Pitkät, ruskeat hiukseni valahtavat kasvoilleni ottaessani otsanauhani pois.
Seison yksin keskellä täysin pimennettyä huonetta.
Konohan ninjan tunnusmerkki välkähtää pudotessaan, tummien, kiinni vedettyjen verhojen raosta karkaavasta päivän valosta.
Nojaan niskaani taaksepäin, hiukset valahtavat taakse paljastaen kalpeat kasvoni ja suljetut silmäni. Kun siirrän viimeisetkin karanneet hiussuortuvat korvieni taakse, tiedän paljastavani synkimmän salaisuuteni.

Hyuuga suvun alemman sukuhaaran tunnus tuntuu polttelevalta ihollani.
Kuinka minä vihaankaan tuota merkkiä.

Se päättää kohtaloni puolestani, riistäen vapauteni pois, pakottaen minut alistumaan ja kestämään sitä vihaa jonka isäni siirsi minulle.
Vihaa jota itse en tunne. Se estää minua olemasta läheinen kenellekkään, välittämästä kenestäkään.

Se vetää kasvojeni eteen kylmyyden naamion, vaikka huudan sen takana pimeyteen.
Vain kohtaloni on minulle tärkeä.

Kohtalo.

Kuinka vihaankaan tuota sanaa.

Haluaisin riistäytyä siitä vapaaksi, mutta mitä enemmän yritän paeta sitä tiukemmin se ottaa minut valtaansa. Pelkään menettäväni sieluni, elämän haluni on jo kadonnut. Taistelu, jota käyn kohtaloani vastaan riepottaa minua kuin tuuli, raastaa minua sisältä päin. Mutta jos menetän uskoni kohtaloon, tiedän sen olevan minuuteni loppu. Kaikki viimeinenkin tärkeä katoaisi maailmastani, jättäen minut tyhjäksi kuoreksi.Niinpä jatkan taisteluani.

Taistelua, joka on vailla tarkoitusta ja jatkuva ikuisesti.

Avaan värittömät silmäni. Silmät, jotka voisivat yhtä hyvin olla sokeat, vailla tunteiden häivää. Nostan pudonneen otsasuojuksen takaisin käsiini. Sidon sen tiukasti kiinni ja avaan verhoni. On aika kohdata muut ja vetää jää sydämeni ympäirille. Lähden hiljaa kävelemään kohti harjoitussalia.

---------------------------------------------------------------------------------
Lupaan, lupaan, lupaan vielä joskus kirjoittaa kunnon mittaisen tekstin! (Tai ainakin yrittää, tiedä häntä onnistunko -_-)