A/N: No niin, ennen juhannusta, kuten lupailinkin. Seuraavaa lukua joudutte sitten ensi viikkoon varmaankin odottelemaan, koska mökiltä käsin ei postata yhtään mitään x)

Tässä luvussa ei hirveästi tapahdu, koska piti muutamia taustajuttuja saada pyöriteltyä ja keskittyä henkilöiden välisiin suhteisiin. Tein nimittäin pienen aikahypyn. Tätä oli kuitenkin oikein kiva kirjoitella. Toivottavasti lukeminenkin on mukavaa :)

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Aikiwa Noriko istui bussissa ja puristi laukkuaan rintaansa vasten. Hän yritti tarmokkaasti saada hengityksensä pysymään tasaisena, mutta se tuntui kiihtyvän yhä uudestaan. Hänen olisi pitänyt ottaa paperipussi mukaan hyperventilaation varalta, mutta kiireessä hän ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa. Kun puhelin oli soinut, hän ei ollut epäillyt mitään. Joka päivähän joku soitti. Tämä puhelu oli kuitenkin ollut erilainen. Soittaja oli ollut Yumen kovin huolestunut naapuri, joka oli ilmoittanut, ettei tyttö ollut poistunut asunnostaan viikkoon.

Huolet painoivat Norikon hartioilla. Hän oli aina alitajuisesti tiennyt, etteivät onni ja autuus jatkuisi ikuisesti, silti hän oli halunnut kuvitella niin. Yume oli jo vuosia ollut hänen päiviensä ilo ja nyt tälle oli selvästi sattunut jotain. Noriko muisti vieläkin selvästi päivän, jona hän oli miehensä kanssa ilmoittautunut adoptiotoimiston asiakkaiksi. Heille oli pidetty kunnon kuulustelu ennen hyväksymistä, mutta lopulta heidät oli valittu. Se oli ollut Norikon silloisen elämän kohokohta.

Tosin tuon paikan oli varastanut vuoden kuluttua uusi hetki. Silloin hän oli saanut alle yksivuotiaan mustatukkaisen tyttövauvan syliinsä. Hän, joka ei koskaan voisi saada omia lapsia. Hän oli keskustellut lyhyesti myös tyttösen tädin ja sedän kanssa. Nämä olivat kertoneet, että Yumen vanhemmat olivat kuolleet ollessaan suorittamassa työtehtävää, eikä lopulta kukaan sukulaisista ollut halunnut tyttöä itselleen. Hänen vanhempansa eivät olleet eläessään olleet suuressa suosiossa, koska isä oli nainut tytön äidin väärästä suvusta. Itse asiassa pariskunta oli tainnut käyttää sanaa klaani, mutta Noriko ei ollut aivan varma tästä. Hän oli ollut niin innoissaan, että oli kuunnellut selostusta vain puolella korvalla.

Yumen sukulaiset olivat painottaneet, ettei tytölle saisi kertoa tämän historiasta mitään. Tytön tuli kasvaa tavalliseksi ihmiseksi tavallisessa perheessä, jossa hän saattoi olla onnellinen. Pariskunta oli ollut sitä mieltä, että biologisen suvun tunteminen tekisi Yumesta ainoastaan onnettoman, sillä kukaan ei kaivannut vääräveristä sukulaista joukkoonsa. Norikosta ja hänen miehestään Yumen oikea suku oli kuulostanut niin kylmältä ja välinpitämättömältä joukolta, että he olivat katsoneet viisaammaksi noudattaa vaatimusta. He olivat halunneet antaa Yumelle onnellisen elämän.. ja tähän saakka se oli onnistunutkin.

Noriko oli saanut seurata Yumen varttumista naiseksi vuosien ajan. Tyttö oli ollut aina nopea oppimaan, mutta nuorena tätä olivat kiehtoneet erityisesti itsepuolustuslajit. Noriko oli juoksuttanut häntä varmasti jokaisen lajin tunneilla. Yumen oppimishalu oli tuntunut olevan loputon. Lapsena tämä oli myös haastanut muita lapsia ”taisteluihin” kanssaan, mutta taipumus oli onneksi karsiutunut teini-iän myötä.

Ja nyt Yume oli jo aikuinen nainen. Töissä menestysfirmassa ja ylennys tiedossa piakkoin. Noriko oli toivonut Yumen löytävän hyvän miehen, jäävän pois töistä ja keskittyvän perheeseen, mutta Yume ei ollut koskaan osoittanut taipuvaisuutta perinteiseen naisen rooliin, joten kasvattiäiti oli saanut hylätä unelmansa. Nyt Norikoa kuitenkin kummastutti, miksi Yume oli sulkeutunut viikoksi kotiinsa. Sillä jos tytön naapuri sanoi, ettei tämä ollut poistunut sieltä, niin varmasti olikin. Kyseinen naapuri oli Yumen mukaan kerrostalokyttääjien aatelia, joten tämä tiesi kyllä, liikkuiko joku rapussa vai ei.

Yumella ei ollut koskaan ollut taipumusta masennukseen, joten siitä ei voinut olla kyse. Ehkä tyttöparka oli sairastunut, eikä ollut jaksanut soittaa edes kasvattiäidilleen. Norikon mielessä viivähti hetkellisesti myös ajatus, että Yume olisi vahingossa hankkiutunut raskaaksi ja vetäytynyt kotiin pohtimaan vaihtoehtojaan. Tosin sellainen vahinko ei kuulostanut Yumen tapaiselta. Tyttö oli niin viisas, että osaisi kyllä huolehtia ehkäisystä.

Bussi kaarsi pysäkille. Noriko sai vaivoin noustua istuimeltaan ja käveltyä ulos suuresta autosta. Hänen nivelensä olivat viime aikoina liikkuneet huonosti. Hän oli kaiketi tulossa vanhaksi, vaikkei halunnut sitä uskoakaan. Mieleltään hän ei sellaiseksi itseään kokenut.

Pysäkiltä oli vain parikymmentä metriä Yumen asuintalolle, mutta Noriko käveli matkan hitaasti. Koko ajan hänen sydämensä jyskytti kiivaaseen tahtiin hänen rintaansa vasten. Matkalla hän kaiveli jo valmiiksi Yumen vara-avaimen laukustaan. Tyttöhän ei välttämättä pääsisi avaamaan, jos oli vaikka pahasti sairas.

Summerin soittamisesta ei ollut mitään hyötyä, joten Noriko työnsi avaimen alaoven lukkoon. Hän vilkaisi aulan nimitaulua toivoen, että Yumen nimi olisi siirtynyt alemmas siinä, mutta tyttö asui edelleen seitsemännessä kerroksessa. Norikon olisi siis pakko käyttää talon natisevaa ja huojuvaa hissiä, joka saattaisi minä hetkenä hyvänsä pudota alas. Hänen ja Hiron olisi pitänyt kustantaa Yumelle kunnollinen asunto, mutta tyttö ei ollut koskaan suostunut siihen.

Noriko tuskin ehti hissistä ulos, kun vanha nainen ryntäsi tervehtimään häntä. Tämän kasvoilla oli tietäväinen, mutta huolestunut ilme.
”Sinä olet varmaankin Noriko-sama”, nainen aloitti ja kumarsi pienesti Norikolle. ”Yume-chanin äiti. Teissä on samaa näköä.”

Ilmeisesti nainen ei sittenkään tiennyt aivan kaikkea. Tosin vain harva tiesi, että Yume oli adoptoitu. Siitä asiasta ei ollut koskaan huudeltu.
”Minä olen Taniguchi Megumi, hauska tutustua”, vanha nainen jatkoi innokkaasti.
”Hauska tutustua sinuunkin, Megumi-sama. Sinä taisit soittaa minulle. Yume on puhunut sinusta paljon”, Noriko kertoi väsyneesti. ”Suothan anteeksi, mutta taidan nyt soittaa hänen ovikelloaan.”
”Olen yrittänyt sitä jo monesti, mutta hän ei tule avaamaan. Tv kyllä pauhaa yötä päivää, mutta ovelle hän ei silti tule”, Megumi huomautti kärkkäästi.

Huoli Norikon mielessä kasvoi entisestään. Hän marssi vanhemman naisen ohitse ja työnsi avaimen lukkoon. Seuraavassa hetkessä hän jo asteli sisään Yumen asuntoon.

Olohuoneen tv oli päällä ja parvekkeen ovi auki. Tuuli oli lennättänyt papereita sinne tänne ja huonekalujen päälle oli kertynyt pölykerros. Kylpyhuoneen ovi oli rakosellaan, eikä itse huoneessa ollut ketään. Keittiökomerossa oli tiskaamaton mikrorasia, joka haiskahti. Sen täytyi olla ollut siinä jo melko pitkään. Yumea ei näkynyt missään.

”Hänen hygieniatarvikkeensa ovat poissa”, Megumi huomautti Norikolle, joka tuijotti ulos ikkunasta. ”Mutta minä vannon, ettei hän ole astunut ulos tuosta ovesta. Jos hän on poistunut, hänen on täytynyt mennä parvekkeen kautta, mutta sehän on tietysti täysin naurettava ajatus.”

Niin, se oli täysin naurettavaa, mutta Norikonkaan mieleen ei tullut muuta. Yumen vaatekaappia oli pengottu, hygieniatarvikkeet olivat poissa, tv jäänyt päälle ja parvekkeen ovi auki. Naisen mieleen nousi kuva reilun kahdenkymmenen vuoden takaa; Yumen tuonut pariskunta poistui paikalta ensin kävellen, mutta metsän reunassa hypähtäen puihin. Noriko oli varma, että niin oli tapahtunut, sillä hän oli tuijottanut parin perään mietteliäänä ja onnellisena siitä, että oli saanut pelastettua pienen tytön suvun kaltoin kohtelulta.

”Tulivatko he hakemaan sinut takaisin..?” Noriko kuiskasi tuijottaessaan ulos. Oliko hänen tyttärensä riistetty häneltä? Miksi nyt? Miksi vasta vuosien jälkeen?
”Mitä sinä sanoit?” Megumi kysäisi ja asteli Norikon vierelle.
”En mitään”, Noriko huokaisi. Hän oli tainnut menettää lapsensa.
”Minusta meidän pitäisi ilmoittaa poliisille”, Megumi tuumasi jokseenkin nälkäiseen sävyyn. Noriko oli varma, että nainen pohti jo, miten meheviä juoruja pääsisi kertomaan talon muille asukkaille.
”Niin kai meidän täytyy virallisesti tehdä”, Noriko vastasi. Hänellä oli kuitenkin kumma tunne, ettei poliisille ilmoittamisesta olisi mitään hyötyä. Yumea ei löydettäisi koskaan.

*

Potku. Isku. Lyönti. Takaisin puolustusasemiin.

Yumen hengitys kulki raskaasti, muttei kuitenkaan yhtä vaikeasti kuin viikko sitten. Hänen kuntonsa oli kasvanut jatkuvan harjoittelun myötä mukavasti, vaikkei hän vieläkään pärjännyt Itachille millään muotoa. Silti nuken takominen oli alkanut jo tympiä häntä ja hän odotti kovasti puuhun kapuamista, joka olisi luvassa seuraavana päivänä.

Chakraharjoitukset olivat siihen saakka olleet yhtä tuskaa Yumelle, sillä hänellä oli ollut vaikeuksia hahmottaa oma chakransa. Itachi sanoi sen johtuvan siitä, ettei hän ollut saanut koulutusta nappulaiästä asti. Mies oli kuulostanut melkein siltä, että Yumen olisi pitänyt saada koulutusta, vaikka kukapa tavallinen ihminen sitä olisi hänelle osannut antaa. Parina viime päivänä Yumella oli joka tapauksessa alkanut mennä paremmin ja hän uskoi olevansa valmis kokeilemaan puuhun kapuamista. Itachi oli varoittanut, että hän tuskin onnistuisi siinä noin vain, sillä harjoitusta ei edes kuulemma käytetty akatemian oppilailla, vaan vasta genin-tason ninjoilla.

Niin, Itachi puhui jatkuvasti akatemiasta ja siitä, mitä siellä opetettiin. Yumelle ei ollut selvinnyt, missä tämä kyseinen oppilaitos oikein sijaitsi, mutta hän oli ymmärtänyt, että Itachi oli itse valmistunut ninjaksi sieltä. Yume tiesi nykyisin myös, että genin oli alimman tason ninja, eikä hänestä itsestään olisi vuosiksi välttämättä edes sille tasolle. Lisäksi vain miehen mainitsemasta akatemiasta pystyisi valmistumaan virallisesti ninjaksi, joten Yumesta ei koskaan ilmeisesti tulisi oikeaa ninjaa. Jos Yume nyt ylipäätään oli ymmärtänyt miehen puheet oikein…

Yumea ihmetytti Itachin intohimo hänen opettamiseensa. Lisäksi oli raivostuttavaa, kun mies odotti jatkuvasti paljon parempia suorituksia kuin mihin tyttö pystyi. Hän saattoi olla lahjakkuus itsepuolustuksen suhteen, mutta ei hänkään mikään ihmelapsi sentään ollut. Muutamaan otteeseen hän olikin räjähtänyt Itachille aiheesta, mutta mies oli jälleen toistanut tyynen rauhallisen tappouhkauksensa. Tosin sen teho oli jokseenkin laimentunut. Yume oli melkoisen varma, ettei Itachi enää ollut tosissaan tappamisen suhteen. Jokin miehessä oli muuttunut.

Ja tuon muutoksen varaan Yume nyt rakensi suunnitelmaansa. Hän pyrki hillitsemään kielensä ja tarkkailemaan Itachia sekä puhumaan tälle oikeasti keskustelusävyyn, joskus jopa hieman ystävällisemmin. Liian ilmeinen hän ei halunnut missään nimessä olla.

Oli selvää, että Itachi aikoi päästää Yumen pois pihapiiristä vasta, kun matka Konohaan tulisi ajankohtaiseksi. Yumella ei ollut aikomustakaan yrittää karata ennen sitä, sillä hän oli jo testannut taloa ympäröivän näkymättömän suojamuurin. Hän oli käyttänyt yhden iltapäivän heittelemällä sitä päin pikkukiviä ja oksanpätkiä, kunnes oli uskaltautunut juoksemaan sitä kohti.. ja oli lentänyt selälleen viiden metrin päähän. Hänen onnekseen maassa ei sillä kohtaa ollut kuin nurmikkoa.

Talon luota ei siis päässyt pois. Yume ei tiennyt, miten näkymätön suojamuuri oli luotu, eikä Itachi ollut kertonut. Joka tapauksessa sen läpi oli turha yrittää kulkea. Ja sen takia Yume aikoi odottaa Konohan matkaa. Sopivan tilaisuuden tullen hän sitten pakenisi paikalta. Luultavasti hän joutuisi järjestämään jonkinlaisen hämäyksen Itachia ja Kisamea varten, mutta se olisi sen ajan murhe. Hän soveltaisi siinä vaiheessa kaikkea oppimaansa.

Yume tähtäsi kierrepotkun kohti nukkea, joka mätkähti kovaäänisesti puulattialle. Tyttö hymyili tyytyväisesti ja jäi katselemaan nukkea. Sen päivän harjoitukset olivat ohitse. Jokainen päivä kulki samaan tapaan. Aamiainen Itachin ja Kisamen kanssa. Kapakala mulkoili aina Yumea, minkä kerkesi ja oli rikkonut pari teekuppia lisää hermostuessaan tytön kommenteista. Pääasia kuitenkin oli, ettei Kisame ollut enää kajonnut häneen, joskin Yume oli huomannut, että muutaman kerran mies olisi halunnut heilauttaa joko nyrkkiään tai samehadaansa.

Aamiaista seurasi pari tuntia opiskelua. Ninjojen historiaa Itachin valintojen mukaan. Mies ei selvästikään halunnut Yumen tietävän kaikkea, mikä teki tytön turkasen uteliaaksi. Hän oli yhtenä yönä yrittänyt hiipiä huoneestaan – joka ei enää ollut lukittu – ja pihistää pari kääröä selvittääkseen, mitä Itachi oikein salaili, mutta hän oli jäänyt kiinni jo ennen kuin oli ehtinyt olohuoneeseen asti.

Chakran käyttöä Yume oli joutunut opiskelemaan kaikista ahkerimmin, sillä se ei tosiaan ollut sujunut häneltä lainkaan Itachin toiveiden mukaan. Mitään kiehtovia ja hienoja taitoja mies ei ollut edes vaivautunut vielä opettamaan Yumelle, mikä hieman hämäsi tyttöä. Esimerkiksi kawarimi no jutsu mainittiin kääröissä paljon ennen puuhun kävelemistä, mutta ilmeisesti Itachilla oli omat tavoitteensa Yumen opetuksen suhteen. Tai sitten mies ei vain uskonut, että Yume voisi oppia mitään muuta kuin perinteistä lähitaistelua.

Teorian jälkeen Yume sai mennä joko yksin tai yhdessä Itachin kanssa harjoittelemaan. Yleensä hän kuitenkin paiskoi nukkea ainakin tunnin verran yksinään. Sitten seurasi kevyt lounaantapainen, lisää opiskelua tai taisteluharjoituksia. Illan hän sai puuhata, mitä parhaaksi katsoi. Sen ajan hän käytti yleensä myöskin harjoitteluun tai opiskeluun, sillä hän tiesi tarvitsevansa kaikki mahdolliset aseet käyttöönsä pakoa varten.

”Tule olohuoneeseen”, Itachin ääni keskeytti Yumen tiiviin tuijotussession nuken kanssa. Tytön pää nytkähti oven suuntaan. Mies ei enää edes seisonut oviaukossa, vaan oli kadonnut yhtä äänettömästi kuin oli siihen ilmestynytkin. Itachi oli totisesti muuttunut lyhyessä ajassa. Mies ei enää koko ajan epäillyt Yumea ja antoi hänen liikkua melko vapaasti talossa, mikä taas ei miellyttänyt Kisamea ollenkaan. Haimies suhtautui Yumeen sitä nyreämmin, mitä ystävällisemmäksi Itachi muuttui. Oliko kapakala kenties mustasukkaista tyyppiä?

Tyttö jätti nuken makaamaan harjoittelusalin lattialle ja livahti olohuoneeseen venyttelemättä lihaksiaan. Hän tiesi katuvansa sitä myöhemmin, mutta hän oli utelias, sillä Itachi ei yleensä ilmoitellut lounaasta mitään. Miehellä täytyi olla jokin muu syy kutsua hänet paikalle.

Ja syy selvisikin pian. Pöydällä oli muutama musta pino, jotka osoittautuivat vaatteiksi lähemmin tarkasteltuna.
”Kisame sai vihdoin tehtyä hankinnat”, Itachi ilmoitti. Haimies murahti syrjemmältä ja oli keskittynyt tuijottamaan tiiviisti ulos. Yume tunsi melkein kieroutunutta mielihyvää siitä, että Kisame tuskin oli nauttinut naisten vaatteiden hankkimisesta.
”Nämä ovat kaikki mustia”, Yume huomautti tarkastettuaan pinon, jossa oli muutamat housut ja pari paitaa.
”Tietenkin”, Itachi totesi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. Kyllä Yume oli pannut merkille, että mies itse käytti melkeinpä aina mustia tai tummansinisiä vaatteita, mutta olihan tämän täytynyt huomata, että tytön vaatevarastossa ei ollut paljon mitään mustaa.

Mutta Yume tiesi kyllä, että tästäkään asiasta ei kannattanut yrittää väitellä. Pinoista löytyi vielä muutama musta pyyhe, mistä tyttö oli kiitollinen. Vaikka hän oli saanut lainata pyyhkeitä, hänestä oli tuntunut epämiellyttävältä käyttää niitä. Viimeisenä hänen katseensa pysähtyi muutamiin mustiin alushousuihin ja rintaliiveihin. Hän tuijotti niitä hetken, mutta rohkeni sitten nostamaan yksinkertaiset, kaarituelliset liivit pöydältä. B75. Mistä helvetistä Kisame oli tiennyt hänen kuppikokonsa oikein? Ei kai mies nyt voinut sitä silmämääräisesti päätellä! Sitä paitsi, mitä miehet muka tiesivät rintaliivien ostamisesta…

”Jotain vialla?” Itachi tiedusteli. Yume vilkaisi miestä posket punoittaen, eikä tiennyt mitä sanoa. Hän oli pessyt alusvaatteensa käsin vessan lavuaarissa ja kuivattanut ne huoneessaan. Ne eivät koskaan lojuneet miesten silmien alla.. ja silti.. Oliko Kisame käynyt penkomassa hänen huoneessaan?
”Ei”, tyttö mutisi lopulta. Ei hän voisi kysyä asiasta. Se olisi liian nöyryyttävää, eikä hän ollut ollenkaan varma, että halusi edes tietää totuutta. ”Miten minä maksan tämän kaiken? En pääse nostamaan pankista rahaa..”
”Ne ovat lahja”, Itachi totesi. ”Onhan minun vikani, ettet saanut tarpeeksi vaatteita mukaasi.”

Yume vilkaisi syrjäkarein miestä. Olihan tämä ollut ystävällinen aiemminkin, mutta silti.. Oliko tämä kenties lyönyt päänsä ja alkanut pitää Yumesta? Ei kai nyt sentään, se olisi ollut naurettavaa. Itachilla oli vain jokin kieroutunut suunnitelma kouluttaa Yumesta ninja, eikä hän muuten välittänyt tytöstä pätkääkään. Niin sen täytyi olla. Siihen Yumen piti uskoa, sillä ajatus lisäsi hänen tahtoaan päästä pakenemaan.

”No kiitos”, tyttö vastasi ja keräsi vaatepinon syliinsä. Hän suuntasi askeleensa olohuoneen ovelle aikoen viedä vaatteet huoneeseensa, mutta hänen matkansa jäi kesken, kun Kisame vihdoin avasi suunsa.

”Tuo suunnittelee jotain”, haimies ärähti. Yume käännähti ympäri ja jäi tuijottamaan miestä.
”Voisit puhutella minua kuin ihmistä”, tyttö ärähti. ”Enkä minä suunnittele mitään muuta kuin huoneessani käymistä, kiitos vain herra Epäilen-kaikkia-kunnes-he-ovat-kuolleita!”
”Typykkä on ollut liian sävyisä. Ensin hän riehuu kaksi päivää, huutaa ja raivoaa joka välissä ja sitten on itse ystävällisyys”, Kisame jatkoi osoittaen sanansa Itachille. ”Hän yrittää hämätä sinua, Itachi-sama.”
”Eiköhän Yume-chan ole itsekin todennut, ettei tästä talosta voi paeta”, Itachi totesi tyynesti.
”Totisesti olen”, Yume mutisi.

Oli huolestuttavaa, että Kisame epäili Yumea juuri siitä, mitä hän aikoikin tehdä. Yume pohti, pitäisikö hänen sittenkin ärähdellä miehille useammin. Oli kuitenkin olemassa vaara, että jompikumpi saisi tarpeekseen ja halkaisisi hänet ensimmäisellä käteen osuvalla aseella. Jatkuva riehuminen ei yksinkertaisesti ollut terveellistä. Oli parempi hermostua vain silloin, kun pystyi myös perustelemaan raivonsa.

Mutta Kisame oli silti ongelma. Yume ei unelmoinutkaan, että olisi saanut kalamiehen hyväksymään hänet. Sitä paitsi hän ei missään nimessä itsekään halunnut ystävystyä miehen kanssa.

Ei, jotenkin Yumen täytyi vakuuttaa Itachi siitä, ettei ollut syytä huoleen. Tyttö ei vain tiennyt, miten olisi sen tehnyt. Kisame varmasti tekisi kaikkensa saadakseen Itachin uskomaan epäilyksiinsä.
”Jotain sinä silti suunnittelet! Yrität kietoa Itachi-saman pikkusormesi ympärille”, Kisame ärähti nyt Yumen suuntaan. Siinäpä vasta olikin vinkki. Ehkä miehen voisi tosiaan vietellä.. Tosin Yume ei oikein hallinnut sellaista toimintaa. Se oli enemmän Hitomin alaa, eikä Yume nyt päässyt kysymään neuvoja ystävältään.
”Luuletko sinä todella, että minua voi noin vain huijata, Kisame?” Itachi kysyi. Miehen äänessä kuulsi selvä närkästys. ”Osaan kyllä pitää silmäni auki.. ja voin luvata sinulle, että jos Yume-chan pääsee suojasta läpi, saat vapaasti tappaa hänet.”

Yume tiesi, että Kisamelle osoitetut sanat eivät olleet mikään turha lupaus. Ne olivat myös vihjaus siitä, että hänen oli parempi olla kiltisti. Yume ei kuitenkaan ollut huolissaan, sillä hänellä ei ollut aikomustakaan yrittää enää suojasta läpi. Hän odottaisi.. oikea hetki pakoon tulisi vielä.

Kisame mulkoili sekä Yumea että Itachia vuoron perään, muttei sanonut enää mitään. Yume kääntyi uudestaan ja poistui huoneesta huolestuneena. Hänen pitäisi olla varovainen, eikä hän missään nimessä saisi myöntää mitään. Hän aikoi päästä pois hengissä.

Vaatteiden ostaminen oli selvä merkki siitä, että Itachi oletti Yumen jäävän pidemmäksi aikaa. Se myös todisti, ettei mies aikonut tappaa häntä aivan pian. Yumea kiusasi yhä se, miksi mies oli ylipäätään kaapannut hänet. Itachista ei kaivettu tietoa ulos edes katanalla, jos tämä ei halunnut puhua. Tyttö kohautti olkapäitään, hänen oli kaiketi vain opeteltava elämään epätietoisuudessa.

”Vaikutat turhankin itsevarmalta tätä nykyä”, Kisamen huomautus kantautui huoneen ovelta. Yume kavahti säikähtäneenä kauemmas vaatekaapiltaan ja huomasi ärtymyksekseen tyytyväisen ilmeen haimiehen kasvoilla. Tyttö vilkuili ympärilleen, vaikka tiesi, ettei pakopaikkoja ollut. Kisamen ohitsekaan ei päässyt, sillä mies peitti koko oviaukon.
”Mitä sinä haluat?” Yume kysyi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman vakaana. Kaikesta huolimatta hän yhä pelkäsi Kisamea – Itachia hän ei oikeastaan osannut pelätä, vaikka ehkä syytä olisi ollutkin – eikä missään nimessä halunnut jäädä tämän kanssa kahden kesken.
”Varoittaa sinua. Pidän sinua silmällä ja jos hairahdat hitusenkin..”

Uhkaus jäi roikkumaan ilmaan. Yume tuijotti haimiestä rävähtämättä, muttei lainkaan epäillyt tämän sanoja.
”Minua ei miellytä ollenkaan se, että tunkeuduit hyvin järjestettyyn elämäämme ja yrität nyt sotkea Itachi-saman ajattelun juonitteluillasi”, Kisame jatkoi.
”Hetkinen vain, minä en millään muotoa tunkeutunut tänne. Jos et satu muistamaan, Itachi raahasi minut talolle väkivalloin. En ole täällä vapaaehtoisesti, enkä totisesti yritä sotkea Itachin ajattelua millään tavalla”, Yume puolustautui.
”Vangiksi olet sopeutunut tänne turhankin hyvin”, Kisame tuhahti.
”Sitä sopeutuu siihen, mihin on pakko. Jättäisit minut rauhaan.”

Haimies tyytyi tuhahtamaan ja kääntyi kannoillaan. Yume puri alahuultaan, muttei silti pystynyt estämään sanojaan. Asia yksinkertaisesti häiritsi häntä liikaa.
”Anna muuten olla viimeinen kerta, kun tutkit kokoani alusvaateistani. Jos tarvitset tietoa välttämättä, kysy”, hän huomautti miehelle varsin kitkerään sävyyn. Ajatus Kisamesta penkomassa hänen puhtaita alusvaateitaan – tai vielä pahempaa, käytettyjä – oli liian likainen, perverssi.. puistattava suorastaan.
”En minä ole koskenut sinun vaatteisiisi. Olet niin vastenmielinen, etten koskisi niihin edes maksusta. Itachi-sama ne koot kertoi”, Kisame puhahti ja paiskasi oven kiinni perässään.

Yume jäi tuijottamaan suljettua ovea tyrmistyneenä. Itachiko hänen vaatteitaan sitten oli penkonut? Eikö tämä olisi voinut vain kysyä? Sairastahan tuollainen toiminta oli! Toisaalta ajatus ei kuitenkaan häirinnyt Yumea ollenkaan niin paljon kuin Kisame vastaavissa puuhissa. Jostain kumman syystä Yume oli jopa valmis antamaan Itachille anteeksi tökerön käytöksen.

Tyttö puisteli nopeasti päätään. Hän ei saanut miehen silmiä miellyttävän ulkonäön antaa hämätä itseään. Eikä edes hetkittäisen miellyttävän käytöksen! Hänen tuli vihata Itachia, sillä tämä oli pilannut hänen elämänsä.

Vihaaminen vain tuntui päivä päivältä vaikeammalta…