En tiedä kuinka kauan olen istunut tässä, en näe mitään.
Tai näen minä; sinut.
Tai sen mitä sinusta on jäljellä.
Tyhjä kuori, sielu on kadonnut jo aikaa sitten.
Silmäsi ovat sulkeutuneet viimeisen kerran, enkä näe enää koskaan niiden loistavan.

Tuntuu, kuin sinä hohtaisit haaleaa valoa.
Kuun valo taitaa osua kalpealle ihollesi.
Se on niin paljon vaaleampi kuin ennen.

Elämä on kadonnut sinusta, miksi näin piti tapahtua?
Olet kylmä, en tunne enää minkäänlaista lämpöä kehossasi.
Kasvosi ovat levolliset, aivan kuin nukkuisit. Tiedän silti, ettet nuku.

Kaipaan sinua.
Haluaisin huutaa.
Haluaisin huutaa niin kovaa, että säikähtäisin itseänikin.
Pysyn kuitenkin vaiti.

Pidän kädestäsi kiinni hellästi.
Miksi et voisi puristaa kättäni merkiksi siitä, että tiedät minun olevan siinä?

Minä näin tuskasi, mutten auttanut.
Pieni sana, pieni ele olisi voinut pelastaa sinut pimeydeltä.
Miksi en pelastanut sinua?
Olisin pystynyt siihen.
Odotin liian kauan, luotin siihen että seuraava kerta tulisi taas.

Se ei tullut tällä kertaa.

Miksi en kertonut, miten silmiesi loiste sai minun elämääni jotain järkeä?
Miksi en kertonut, kuinka hymysi pelasti päiväni ja nosti auringon pois puiden takaa uuteen aamuun?

Miksi en koskaan kertonut, kuinka rakastin sinua?

Pieni hetki, sen menetin. Sen jätin käyttämättä ja nyt haluaisin sen takaisin.
Mutta uutta mahdollisuutta ei tule.
Minun on annettava sinun lentää vapauteen.

Kosketan poskeasi ja sivelen sitä varovaisesti, pyyhkäisen hiukset pois silmiltäsi.
Painan suudelman otsallesi ja tunnen kyyneleen valuvan poskelleni.
Ehkä minun on aika osoittaa tunteeni jollekin, vaikka se onkin liian myöhäistä. Nämä kyyneleet kertovat, että minullakin on sydän. Sydän, jonka menetin sinun kadottua maailmastani.
Hymyilen vaimeasti ja kuiskaan hiljaa korvaasi: ”Nuku, rakkaani.”

Ehkä sinä jossakin kuulet ääneni.

-----------------

Ehkä ensimmäinen kerta kun oma tuotokseni on saanut minut herkäksi...
Henkilöt siis saa ihan itse päättää..

Nyt otan itselleni lomaa kirjoittelusta.