Taistelu oli kuin tanssia kuoleman verisuonilla.
 
Sivustakatselija olisi saattanut sanoa näkymää häiritseväksi: oli kuin maisemataiteilija olisi saanut tarpeekseen rauhallisesta vuoristomaisemasta ja alkanut räiskimään tauluun sekaisin mustaa ja punaista, verta ja tuhkaa. Ilmassa saattoi haistaa palaneen ihon ja adrenaliinin.
 
Maailma tuntui sykähtelevän samaan tahtiin iskujen, lyöntien ja askelten nopeassa temmossa. Asetelma oli selkeä: toiset hyökkäsivät rajuilla, lähes raaoilla iskuilla ja toiset väistelivät välillä onnistuen, välillä pahentaen asemaansa.
                     
Tässä taistelussa oli selkeä kaava. Suurempi, mustiin pukeutunut ninjajoukko ahdisti selvästi heikompaa joukkiota, joiden edustajia olisi voinut hetkeksi erehtyä luulemaan lapsiksi. He eivät olleet lapsia, eivät tässä maailmassa, eivät tässä jossa käsite ”lapsuus” verhottiin tuhkaan ja kuolemaan.
 
Jyrkänne
 
Gaaran pää toisti kahta lausetta kuin rikkinäinen levysoitin: apujoukot lähetettiin noin puoli tuntia sitten ja jyrkänteen reunalle on muutama metri. Viholliset olivat koulutettuja ja heidän taktiikkansa olivat loppuun hiottuja, mutta he olivat myös hyvin ilmiselviä, mikä saattoi olla Gaaran ja hänen pienen joukkonsa ainoa keino selvitä hengissä. He ajavat meitä jyrkänteelle. Taas, tälläkin hetkellä. Iskut ovat vain näpäytyksiä, he vain tanssittavat meitä. Hän toivoi muidenkin tajuavan sen, sillä tilaisuutta asian kertomiseen ei ollut.
 
He voisivat voittaa
(minun chakrallani)
Shukakun chakralla. Ja Kyuubin. Mutta tehtävä oli salainen, ja niin voimakkaiden chakravirtojen vapauttaminen olisi sama kuin ampuisi taivaalle hätäraketin ja huutaisi "Täällä me olemme! Tulkaa hakemaan!" Hän vilkaisi Narutoa, joka oli hypännyt hänen vierestään auttamaan Shikamarua, ja toivoi, että tämä muistaisi pitää Kyuubin kurissa.
 
Isku, potku. Harhautus, taaksepäin, eteen. Isku, potku. Sitä tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta viholliset eivät väsyneet ja vain muutamat olivat kaatuneet. Hän oli kuluttanut chakransa loppuun vain muutamaa minuuttia ennen vihollisten saapumista rakentaessaan heille siltaa solan yli. Samaa siltaa pitkin viholliset olivat päässeet heihin käsiksi. Osa hänestä, ei se osa joka oli halunnut kazekageksi ja oppinut hymyilemään, syytti kaikesta häntä itseään ja halusi vapauttaa Shukakun sisällään vain saadakseen rikkoa jotain.
 
Apujoukot lähetettiin puoli tuntia sitten, apujoukot lähetettiin puoli tuntia sitten, nyt - kaksikymmentä minuuttia? Kyllä, kaksikymmentä minuuttia ja he ovat täällä. Apujoukot lähetettiin puoli tuntia sitten, älä peruuta, älä mene lähemmäs jyrkännettä. He tanssittavat meitä, he vain leikkivät.
 
Kauempaa kuului räsähdys kun jotain kovaa katkesi kahtia, ja Gaara pelkäsi äänen tulleen jonkun luusta. Hän vilkaisi äänen suuntaan, ja se oli virhe. Vihollinen hyökkäsi vasemmalta ketterästi kuin kissa ja Gaara ehti kääntyä pois terän edestä vain nipin napin. Hän tunsi jonkin kovan ja metallisen ohimoaan vasten, ja hetkeksi kaikki meni mustaksi. Kun värit alkoivat tulla takaisin pieninä pyöreinä laikkuina, hän huomasi makaavansa maassa ja katselevansa taistelua hämärästä sammakkoperspektiivistä. Jotain lämmintä ja tahmeaa valui hänen ohimostaan kaulalle ja siitä hitaasti solisluulle. Hän kosketti päätään ja tuijotti sormiaan, jotka kiilsivät tuoreesta verestä. Gaara tunsi kylmän muljahduksen vatsassaan. Kenen verta?
 
"Gaara, oletko kunnossa?" tuttu ääni kaikui jostain kauempaa, kuin seinän takaa.
 
Temari.
 
Taistelu, apujoukot vain kahdenkymmenen minuutin päässä, jyrkänne. Värit olivat palannet hänen humisevaan maailmaansa, ja varovasti hän uskaltautui nousemaan pystyyn. Taistelun äänet tulivat edelleen kuin toisesta huoneesta: kumeina ja kaikuisina. Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan laskettuaan mielessään kolme silmänräpäystä. Temari ei enää seisonut hänen vieressään; hän oli hyökännyt vihollisen kimppuun viuhtoen repeytynyttä viuhkaansa raivolla, jollaista Gaara näki siskossaan vain harvoin.
 
Yhtäkkiä Gaara muisti äänen, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa. "Temari, ovatko kaikki kunnossa?" hän huusi ihmetellen oman äänensä vakautta, sillä hänen päänsä tuntui sekavalta ja hänen ajatuksensa heittelivät sen sisällä kuin pyörremyrskyssä.
 
"Eivät. Sakura loukkaantui äsken", Temari vastasi ennen kuin syöksyi kaatamansa vihollisen yli toisen kimppuun. Gaara teki nopean katsauksen ympärilleen: Shikamaru oli kunnossa. Hän taisteli kahta vihollista vastaan, ja kamppailu näytti melko tasapuoliselta. Sakura oli vetäytynyt syrjään ja paransi jalkaansa. Neji taisteli hänen lähellään puolustaen tyttöä kolmelta viholliselta. Kankurou oli kiertänyt kauemmas muista (hyvä, kauemmas jyrkänteeltä) ja tappoi vihollista nukkeensa. Naruto oli taistelun keskipisteessä vastassaan noin seitsemän hengen joukko. Hänen chakransa hehku leikki ninjojen otsapannoilla kuin tuli, joka...
 
Ei. Hänen chakransa. Ei hänen chakransa. Kyuubin chakra. Gaara oli liikkeessä, ennen kuin ehti ajatella asiaa sen enempää. Hän repäisi palan hihastaan ja kiersi suikaleen otsalleen tukahduttamaan verenvuotoa, joka ei vieläkään ollut tyrehtynyt. Pieni
(säälittävä)
hiekkakuori leijui hänen ympärillään, mutta se onnistui torjumaan vain muutaman iskun. Matkallaan Naruton luokse hän sai useita viiltoja käsiinsä ja kylkiinsä, mutta jatkoi matkaansa niistä välittämättä. Hänen jalkansa lipsuivat kalliolla, jota veri ja vesitekniikat olivat kastelleet.
 
"Naruto! Käytä omaa chakraasi!" hän huusi, kun arveli Naruton kuulevan. Vaaleahiuksisen pojan tulenpunainen katse kääntyi hänen puoleensa. Hän ei menettänyt puolustustaan, sillä Kyuubin chakra jatkoi suojan pitämistä yllä muodostuen lähes ihmismäisiksi käsiksi.
 
"Mutta me kuollaan muuten! Sakurakin on poissa pelistä!" Naruto huusi vastalauseeksi. Gaara oli nyt päässyt hänen vierelleen. Hän koitti puolustaa selustaansa toisella kädellään ja nostaa hiekkaa ilmaan toisella, mutta onnistui kummassakin huonosti. Lopulta hän päätti keskittyä vain puolustukseen. Luultavasti hän ei olisi voinut muutenkaan muodostaa tekniikoita verenhukan takia.
 
"Me kuolemme entistä nopeammin, jos paljastat viholliselle olinpaikkamme", Gaara sanoi kun Naruto palasi hänen vierelleen iskettyään vihollisen takaraivon kallioon. Naruto oli hetken hiljaa, mutta tulenoranssi chakra alkoi jo hiipua ja hänen silmänsä palasivat takaisin taivaansiniseen sävyynsä. Gaara tiesi ettei Naruto hallinnut sisäistä petoaan ja arveli hiipumisen johtuvan itse Kyuubista.
 
"Mitä sä sitten ehdotat?" Naruto kysyi, ei vihaisesti mutta selvästi ärtyneenä. Pieni, ohikiitävä ajatus entiseltä Gaaralta
(siltä joka rakasti minua, siltä Gaaralta)
pyyhkäisi hänen mieltään kuin kylmä tuuli. Miksi he kysyivät häneltä? Mikä hän oli vastaamaan? Kysykää Temarilta, hän on vanhempi, hän on kokeneempi eikä hänen päästään ole valunut litraa verta ulos. Ajatus kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin,
(typerää)
ja ääneen hän sanoi: "Yritetään saada ne tuonne, missä Kankurou on. Pois jyrkänteeltä." Naruto nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi, ja toisti hänen sanansa lähellä taistelevalle Shikamarulle. Mustatukkaisen pojan hiukset olivat valahtaneet olkapäille ja Gaara huomasi ohimennen, että hänen oikean kätensä kynnet olivat katkeilleet pois.
 
He jatkoivat taistelua, mutta alkoivat huomaamattomasti muodostaa pientä auraa ajaakseen vihollista Gaaran neuvomaan suuntaan. Sakura oli saanut jalkansa parannettua (ilmeni, että Gaaran kuulema räsähdys oli ollut peräisin puunjuuresta, johon Sakura oli kompastunut ja vääntänyt jalkansa sijoiltaan) siihen kuntoon, että pystyi seuraamaan heitä kävelyvauhtia. Neji pysytteli hänen lähellään tukien häntä taistelussa. Gaara oli lähimpänä reunaa, ja hän huomasi vetävänsä vihollisia puoleensa kuin magneetti. Minä jakelin ohjeita. Heidän ei pitäisi tietää minua kazekageksi, mutta he pitävät minua nyt ainakin joukon johtajana.
Kankurou ja Temari olivat hänen vierellään ja Naruto keskellä takanaan parhaillaan varjotekniikalla vihollista kuristava Shikamaru. Gaara huomasi pystyvänsä nostattamaan jonkin verran hiekkaa ilmaa, ja sai yhden vihollisista kaadettua puolivalmiilla tekniikalla. Vastapuolella oli nyt noin viisitoista - enintään kaksikymmentä - sotilasta. He olivat tappaneet noin kymmenen.
 
Enintään viisitoista minuuttia, ja muut tulevat. Enintään viisitoista, tuskin enemmän. Pidä aura koossa, vain viisitoista minuuttia. Kiinnitä niiden huomio, pidä aura koossa.
 
(Mitä sinä muka osaat, pentu? Mitä sinä osaat ilman minua?)
Hiljaa, jos et halua kuolla mukanani.
(Turvaudut minuun joka tapauksessa. Teet sen, kun verta tulee liikaa. Ei vain päästä, ei, sitä valuu kaikkialta, ja kaadut maahan jossa toverisi makaavat kuolleina...)
 
Askel, väistö, potku. Isku.
 
(Tai sitten he pakenevat, ja jättävät sinut tänne. He voivat tehdä niin.)
He ovat ninjoja. He eivät jätä tovereitaan.
(Oletko varma? Sisaruksesi ovat jättäneet sinut ennenkin.)
Naruto ei tee niin.
 
Shukakun nauru sekoittui vihollisen kuolonkorinaan. Gaara potkaisi miehen maahan tuntien tämän kylkiluiden napsahtavan poikki ihon alla. Hän antoi nopean armoniskun, polvistui väistääkseen ylhäältä tulevan lyönnin ja jatkoi eteenpäin pitäen muodostelmaa järjestyksessä. Hän lähetti hiekkaa tappavina neuloina vihollista kohti, mutta tämä väisti iskun, pyörähti pois hänen näkökentästään ja yritti iskeä kuolleesta kulmasta. Gaara kääntyi parhaillaan nähdäkseen kylmän metallin lävistävän miehen vatsan. Kuului inhottava maiskahdus, kun terä irtosi kangistuneesta ninjasta. Tämä valahti maahan ja paljasti pitkän hahmon takanaan.
 
Kakashi Hatake. Apujoukot olivat saapuneet. Hopeahiuksinen mies heilautti hänelle kättään ja hyökkäsi toisen vihollisen kimppuun. Hänen takanaan seurannut kymmenen hengen ninjajoukko hajosi eri suuntiin. He olivat suurin osa hänelle tuttuja, kaikki Konohan ninjoja. Hyvä. Hän etsi katseellaan muita tarkistaakseen, olivatko he kunnossa. Shikamaru oli polvistunut maahan, mutta hänen avukseen oli saapunut mustatukkainen kalpea poika. Sai, Gaara muisteli. Neji ja Temari listivät vihollista yhdessä. Kankurou otti vastaan lyöntejä ninjalta, joka kuoli pian ruskeatukkaisen miehen iskusta. Gaara ei muistanut tämän nimeä tarkkaan. Naruto taisteli yhdessä Choojin kanssa.
 
Hetkeksi hän kohtasi Naruton katseen.
Tiedän miltä susta tuntuu niin hyvin että se sattuu
Niissä paloi tuttua voimakkuutta, taistelutahtoa.
Gaara.
Ja sitten se oli poissa. Järkytys iski pojan sinisiin silmiin kuin hän olisi saanut iskun kasvoilleen.
 
"Gaara! Varo!"
 
Yhtäkkiä tuhkainen kallionkieleke vaihtui kirkkaaksi taivaaksi. Muutaman sekuntin ajan Gaara näki heidän yllään rauhallisesti leijailevat pilvet ja auringon, joka oli piiloutunut korkeiden puiden taakse
Aivan kuin kotona
Sitten maisema keinahti ympäri ja hetken hän näki taistelun kuin rikkinäisestä televisiosta: väärinpäin kääntyneenä ja jollain tavoin vääristyneenä. Seuraavaksi hän tajusi putoavansa.
 
Jyrkänne oli sittenkin lähellä.
 
Putoaminen oli kuin vuosisata muutaman sekunnin sisällä. Kaksi ajatusta iski ristiin hänen kristallinkirkkaassa päässään: minä kuolen ja miten minä kuolen. Niissä ei ollut paniikkia tai järkytystä: ne olivat pieniä toteamuksia, jotka risteilivät Gaaran päässä, mutta joita hän ei pystynyt käsittämään. Hän ei ollut koskaan pelännyt kuolemaa
(Veitsi ranteella, valmiina painamaan. Äidin hymyilevät kasvot valokuvassa.)
(Kirkasta valkoista. Onko tämä taivas? Kuolema. Kuka minä olen)
eikä hän pelännyt nytkään, mutta se iski niin äkkiä.
 
Ja sitten kaikki oli ohi.
 
Hänen koko vartalonsa nytkähti niin rajusti, että hän kolautti hampaansa kipeästi yhteen. Huikea tyhjyys tuntui kaikkialla hänen ympärillään, mutta hän ei enää pudonnut. Vetävä tunne ja puristus hänen kädessään saivat hänet nostamaan katseensa ylös. Taivas oli kirkas, melkein valkoinen. Mustat pisteet tanssivat hänen ympärillään kuin muistutuksena siitä, miten lähellä hän oli kuolemaa. Tyhjyyden ja elämän välissä oli vain luja puristus. Naruto katsoi häntä silmät leiskuen, kasvot jännittyneinä äärimmilleen ja hampaat yhteen puristuneina.
 
"Naruto..." Gaara kuiskasi.
Miksi sinä pelastat minut kerta toisensa jälkeen, hän ajatteli, mutta ääneen hän sanoi vain: "Naruto, varmistaahan joku selustaasi?"
 
"Hitot mun selustasta! Ota kiinni kalliosta, että mä saan sut ylös!"
 
Gaara ymmärsi, ettei Naruto jaksaisi vetää häntä ylös. Se onnistui sankaritarinoissa, mutta tämä oli totta, eikä Naruto jaksaisi vetää häntä ylös. Ei ilman Kyuubia, eikä Gaara antaisi hirviön tulla esiin. Ei nyt, kun tehtävä oli niin lähellä onnistumista. Hän tarttui kiinni kallioon, mutta vain Naruton mieliksi. Hän voisi saada tarpeeksi hiekkaa alleen, ettei kuolisi pudotukseen, mutta...
 
"Mä tiedän, mitä sä mietit. Eikä muuten onnistu."
 
Gaara hätkähti ja nosti katseensa. Hän pysyi hiljaa.
 
"Sä sait meidät tänne asti. Et ala nyt leikkimään mitään draamakuningatarta ja sano että mun pitää irrottaa. Koska mä en irrota." Naruton silmät leiskuivat, mutta eivät punaisina.
 
Siinä meni tuskin viittä sekuntia kauempaa, mutta siinä hetkessä he lukivat toisiaan kuin avointa kirjaa. Yhteys, joka oli syntynyt lapsuuden särkyneistä sydämistä, vihasta, epätoivosta, yksinäisyydestä ja uuden toivon löytämisestä, virtasi heidän välillään kuin chakra: äänettömänä, hiljaisena mutta voimakkaana ja tuntuvana kuin lämmin kesätuuli.
 
(yksin kaikista kaukana yksin seuranaan vain iltasatujen hirviö)
(jos se on minussa olenko minäkin hirviö)
(äiti isä)
(pimeillä kaduilla hiljaisia askeleita ja vihaa)
(valheita)
(kuole kuole kuole)
(onko minulla lupa elää)
(minä en jaksa enää)
(minä)
(minä...)
(mä tiedän miltä susta tuntuu)
(niin hyvin että se sattuu)
(sä olet tärkeä)
(minä olen tärkeä)
(mä en enää kaadu)
(hirviö ei ole hiljaa)
(hirviön voi sulkea kaappiin)
(minä en ole se minä en ole hirviö)
(Minä olen elossa.)
(Sä olet elossa.)
 
Asiaa enää empimättä Gaara tiukensi otettaan Naruton kädestä ja ponnisti ylöspäin. Hän ehti ajatella, että voisi käyttää hiekkaa tukemaan otettaan, kun tumma varjo äkkiä liikahti Naruton takana. Mies oli pukeutunut mustaan, ja hänen kädessään oleva terä heijasti auringon valon sokaisevana Gaaran silmiin. Se riitti saamaan hänen liikkeisiinsä vauhtia. Hän keräsi viimeiset voimansa nostaakseen hiekkaa maasta ohuina neuloina ja ohjatakseen ne iskemään miehen paljaisiin kasvoihin.
 
Mies kaatui samalla hetkellä, kun hän irrotti otteensa Naruton kädestä. Naruto ei huutanut, vaan jäi tuijottamaan kättään mykkänä. Hän ei ollut edes huomannut takanaan vaanivaa ninjaa, Gaara ajatteli pudotessaan.
  
(Käytit lopulta minun chakraani.)
Niin käytin.
(Äpärä.)
Enkä menettänyt hallintaani.
(Se on vain ajan kysymys.)
Ei enää.
 
Gaara nousi ylös varovasti, toipuen edelleen putoamisen tuottamasta tärähdyksestä. Hän katsahti ylös ja arvioi matkaa, jonka oli pudonnut. Kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen metriin, tuskin ainakaan enempää. Hänen olonsa oli epätodellisen kevyt ja hän tunsi edelleen raajojensa aavistuksenomaisen tärinän, mutta muuten hänen olonsa oli lähestulkoon hyvä. Taistelun tuottamat haavat olivat asia erikseen, mutta ainakin hän oli elossa. Nyt tärkeintä olisi päästä vain mahdollisimman nopeasti takaisin yl--
 
"GAARA!"
 
Hän hätkähti kuullessaan veljensä äänen. Mitä se ääliö täällä alhaalla teki, kun ylhäällä oli taistelu käynnissä? Hän kääntyi esittääkseen kysymyksen ääneen, mutta pysähtyi niille sijoilleen.
 
Ei vain Kankurou. Hänen takanaan juoksi Temari, tämän vierellä Naruto ja heidän perässään kaikki muut. Kakashi, joka tuki Sakuraa tämän kipeän jalan kanssa. Shikamaru vierellään Chooji, heidän takanaan Neji ja Sai. Perässä juoksivat leveämpänä aurana loput apuun tulleista ninjoista, joista Gaara muisti nimeltä muutaman. Hän oli aikeissa ottaa askeleen heitä kohti, mutta kaatuikin laskuaan pehmentäneeseen hiekkakasaan. Hänen jalkansa eivät siis edelleenkään olleet toipuneet tärähdyksestä...
 
Ei. Sellaiset asiat olivat hänelle arkipäivää. Kipu oli hänelle jokapäiväistä. Tämä? Tämä ei ollut.
 
"Oletko kunnossa, Gaara? Naruto kertoi mitä tapahtui!" Temari huusi, kun he olivat saavuttaneet kuuloetäisyyden. Tämä loikkasi kaatuneen puun yli, juoksi muutaman pitkän loikan hänen luokseen ja laskeutui sitten toisen polvensa varaan katsoakseen häntä tarkemmin. Gaara tuijotti siskoaan tietämättä mitä sanoa. Hän ei edes tajunnut, että Temari oli kysynyt häneltä jotain.
 
"Gaara? Vastaa! Oletko kunnossa?" ja vasta kun Temari laski kätensä hänen olkapäälleen, hän tuntui palaavan tähän maailman. Hänen korvissaan kohisi, ja hän alkoi vasta nyt tiedostamaan kehoaan särkevää, tykyttävää kipua. Tanssia kuoleman verisuonilla.
 
Naruto ehti heidän luokseen seuraavana. Hänen silmissään paloi tuttu, vaaleansininen liekki. Hänen kehossaan näkyi enää vaaleita arpia siellä, missä ennen oli ollut haavoja, mutta hänen vaatteensa olivat riekaleiset ja otsapanta kolhuilla.
 
"Miksi sä päästit irti? Mä olin just saamassa sut ylös!" Naruto huusi hengästyneenä. Gaara käänsi katseensa hänen puoleensa hitaasti. Hän tiedosti heikosti, että tuijotti heitä edelleenkin kuin maailman kahdeksannetta ihmettä. Hän koitti muistella, mitä jyrkänteellä oli tapahtunut, mutta kohina korvissa oli yltynyt epätasaiseksi pauhaukseksi, eikä hän pystynyt keskittymään yhteen ajatukseen. Hän tunsi käsien ravistelevan olkapäitään, mutta oli siinä vaiheessa jo sulkenut silmänsä.
 
Kaikki olivat hengissä. Se oli hyvä. Tehtävä oli onnistunut. Hyvä.
 
Ikkunan takana elämää. Täällä yö, mustempi kuin mikään, vailla tähtien hopeista hohdetta. Käperryn seinää vasten, niin pieneksi kuin kykenen. Kukaan ei näe minua, minä en näe itseäni joten kukaan muukaan ei näe minua, ja minä olen näkymätön kuin yö, kuin sammuneet tähdet.
(VERTA. VERTA.)
Eikä isä näe. Isä ei näe minua. Ikkunan takana elämä.
Minussa on kuolema.
Viimeinen pimeä, viimeinen yö. Veitsen terä hohtaa kylmää harmaata.
(KUOLE.)
Pedon silmä kuin syysillan kellertävä kuu. Se valaisee yön. Valaisee tien ovelle, oven taakse, tyhjyyteen.
 
Gaara avasi silmänsä ja nousi pystyyn ennen kuin ehti ajatella mitään muuta. Hän hapuili kunaita vyöltään, mutta huomasi että taisteluasu oli vaihtunut johonkin vieraaseen materiaaliin. Unen synkkyyden varistessa hänen mielestään kuin kuiva hiekka, hän alkoi vihdoin tiedostaa ympäristöään. Hän makasi valkoisilla lakanoilla pienessä sängyssä, joka oli tehty kiiltävästä alumiinista. Päätyyn oli kiinnitetty pieni lappu, jota Gaara ei malttanut jäädä kuitenkaan lukemaan.
 
Hän katsoi vierellään istuvia sisaruksiaan. "Missä minä olen?" hän kysyi, vaikka uskoikin jo tietävänsä vastauksen.
 
"Sairaalassa omassa kylässäsi", Kankurou kertoi ja Gaara sai huomata olleensa osittain oikeassa. Paikka oli selvästi sairaala, mutta miten he olivat muka Hiekan kylässä? Vasta äsken he olivat olleet Sumun kylän rajaseudulla.
 
"Sinä olit tajuttomana ainakin..." Temari aloitti ja vilkaisi sitten seinälle asetettua kelloa. "Vuorokauden."
 
Gaara tuijotti siskoaan. "Vuorokauden? Miten? Mitä tapahtui?"
Kankurou, joka istui siskonsa vieressä kädet puuskassa ja toinen jalka Gaaran sängyllä, hymähti huvittuneesti. "No, sinä esimerkiksi putosit kalliolta sellaisen viidenkymmenen metrin pudotuksen. Kovaan hiekkaan."
 
Taistelu. Kolmekymmentä minuuttia. Jyrkänne. Tapahtumat salaisessa tehtävässä palautuivat hänen mieleensä pala palalta. Tosin pudotuksen jälkeisistä tapahtumista hän muisti vain luokseen juosseen ninjajoukon ja epämääräiset huudot, joiden sanoista hän ei enää saanut selvää. Aivan kuin olisi yrittänyt saada unohtuneen unen takaisin mieleensä
 
"Sait aivotärähdyksen, ihme kyllä et yhtään murtumaa. Sakura oli niin huonossa kunnossa ettei voinut parantaa sinua, joten jouduimme tuomaan sinut tänne. Kakashin apujoukot lähtivät viemään raporttia tehtävästä Tsunadelle. Naruto ja muut ovat vielä täällä, koska... Noh, halusivat nähdä, että olet kunnossa", viimeiset sanat Temari sanoi pieni hymyntuike suupielissään.
 
"Tehtävä epäonnistui", Gaara totesi ainoastaan.
"Niin epäonnistui."
"Kannan siitä kaiken-"
"Gaara."
Hän katsoi siskoaan.
"Se ei ollut sinun vikasi." Hymy oli kadonnut Temarin huulilta hänen puhuessaan. Gaara oli hiljaa.
Aurinko levitti säteitään sairaalan ikkunasta sisään. Ikkuna oli avoinna, ja kevyt tuuli leyhytteli verhoja kuin lempeitä kesäaaltoja. Ilmassa leijui lämpimän hiekan ja auringon sivelemän ihon tuoksu. Gaara mietti, vain ohimenevänä ajatuksena, miten monta tällaista hetkeä hän oli menettänyt niinä aikoina, kun oli kulkenut ulkona vain yöllä. Vain varjoissa, koska häpesi ja pelkäsi itseään ja pakeni maailmaa.
"Tiedän", hän sanoi lopulta.
 
"Gaara?" kuului yhtäkkiä tuttu ääni toiselta puolelta huonetta. Ovi oli raollaan ja paljasti tulijasta vain vaaleat hiukset ja mustaoranssin taisteluasun, mutta se riitti Gaaralle. "Oletko sä hereillä?" ääni jatkoi.
"Tule vain sisään", Temari kehotti. Hän vaihtoi Gaaran kanssa pikaisen katseen ja tönäisi Kankuroun liikkeelle. He poistuivat huoneesta, kun Naruto astui sisään. Gaara huomasi, että tämä oli kiinnittänyt matkarepun selkäänsä. He olivat ilmeisesti jo lähdössä.
 
"Onpa hyvä, että sä heräsit! Me saatiin Tsunadelta viesti, että meidän pitäisi heti lähteä uuteen tehtävään, ja mä mietin jo ettei sittenkään ehdittäisi nähdä sua enää", Naruto selitti hymyillen bravuurihymyään. Narutolla oli kummallinen tapa hieroa niskaansa puhuessaan, ja Gaara mietti usein, mistä se johtui. Ikään kuin Naruto olisi ollut aina hiukan hermostunut, mikä ei todellakaan ollut ominaista hänen kaltaiselleen ihmiselle.
 
"Heräsin juuri. Temari kertoi, että tehtäväraportti on toimitettu Tsunadelle. Mitä hän sanoi?" Gaara sanoi ja huomasi - jostain syystä hiukan ärtyneenä - että puhui Narutolle kuin kazekage kylän johtoportaalle.
 
Naruton käsi pysähtyi ja hän jäi katsomaan Gaaraa. "Öö, ei kai mitään kummempaa. En mä tainnut kuunnella", hän sanoi ja nauroi hiljaa. Gaara vastasi hymyyn pienesti. Hän ei ollut tottunut tällaiseen. Ihmisten kanssa jutteluun, ystävien kanssa jutteluun. Oliko Naruto hänen ystävänsä? Toverinsa? Gaara ei ollut varma. Naruto oli kääntänyt hänen elämänsä päälaelleen ja tehnyt hänestä täysin uuden ihmisen, mutta silti hänestä tuntui kuin hänellä ei loppujen lopuksi olisi ollut oikeutta kutsua toista ystäväkseen. Hehän olivat vain taistelleet yhdessä.
 
Mä tiedän miltä susta tuntuu niin hyvin että se sattuu.
 
Niin.
 
Lopulta Naruto rikkoi huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden. "Miksi sä irrotit otteesi siellä kalliolla?" Sen sanoessaan hän ei hymyillyt enää.

Kysymys tuli Gaaralle niin yllätyksenä, että hänen piti hetki miettiä, mistä edes puhuttiin. Muistot hetkestä, jolloin vieraan maan ninja oli ollut aikeissa hyökätä Naruton kimppuun, olivat sekavia ja jotenkin... Heilahtaneita? Kuin epäonnistuneita valokuvia.
 
"Sinun kimppuusi hyökättiin. Ja tiesin, että tulisin selviämään pudotuksesta. Minulla oli vielä tarpeeksi chakraa jäljellä hiekan käyttöön. Sitä paitsi päästämällä irti varmistin, että sinä pääsisit takaisin taistelemaan", Gaara selitti rauhallisena, koittaen tällä kertaa pitää kazekagen puhetyylin poissa. Se oli outoa ja tuntui teennäiseltä, eikä hän pitänyt tästäkään äänestä. Se ei tuntunut oikealta.
 
Naruton silmissä käväisi varjo. "Vaikka sä oletkin nyt kazekage, sun ei aina tarvii miettiä mikä on parasta tehtävän tai muiden kannalta."
 
Gaara avasi suunsa, mutta sulki sen, kun ei keksinytkään sanoja vastatakseen. Lopulta hän laski katseensa sylissään lepääviin käsiin ja pakotti itsensä puhumaan, koska tiesi Naruton odottavan sitä. Sitä paitsi hän oli luvannut, ettei enää vetäytyisi
(meidän maailmaamme meidän suloiseen pimeyteemme Gaara)
...pimeään.
"Vain itseään ajattelemalla ajautuu väärälle tielle."
Naruto tuhahti. "Mä olen kyllä nähnyt sen. Mä olen nähnyt parhaan kaverini joutuvan sille tielle. Mutta se, että välittää myös itsestään, ei ole itserakkautta, hitto vie."
 
Hirviö. Shukaku. Niin.
 
"Mitä sinä sitten teet?" Gaara kysyi katsoen toista suoraan tämän sinisiin silmiin. Hän huomasi jossain kaukana ajatuksissaan, että puristi valkoista lakanaa nyrkeissään.
 
"Mä? Mä olen hankkinut itselleni unelman", Naruto sanoi, ja hymy palasi hänen huulilleen. "Jotta mä saavuttaisin sen, mun täytyy olla vahva."
 
Yhtäkkiä Gaara oli taas jyrkänteellä. Maailma oli pimeää mustaa ja hirviö hapuili hänen paljaita jalkojaan, kuiskien hänen korvaansa synkkiä salaisuuksia
 
(pettymyksiä petoksia pimeään kuolemaa kuolemaa verta pimeä pelkäät pelkäät pimeää verta kuolemaa)
 
Aurinko. Lämmin käsi, puristus jossa oli elämä.
 
(veitsen terällä käsi verta verta verta)
 
Ja hirviö sulki itsensä pimeään, sillä sinisissä silmissä läikähti tunne, jota Gaara oli kaikista eniten ikävöinyt: luottamus.
 
Gaara huomasi hymyn sulavan väsyneille kasvoilleen.
"Hyvä on sitten."
Naruto nosti katseensa. "Mitä?"
"Minä en irrota otettani."  
 
Jos silloin se pieni poika, jonka epätoivo oli saanut tarttumaan veitseen, olisi nähnyt tulevaisuuteen, hän olisi saattanut laskea veitsen alas. Mutta silloin hän ei olisi kulkenut mustaan käytävään eikä koskaan löytänyt valoa sen päästä. Ja siinä pienessä hetkessä Gaara ymmärsi, ettei menneisyyden polku ollut johdattanut häntä harhaan.