Joskus hänen lapsuutensa tuntui sekopäiseltä unelta, välillä jopa painajaiselta. Nyt 24-vuotiaana Ritsuka uskalsi ajatella 12-vuotiasta itseään lapsena. Luultavasti muutaman kymmenen vuoden päästä hän ajattelisi tätäkin hetkeä lapsuuteensa kuuluvaksi. Silti hänen muistonsa olivat täynnä kuvia äidistä, joka uskoi hänet viholliseksi ja Seimeistä, jonka rakkaus oli aina valheellista. Hän muisti taistelut Soubin rinnalla ja oman sydämensä särkymisen Seimein riistäessä miehen hänen viereltään. Hän oli taistellut saadakseen Soubin takaisin Seimeiltä. Hän ei halunnut, että tähän sattuisi ja nyt hän oli oppinut, että nimestään huolimatta Seimei osasi vain satuttaa. Silti, kuten useimmat taistelut, hän oli hävinnyt. Seimei ja Soubi, kummatkin olivat hänelle enää pelkkiä muistoja, kuvia paperilla. Toiset valokuvat vanhempia, muutamat lohduttavan tuoreita.

Oli outoa, että hän kaipasi menneisyyttään. Silloin eläessään sitä, hän oli vain halunnut rauhaa ja normaalin elämän. Nyt hän oli saanut sen, normaalin, yksinäisen ja vihatun elämän. Hän oli päässyt opiskelemaan valokuvausta. Mikä naurettava ammatti, joka luultavasti myös päättyisi epäonnistumiseen. Silti hän oli valmistunut ja työskenteli siellä, mistä löysi töitä. Hän oli hyvin suosittu hääkuvaaja, vaikka vihasi häitä. Monet sanoivat, että hänellä oli mitä ilmiömäisin tapa saada ikuistettua rakkaus kuvaan. Kai se oli aivan loogista. Loveless saattoi nähdä rakkautta kaikkialla ilman, että kokisi sitä itse. Silti totuus oli, että töiden jälkeen Ritsuka palaisi yksin kotiinsa. Hän tarkistaisi, että parvekkeen ovi olisi auki aivan turhaan ja lisäisi asuntonsa lämmitystä. Menneisyys ei kiipeäisi enää hänen ikkunastaan sisälle.

Seimei tulisi rankaisemaan häntä tänä yönä. Ennen mies ei ollut fyysisesti pystynyt olemaan tottelematta toista. Nykyään se oli niin helppoa. Heidän siteensä oli niin lähellä katketa.
”Et kuulu enää Ritsukalle. Sinun ei enää kuulu rakastaa häntä. Kyllä Soubi, se on käsky. Älä enää koskaan edes ajattele häntä.” Seimein sanat olivat olleet yksiselitteiset. Silti ensimmäisen kerran elämässään Soubi ei totellut. Niinä päivinä, kun hän ei kiinnostanut Seimeitä, hänellä oli elämä. Hän kulki varoen pojan perässä. Ritsuka oli aina ollut häneltä kielletty. Ensin hän oli ollut niin nuori, että vaikka Soubilla oli ollut lupa, hän ei ollut voinut tehdä mitään. Hän itse ei antanut itselleen lupaa. Nyt häntä kiellettiin ja silti hän ei voinut pysyä poissa. Ritsuka oli ollut ainoa ihminen Soubin elämässä, joka oli aidosti saanut hänet uskomaan nimeensä. Beloved, yksi jota rakastetaan. Miten paljon hän olisikaan halunnut syntyä kantamaan nimeä Loveless. Silloin hän olisi voinut elää Ritsukan kanssa. Silloin olisi ollut mahdollisuus, että hän olisi saanut onnellisen elämän.

Soubi oli Ritsukasta niin ylpeä. Tästä oli kasvanut hieno nuori mies. Nyt hän oli täällä, katsomassa pojan ensimmäistä taidenäyttelyä. Hän tiesi, että tämä kuvasi ennen vain ihmisiä. Siksi hän ei ihmetellyt kuvia väenpaljoudesta tai kiireisistä kaduista. Jollain tavalla hän jopa ymmärsi kuvat perhosista. Periaatteessa olivathan nekin henkilöstä, Soubista itsestään. Kuitenkin ennen Ritsuka oli kuvannut ystäviään. Nyt vain väkijoukkoja ja perhosia. Soubi seisoi ja tuijotti valokuvaa etsien. Ensimmäisen löytäminen oli kaikista vaikeinta. Hän tunnisti Seimein hiukset mistä tahansa. Seraavasta kuvasta hän löysi omansa. Aina niin epäselvänä, että jos ei osaisi etsiä, tuttua henkilöä ei löytäisi. Koskaan hahmot eivät katsoneet kameraan. Outoa, sillä Soubi aina keskittyi katsomaan Ritsukaa.
Hymy hiipi Soubin huulille. Hän oli aina ollut  niin varovainen. Silti Ritsuka oli huomannut, jopa tehnyt muistoja hänestä. Kuvat olivat kuin kutsu. Minä näen sinut ja minä edelleen muistan sinut katsoessani perhosia. Sinulla ei ole syytä pysyä poissa. Ritsukasta oli todellakin kasvanut jotain suurenmoista. Soubi tiesi, että hän ei voinut vastata kutsuun, ei niin kauan kun hän kuului Seimeille. Silti hän ei voinut olla ostamatta yhtä kuvaa perhosista. Hän ehkä vihasi perhosia, mutta ne näyttivät kauniilta Ritsukan ottamassa valokuvassa. Ne näyttivät kauniilta vain Ritsukan ottamissa valokuvissa.

Ensimmäinen kerta oli ollut vahinko. Kyseessä oli ollut kuva Yuikosta ostoskeskuksessa. Taustalta hän oli vahingossa huomannut Soubin tutun siluetin. Vuosien varrella hänen menneisyytensä oli muistuttanut itsestään aina epäselvänä ja vahingossa. Hän vaali niitä kuvia enemmän kuin elämäänsä ja pyrki tilanteisiin, jossa häntä oli helppo seurata. Hän oli kaikkien näkyvillä ja silloin hänen oli helpompi saada saalistajansa kiinni filmille. Sellaisina hetkinä Ritsuka ei tiennyt kuka saalisti ketä. Seimei seurasi häntä joko palvoakseen tai satuttaakseen. Soubin syyt olivat olleet hänelle aina mysteeri. Silti kuvia kehittäessään hän tunsi aina sydämensä sykkivän jännityksestä. Kenet hän tänään löytäisi kuvistaan?

Hän tiesi, että kuvat olivat vain turhaa toivoa. Silti hän takertui niihin ja kieltäytyi päästämästä menneisyydestään irti. Joskus hän pelkäsi löytävänsä taistelijansa. Hän ei halunnut löytää toista ja jatkaa elämäänsä. Uudet muistot eivät saaneet korvata vanhoja. Ritsuka tiesi jo kenet haluaisi vierelleen ja se joku ei ollut tuntematon. Nyt Ritsuka pystyi vain metsästämään menneisyyttään kameralle. Hän katsoi kuviaan ja kutsui miestä, jonka uskoi olevan ainoa kelvollinen hänen lisäkseen elämään Lovelessina.

Soubi tunsi kutsun. Joka solullaan hän kuuli Ritsukan äänen. Nyt hän vain odotti. Heti kun hänellä olisi tilaisuus, edes pieni mahdollisuus, hän vastaisi. Nyt hän pystyi vain kuuntelemaan kutsua, odottamaan tilaisuutta ja maalaamaan perhosia.

----
Minulla on jo vuosia ollut rakkaus perhosiin vain tämän sarjan takia ja vaikka motivaationi kaikkea animea/mangaa kohtaan käväisi yhdessä välissä hyvin matalalla en koskaan lakannut seuraamasta Lovelesia. Jos muita sarjan ystäviä löytyy olen hyvin onnellinen! Sen lisäksi muutenkin kommentit ovat hunajaa.