Makaan hämärän asunnon makuuhuoneessa, katse nauliintuneena kattoon. Ei siellä katossa mitään ihmeellistä ole - olen laskenut varmaan sataan kertaan kattopaneelien liitoskohdat, erilliset paneelit, ja lian, mikä on jotenkin kattoon päätynyt. Eli ei tosiaankaan mitään ihmeellistä, en vain jaksa kääntää katsettani muuallekaan. Itse asiassa, ei minua edes kiinnosta katsoa minnekään muualle. Pahimmassa tapauksessa muistot tulvisivat jälleen mieleeni, ja itkisin jälleen niin pitkään, että loppujen lopuksi silmäni olisivat niin turvoksissa, että se kävisi jo kipeää. Niin on käynyt jo useamminkin, kun olen lakannut ylläpitämästä jatkuvaa suojamuuria, ja olen kokeillut antaa ajatusteni juosta valtoimenaan. Se on käynyt yksinkertaisesti niin helvetin kipeää, että en halua edes muistaa sitä, miltä se tuntui. 

En vieläkään tiedä, minkä takia sinä et halunnutkaan minua elämääsi. Kaikki oli ollut hyvin. Ihan kaikki, meillä oli työmme, yhteinen koti, onnellinen parisuhde, ja loputtomasti suunnitelmia. Paljon, paljon kauniita suunnitelmia onnelliselle tulevaisuudelle. Tai ehkä ne olivatkin vain minun kliseisiä suunnitelmiani, sellaisia, mitä näki kaikissa elokuvissa rakastuneilla pariskunnilla. Kaunis omakotitalo järven rannalla, ja uutuuttaan kiiltävä auto. Hienot kodinkoneet, ja kesämökki jossain metsän keskellä. Joku kultainennoutaja arkea piristämässä, ja kerran viikossa olisimme käyneet ulkona syömässä hyvää ruokaa. Vaikkapa lauantaisin. Silloin tällöin joku kiva pieni retki kauemmas muista, jolloin olisi ollut yllin kyllin aikaa jakaa rakkaudenosoituksia, ja irroittautua arjesta. Eikö se olisikin ollut täydellinen tulevaisuus? Sinäkin vain nyökkäilit, kun selitin sinulle unelmistani. Miksi et sanonut aiemmin, että sellainen ahdisti sinua?

Kyyneleet tekevät tuloaan silmiini, ja lopulta en ole enää mitään estämään silmänurkasta valuvaa nestettä. Niin olin tulevaisuutemme kuvitellut, aina siihen hetkeen asti, kun palasit kotiin työpäivän jälkeen. Olin yrittänyt valmistaa ruokaa huonoin lopputuloksin, ja lopulta päätynyt tilaamaan vain pikaruokaa, sillä se oli varmasti kelpuutettavaa syötäväksi. Kun hiljennyimme syömään ruokaa, olit jotenkin erilainen kuin normaalisti. Jotenkin... Poissaoleva?
"Ei helvetti, ei tästä tule mitään", mutisit vain, ja nostit katseesi minuun. Pelkäsin sitä mitä aioit sanoa, olin oikeastaan pelännyt jo jonkin aikaa. Ties kuinka kauan olit oikeasti ylläpitänyt sitä onnellista kulissia, mutta itsekkyyteni takia en halunnut nostaa aihetta puheeksi. Halusin olla edes teoriassa onnellinen. 
"Et sinäkään voi väittää, että meistä tulisi pidemmällä tähtäimellä jotain. En minä muutenkaan ole koskaan ollut mitenkään sitoutuvaista tyyppiä, ja sinä tiedät sen. Ei meistä alun perinkään pitänyt tulla mitään", totuus teki toden totta kipeää, paljon kipeämpää kuin olin edes osannut olettaa. Ne sanat tuntuivat niin pahoilta ääneen lausuttuna, että en oikein tiennyt, miten niihin olisi pitänyt reagoida. Käänsin vain katseeni vaitonaisena pois. 
"Eikä tämä johdu sinusta, vaan minusta", yritit kai parhaasi mukaan tehdä minun tilanteestani edes hieman helpomman, mutta kuvittelitko edes tosissasi, että se auttoi? Helvetin idiootti. Jokaisesta on varmaan mukava kuulla, että mies, jonka kanssa on suunnitellut viettävänsä lopun elämänsä, onkin jo pidemmän aikaa epäillyt tunteitaan. 
Odotit kai, että olisin vastannut jotain, mutta kun jatkoin vaitonaisena lattian tuijottamista, avasit taas suusi. 
"Minä muutan pois, mahdollisimman nopeasti. Sinä voit jäädä tänne, ja päättää sitten, mitä haluat tehdä"
"mutta kun minä haluan vain olla kanssasi", olisin halunnut sanoa, mutta pidin suuni kiinni. Ei niillä sanoilla olisi kumminkaan ollut mitään merkitystä.  Olit tehnyt päätöksesi, ja ilmeisesti harkinnut sitä jo pidemmän aikaa. 
Tätä ruokapöytäkeskustelua seurasi vain hiljaisuus. Sinä menit pakkaamaan, ja minä istuin paikallani, miettien. Sitä kaikkea, mitä olisin voinut tehdä toisin. Itseinho alkoi tehdä tuloaan. 
Ja kun seuraavan kerran siitä transsitilastani heräsin kunnolla todellisuuteen, tunsin vain huulesi otsallani, ja kuulin viipyilevän äänesi. Yhden ainoan sanan. 
"Hyvästi"

Ja tässä sitä nyt ollaan. Ties monennettako päivää sängyn pohjalla. En halunnut olla mikään perään itkevä ex-mies, mutta nähtävästi kävi toisin. Millään kun ei tunnu olevan enää merkitystä. Aiemmin kaikella oli joku merkitys, mutta lähtösi jälkeen kaikki alkoi tuntumaan merkityksettömältä. Kun minäkin olen enää pelkkä puolikas.
Missä sinä nyt olet? Onko sinun elämälläsi merkitys?
Minä en osaa olla onnellinen, kun tunnen niin vahvaa kaipuuta sinua kohtaan.
Mutta oletko sinä onnellinen?
Ilman minua? 

Ihminen on olento, joka kaipaa elämälleen merkitystä. Ei ole aihetta elää tyhjää elämää, joka ei tunnu miltään. Toiselle merkityksen tuo työ, toiselle ystävät. Joidenkin elämän merkitys on muuttaa maailmaa.
Sinä olit minun elämäni merkitys.
Se, minkä takia jaksoin nousta joka aamu ylös sängystä.
Se, minkä takia yritin kaikessa parhaani.
Se, minkä takia olin valmis uhraamaan vaikka koko elämäni.
Ymmärrätkö?
Ei minun elämäni ole elämisen arvoinen ilman sinua.
Ei enää.
Hyvästi.
___