalla ja iski päänsä pöytään. Siinä oli kyllä kunnon häly kun jokainen yritti nähdä mitä oli tapahtunut ja yrritti auttaa. Itse hipsin vain vähin äänin pois ja silloinkin ainoastaan mutisten kirosanoja. Seuraavana aamuna ovelleni tuli erittäin syyllistävä lähetti tuomaan minulle kunnon korvauslaskut ja samalla ilmoituksen, että Kiba ei välttämättä koskaan pääsisi sairaalasta pois. Oven suljettuani ensimmäinen ajatukseni oli, että kävelen keittiöön ja tungen keittiöveitsen aivoihini. En koskaan saanut tehtyä sitä kun ihanan tyhmä poikaystäväni sattui olemaan silloin meillä. Onhan hän siellä nytkin, mutta nukkuu varmasti vielä. 

Pysähdyn katsomaan ovea. Se on oma kotioveni, mutta nyt se vain näyttää portilta jossa lukee Welcome to Hell. Sasuke ei ole sanonut sitä, mutta hänen ilmeistään olen nähnyt, että hän vain halveksii ja karttaa minua. Ei vihaa vain säälii. Vihaan sääliä, se on turhaa, se on teeskentelyä.  Olen jo monesti toivonut, että Sasuke vain sanoisi ihan suoraan kuinka paljon hän halveksii minua, se olisi kaikista helpointa. Huokaan raskaasti ja ojennan käteni kohti ovea. Juuri kun olen tarttunut kahvaan joku riuhtaisee oven auki ja saa minut horjahtamaan kovaa eteenpäin. 
"Naruto, kulta, siinähän sä olet! Olen etsinyt sua ihan joka paikasta, olin huolissani," Sasuke huudahtaa ja kaappaa minut syliinsä paremmin.
"Perkele Sasse! Olit tappaa mut", kiroan vetäytyen halista.
Mulkoilemme hetken toisiamme ja odotamme, että toinen kääntyy ensin pois. Luovutan melkein heti, hermoni ei riitä juuri nyt tähän. Vituttaa jo muutenkin tarpeeksi. Tungen pojan ohi ja heitän kengät eteisen nurkkaan. Lampsin kovaäänisesti olohuoneen sohvalle ja rojahdan siihen makaamaan. Suljen silmäni ja laitan vielä kädenkin eteen, jotta olisi hieman pimeämpää. Mikreeni on taas tuloillaan, vaikka olin jo luullut, että pääsen niistä kohtauksista eroon. 

Kuulen kun Sasse tulee olohuoneeseen ja kuinka hän kävelee suoraan eteeni. En reagoi häneen mitenkään, ehkä hän menee vain pois. Kuitenkin tunnen kun hän istuu ihan reunalle ja laskee kätensä vatsalleni.
"Naruto rakas. Mitä sulle on oikein tapahtunut? Olit enne nii ilone ja positiivine!" Sassen äänestä huokuu huolestuneisuus.
"En minä tiiä. Mä nyt vaan oon tämmöne, ota tai jätä!" raivoan.
"Hyvä on. En jaksa enää jos oot tollane, palaan takaisin Dein luokse", Sasuke sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen.
Kuulen hänen äänestään pidättyvän raivon. Nyt on varmaan viimeinen tilaisuuteni saada Sasse ennen kuin on liian myöhäistä. Kun en vastaa mitään, Sasuken käsi lähtee pois vatsaltani ja hän nousee. Nyt se on ohi, kaikki on ohi. Poikaystäväni lähtee pois, ystäväni vihaa minua ikuisesti, koko kylä vihaa. Kuumat kyyneleet -joita olen viimeiset puoli vuotta pidätellyt- valuu nyt käden alta kastellen tyynyn. Olen taas menettänyt kaiken, ja vain sen vuoksi, että en koskaan osaa lopettaa ajoissa. Jos vain olisin kertonut joskus kullalleni, että mikä minulla on, mitä silloin kerran koulussa tapahtui, en  makaisi tässä nyt yksin. Kuiskaan hiljaa hyvästit Sasukelle ja saan vain suudelman vastaukseksi. Se oli hellin suudelma minkä olen koskaan saanut. Hellin ja rakastavin suudelma koskaan, koko maailmassa.

Sasuke lopettaa suudelman, tiedän hänen lähtevän nyt. En jaksa enää. En jaksa enää hillitä itseäni. Kuulen nyyhkäyksen karkaavan suustani. Eikö kaiken pimeydenkin keskellä voi löytää valoa? Eikö jokainen eksynytkin voi löytää takaisin oikealle polulle kun vain tarpeeksi etsii?Eikö se joka on kaatunut ja loukannut itsensä, voi pyytää apua ja parantua ja jatkaa matkaansa? Voiko se joka on eksynyt polulta ja hänen siltansa on katkennut... Voiko hän korjata sillan ja taas jatkaa matkaansa? Voi, pakko voida. Ei kenenkään tarvitse elää yksin pimeydessä. Ei kenenkään. Ei minunkaan, eikö minulla kuitenkin ole mahdollisuus tehdä oikein? Korjata kaikki?
"Sasuke..  Odota", nyyhkin."Kerro Naruto", hänen äänensä on jo niin kaukana.
Jos nyt puran tunteeni parantaako se haavat? Ei. Mutta ehkä se auttaa. Ehkä se on kuin rasvaa, jota levitetään kipeään kohtaa. Kuunteleeko Sasse minua? Jaksaako hän kuunnella jos nyt vuodatan kaiken ulos, kaiken mikä minua vaivaa. Jos teen sen, auttaako se? Tiedän vain, että vastauksen saa yhdellä tapaa. Avaan suuni ja otan riskin.
En tiedä kauanko olen puhunut ja puhunut. Yhtä jaksoa, tietämättä edes onko Sasuke enää kuuntelemassa vai ei, mutta silti. Jokainen sana jonka sanon auttaa, keventää oloa. Lopetan, en itke enää, en edes hengitä.
"Rakas, anna anteeksi, en tiennyt", Sasuken ääni kuuluu ihan vierestäni. 
Se oli vain pelkkä kuiskaus, mutta minulle se oli synninpäästö.Siirrän käteni pois silmiltäni, häpeän jo turvonneita silmiäni, mutta silti käänyn katsomaan Sasukea. Myös hänen silmänsä punottavat, hänkin on itkenyt. Hiljaisuuden vallitessa nousen istumaan ja halaan rakastani. 
"Anteeksi etten ole puhunut mitään", kuskaan suoraan Sassen korvaan.
"Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Mutta tiedätkö, sinun täytyy pyytää anteeksi myös Kibalta, se teidän tappelunne, se oli rehellisesti sanottuna naurettavaa", mustahiuksinen syyllistää minua.
Nyökkään. Puristus rintaan palaa takaisin. Miten minä sen teen? Sairaalaan en voi mennä, koska sinne minulla ei ole asiaa. Jos soitan, on aivan varmaa ettei hän edes vastaa minulle. Mutta on vain pakko koettaa. 

"Haloo?" tuttu ääni kuluu puhelimen toisesta päästä.
"Öhh.. Hei Kiba. Älä vain sulje puhelinta", aloitan.
Puristan Sassen kättä kovempaa, en selviä tästä yksin. Syylissyys on niin helvetin kovaa.
"No mitä sulla nyt? Ajattelitko karjua minulta korvat kuuroiksi vai?" hän kysyy sarkastisesti.
Voi miksi tuo poika ei vain voi olla vittuilematta? Tunnen kuinka ärsyyntyminen alkaa taas vallata kehoani ja mieltäni. Sasse puristaa kättäni lujempaa ja se saa minun ilkeät ajatukset väistymään sivummalle. 
"Ei. Soitin pyytääkseni anteeksi", kerron.
Lankeaa kiusallinen hiljaisuus. Taidan epäonnistua tässä ihan totaalisesti. Ei kyllä ihmekkään. Melkein tapoin hänet ja nyt olen pyytämässä siitä teosta anteeksiantoa. En antaisi sitä itsekkään.
"No okei, puhu", Kiba sanoo pehmeämmällä äänellä.

Ehkä myös pahiten eksyneet voivat saada elämänsä takaisin kun vain jaksavat sitä etsiä. Kun tuntuu, ettei millään ole enää mitään väliä ja ajattelee, että kaikki on ohi nyt, mikään ei tule enää koskaan palaamaan takaisin samanlaiseksi. Mutta myös piru voi muuttua enkeliksi, hän voi vaihtaa sarvet kehään. Hän voi ihmisten tuhoamisen sijaan pelastaa ihmisiä. Jokainen on enkeli jollekkin. Jokainen on jollekkin se, jonka hän voi pelastaa. Jokainen on oman elämänsä herra, niin sanotaan, mutta jokainen herra tarvitsee jonkun, joka hänelle antaa toivoa elää. Kukaan ei pärjää yksin elämässä, jokainen tarvitsee kumppanin.  Jokainen tarvitsee henkilön jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut. Kaksi ystävystä tai kaksi rakastunutta, heillä on samaa. Se, että he voivat luottaa toisiinsa, he voivat jakaa omat ilot ja surut toiselle. Kaiken.