A/N: Jatkossa sitten onkin luvassa jonkin verran mangaspoilereita. Eli mangaa seuraamattomat lukekoon omalla vastuullaan. Toisekseen täytyy sanoa, että jos edellistä lukua oli kiva kirjoittaa, tämä oli puolestaan todella raskas työstää. Eläydyn ehkä liikaa käyttämieni hahmojen tunteisiin ja mielialoihin, elän tarinani tunnetasolla läpi. Se ei aina ole mukavaa. Tällä kertaa se oli yhtä tuskaa.

Luku 1   Luku 6

Luku 2   Luku 7

Luku 3   Luku 8

Luku 4   Luku 9

Luku 5

Luku 10

Yume ryntäsi Itachin ohitse, ennen kuin mies ehti tehdä mitään. Tyttö juoksi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni sellaisella voimalla, että talo tuntui tärähtävän. Paukautus tuntui kuitenkin huomattavasti torjuvammalta kuin Yumen yleinen ärtyneisyys ja turhanpäiväiset raivokohtaukset.

”Itachi-sama?” Kisame kysyi. Itachi vilkaisi haita ja siirtyi pois kylpyhuoneesta. Kalamies kuitenkin puisteli päätään kuin olisi tarkoittanut jotain muuta. ”Onko minulta jäänyt jotain huomaamatta?”
”Niin kuin mitä?” Itachi kysyi tuijottaen edelleen Yumen ovelle.

Tytön silmät olivat niin tummat, mustat. Ne muistuttivat silmiä, joita Itachi oli katsellut vuosia sitten. Ne olivat kauniit ja kiehtovat. Niihin saattoi upota, mikä oli melkoisen häiritsevää. Yumen katse oli ollut todella intensiivinen nyt, kun Itachi oli tavoittanut sen toista kertaa. Hän ei olisi missään nimessä halunnut rikkoa katsekontaktia. Sen sijaan hän olisi voinut katsella tytön silmiin ikuisesti.

Oliko se jokin jutsu? Huijasiko Yume-chan häntä? Illuusio kenties? Tyttö oli taatusti ninjasukua, siitä ei ollut enää epäilystäkään, ei puuhun pääsemisen jälkeen, mutta oliko tämä todella niin avuton kuin antoi ymmärtää. Itachi ei ollut tuntenut oloaan koskaan aiemmin niin sekavaksi kuin Yumen ilmestymisen jälkeen. Ja katsominen tytön silmiin ei ollut todellakaan parantanut tilannetta. Nyt Itachi tunsi olevansa täysin hukassa, eikä se ollut luonteenomainen tunne hänelle.

Niin, jospa Yume olikin korkeatasoinen ninja. Siinä tapauksessa silmiin katsominen oli ollut ehdottomasti virhe.. Ja heidän katseensa olivat kohdanneet jo ensimmäisen kerran baarissa. Jo silloin tytön läsnäolo oli alkanut häiritä Itachia sietämättömällä tavalla. Voisiko olla, että Yume oli saanut hänet ansaan?

Mutta jos Yume oli jo oikea ninja, tämä oli esittänyt aloittelijan roolinsa äärimmäisen hyvin. Mikä oikein oli totuus? Miksi Itachi tunsi olonsa sekavaksi, yhtä aikaa ahdistuneeksi ja hyväntuuliseksi. Hän halusi hymyillä, mutta samaan aikaan kärsi pettymystä kiinni paiskatun oven takia.

”Kerro sinä”, Kisame totesi. Vihdoin Itachi irrotti katseensa ovesta ja katsoi toveriaan.
”Luuletko, että Yume-chan voisi olla jounin-tason ninja?”

Kisame näytti siltä kuin tämän päähän olisi pudonnut jättikokoinen kivi kirkkaalta taivaalta. Miehen ilme jo riitti kertomaan vastauksen Itachille. Ja kyllä Itachi itsekin tiesi ehdotuksen naurettavuuden. Oli vain helpompi keksiä selityksiä ja tekosyitä kuin edes yrittää sisäistää totuutta.
”Lapsikin osaa kertoa, ettei tytöstä ole mihinkään”, hai tuhahti. ”Oletko sinä varmasti kunnossa?”
”Tämä vain vaikuttaa illuusiotekniikalta..” Itachi mutisi huolimatta siitä, ettei häntä ollut mitenkään helppo vangita illuusion uhriksi.
”Mikä niin? Se, mitä minä näin, näytti hyvin todelliselta. Erittäin huolestuttavalta, mutta todelliselta”, Kisame huomautti. ”Sitä paitsi, ei kukaan pystyisi vangitsemaan sinua illuusioon. Ei ainakaan ilman sharinganien voimaa.”
”Mitä sinä sitten näit?” Itachi kysyi Kisamen lausuttua ääneen sen, mitä hän ei itselleen jostain syystä halunnut myöntää.

Miestä häiritsi suunnattomasti se, miten hänen mielialansa olivat nykyisin riippuvaisia siitä, millä tuulella Yume-chan sattui olemaan. Tytön hymy sai hänet hyväntuuliseksi, samoin tämän tulistuminen jostain täysin turhasta asiasta. Mutta kun hän näki surun ja epätoivon tämän silmissä.. no, se tuntui hänestäkin pahalta. Ja hän oli sentään kuvitellut jo päässeensä tunteiden yläpuolelle.

Yume oli jotenkin onnistunut muuttamaan kaiken. Itachi tiesi, miten tärkeää hänen oli keskittyä tulevaan. Sasuken kohtaamiseen. Yume oli jotain täysin epäolennaista. Silti tärkeysjärjestys oli alkanut huojua. Vaikka kohtaamiseen ei enää olisi vuottakaan, Itachi ei vain pystynyt keskittymään siihen täysillä. Sasuke tappaisi Orochimarun, siitä Itachi oli varma, ja lähtisi sitten hänen peräänsä. Hänen pitäisi olla valmiina kohtaamaan se, mikä olisi edessä.

Minun on vietävä loppuun se, minkä aloitin. En saa jättää mitään puolitiehen jonkun sattumalta tavatun tytön takia.. eikä Sasuke edes anna minun jättää. On väärin sotkea Yume-chan tähän. Mutta entä jos hän on todella vanginnut minut illuusioon? Entä jos hänet on lähetetty häiritsemään keskittymistäni, jotten olisi valmis oikealla hetkellä? Kaiken on mentävä suunnitelmani mukaan.

”Minä näin nuoren miehen ja naisen tuijottamassa toisiaan silmiin sellaiset ilmeet kasvoillaan, että pelkkä ajatus saa minut voimaan pahoin”, Kisame keskeytti Itachin ajatukset. ”Olen koko ajan sanonut, että typykästä on päästävä eroon, mutta nyt taitaa olla liian myöhäistä. En tarkoita loukata, mutta luulin sinua kyllä kovapintaisemmaksi.”

Itachi pysähtyi tuijottamaan ystäväänsä. Kisame oli yleensä kovin suorapuheinen, mutta nyt tämän ajatustenkulkua oli vaikea tavoittaa.

”Vaikka onhan meillä jokaisella heikot kohtamme. Sinä taisit törmätä omaasi, ja hän pehmensi sinut välittömästi, mikä lienee jonkinlainen saavutus, kun ottaa huomioon, että kaikki läheisesi ovat päätyneet ennenaikaiseen hautaan oman kätesi kautta”, Kisame jatkoi. ”Yume-chan ei ole jouninia nähnytkään, mutta hänellä on taito, jota kellään muulla ei taida olla.”
”Ja se on?” Itachi kysyi. Hänen poskeaan nyki. Kisamen sanat nostivat pintaan muistoja, jotka hän mieluummin olisi unohtanut.
”Saada sinut tuntemaan jotain.”

Kisame siis todella luuli Itachin olevan täysin tunteeton. Ei sillä, hyvin monet varmasti luulivat niin. Hetkittäin Itachi oli jopa itse elänyt siinä harhaluulossa.

”En ole koskaan nähnyt kasvoillasi sellaista ilmettä kuin äsken. Ja usko pois, tunnistan sen kyllä. Tiedän erään, joka katseli kerran naista siten, mutta.. No, tapahtui paljon sellaista, mitä en välitä muistella. Ja juuri siksi tämä huolestuttaa minua”, Kisame jatkoi Itachin pysyessä vaiti.

Itachi tajusi hain viitanneen itseensä. He eivät olleet koskaan keskustelleet naisista. Kumpikin heistä tiesi, että toinen hoiti miehiset tarpeensa omalla ajallaan, eikä asiasta puhuttu jälkeenpäin. Naisia ei tuotu talolle, vaan homma hoidettiin näiden asunnoilla. Vasta hiljattain Itachi oli rikkonut tuon säännön tuomalla Yumen talolle. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut ajatellut tyttöä samanlaisena kuin niitä muita. Ne naiset olivat vain olleet hetken kestävää iloa, Itachi oli käyttänyt heitä omiin tarkoituksiinsa – ei sillä, että kukaan olisi koskaan valittanut jälkeenpäin. Mies oli myös käsittänyt, että Kisame toimi samoin. Tunteettomasti, puhtaasti fyysiseltä pohjalta. Ilmeisesti nyt kuitenkin oli niin, että joskus hailla oli ollut joku tärkeämpi; nainen, joka oli merkinnyt jotain muutakin kuin tyhjennysastiaa.

”Tällä meidän urallamme ei ole terveellistä hankkia ylimääräisiä taakkoja. Ei ole hyvä päästää ketään liian lähelle. Sitä tulee varomattomaksi ja joku kärsii aina. Jos olisin ollut viisaampi, olisin tappanut hänet jo ensimmäisenä iltana, eikä tätä olisi päässyt tapahtumaan”, Kisame puhui jälleen mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Naisesi?”
”Hänet.. ja Yume-chanin.”

Kisame lausui Yumen nimen ensimmäistä kertaa Itachin kuullen. Hai oli aiemmin käyttänyt tytöstä vain ’typykkää’ tai jotain muuta vastaavaa, hieman alentavaa viittausta. Äkillinen muutos tuntui kummalliselta.

”Minun olisi pitänyt osata heti epäillä jotain tällaista, kun rikoit sääntöjä tuomalla hänet tänne, mutta halusin uskoa siihen typerään kuvitelmaasi, että hän todella olisi joku kadonnut ninjaklaanin jäsen. Luulin todella sinun olevan tällaisten asioiden yläpuolella. Minä tein virheen ja olen pahoillani siitä, etten voi korjata sitä enää”, Kisame sanoi kovin kummallisella äänellä. Itachilla alkoi vihdoin olla aavistus siitä, mihin mies pyrki, mutta hän ei halunnut sisäistää asiaa. Milloin hän oli viimeksi katsonut tyttöä ihaillen? Niin, hän muisti tuon ajan hyvin tarkasti. Hän oli ollut nuori, ihastunut ja rakastunut, eikä se tarina ollut päättynyt onnellisesti. Yksikään tarina hänen elämässään ei päättynyt.

Rakastaminen ei ollut koskaan tarjonnut onnea Itachille. Hän oli joutunut tappamaan melkeinpä jokaisen, josta oli välittänyt. Oman äitinsä, jota hän oli suorastaan palvonut. Isänsä, jota oli joskus katsonut ihaillen, mutta se oli ollut ennen totuuden selviämistä. Tyttöystävänsä, jonka kauniita, mustia silmiä hän olisi voinut katsella loputtomiin. Tyttöystävänsä, jonka kanssa hän oli kuvitellut voivansa jakaa koko loppuelämänsä. Tytön, jota hän oli.. Ei, hän ei voinut edes ajatella asiaa. Vain yhdestä ihmisestä hän oli välittänyt vielä enemmän. Pikkuveljestään. Ainoastaan Sasukea hän ei ollut voinut tappaa, mutta tuon mustasilmäisen tytön tappaminenkin oli ollut vaikeaa. Miksei tämä ollut voinut olla unessa? Nuo mustat, kauhun ja kyynelien täyttämät silmät vainoaisivat häntä syyttävinä ikuisesti.

Niin samanlaiset silmät kuin Yume-chanin. Ei, Itachi ei saanut ajatella niin. Hänen olisi tapettava mitkä tahansa tunteet, jotka saattoivat tulla hänen päämääränsä tielle. Hän ei voisi suoda itselleen sitä ylellisyyttä, että tuntisi jotain muuta kuin surua ja epätoivoa.

Hän oli jo vannonut, ettei koskaan mainitsisi mustasilmäisen tytön nimeä, että hän unohtaisi tämän kokonaan. Hän oli myös päättänyt omasta kohtalostaan. Aika olisi pian, eikä ollut oikein vetää ketään mukaan hänen omaan helvettiinsä. Kenenkään ei tarvitsisi enää kärsiä hänen takiaan.

Sen takia Itachi ei saisi antaa itsensä.. hän ei pystynyt ajattelemaan sanaa, ei tässä yhteydessä.

”Minä en ole…” Itachi aloitti.
”Sinuna olisin varovainen. Deidara ei ole antanut voittoasi anteeksi.. ja jos hän saa tietää, hän käyttää kyllä tietoa myös hyväkseen. Hän ei ainakaan vielä uskalla hyökätä suoraan sinun kimppuusi, mutta Yume-chan on kykenemätön puolustamaan itseään, heikko suoraan sanottuna. Hän olisi täydellinen kohde Deidaralle esitellä ’taidettaan’ ja samalla kostaa sinulle”, Kisame keskeytti ystävänsä tylysti.
”Ei ole mitään, mitä Deidara-sama voisi saada tietoonsa”, Itachi väitti, vaikka tiesi itsekin varsin hyvin, kuinka väärässä oli. Joskus vain oli parempi, ettei myöntänyt asioita edes itselleen.
”Toivon mukaan puhut myös totta”, Kisame tuhahti ja astui viimein kylpyhuoneeseen. ”Sinuna pitäisin silti huolta, ettei Yume-chan onnistu ärsyttämään Deidaraa.”
”He lähtevät huomenna, en usko, että mitään ehtii tapahtua.”

Kisame ei vastannut, vaan veti oven kiinni Itachin nenän edestä. Mies jäi yksin seisomaan pimeään käytävään. Hän huomasi, että Yumen oven alta kajasti valoa. Olikohan tyttö löytänyt kirjan?

Itachi ei oikeastaan tiennyt, miksi oli päättänyt antaa kirjan Yumelle. Toki hän oli jo ensimmäisenä iltana huomannut tämän mielenkiinnon Icha Icha -sarjaa kohtaan. Henkilökohtaisesti Itachi oli sitä mieltä, ettei kirja ollut ehkä sopivinta luettavaa, vaikka Jiraiya-sama osasi kyllä valita sanansa. Yume kuitenkin näytti kaipaavan muutakin tekemistä kuin opiskelua, joten Itachi oli päätynyt lahjoittamaan tälle kirjasarjan seuraavan osan. Hän oli ajatellut sen hieman piristävän tyttöä, sillä ajoittain hän oli huomannut tämän tuijottelevan kaipaavasti ulos ikkunasta. Yume oli menettänyt paljon.

Tietysti viisainta olisi ollut vapauttaa Yume ja päästää tämä takaisin elämään omaa elämäänsä. Itachi uskoi vahvasti, että pystyisi aiheuttamaan sharinganeillaan pysyvän illuusion tytölle. Tämä luulisi vain kuvitelleensa kaiken. Sellaisessa oli toki riskinsä. Hän saattaisi vaurioittaa tytön mieltä, eikä sharinganien käyttö ollut hänelle itselleenkään enää turvallista. Kaikesta oli maksettava hinta, tässä tapauksessa kova sellainen.

Ja Yumea ei voinut vapauttaa sen takia, mitä tämä tiesi. Joku toinen olisi saattanut päästä tyttöön käsiksi ja sotkea kaiken. Itachi kirosi äänettä. Hän oli totisesti sotkenut omat asiansa tuomalla tytön talolle. Ajoittain syyllisyys kouraisi häntä raskaimman kautta, mutta toisinaan hän tunsi tehneensä oikein. Yumea ei ollut selvästikään tarkoitettu elämään tavallista elämää.

Itachilla oli kumma tunne, että kaikki tämä oli tarkoitettu tapahtuvaksi. Kenties joku ylempi taho oli halunnut muistuttaa häntä siitä kaikesta, minkä hän oli menettänyt, työntämällä Yumen hänen nenänsä alle. Tyttö oli kävelevä muistutus siitä, millaista elämä olisi voinut olla, jos asiat olisivat menneet toisin.

Mies huokaisi ja suuntasi askeleet omaan makuuhuoneensa. Hän ei saanut ajatella asioita näin syvällisesti. Hän oli tuonut Yume-chanin tänne ja kouluttaisi tätä niin kauan kuin hänelle vielä olisi aikaa. Ehkä hän onnistuisi jopa selvittämään tämän menneisyyden. Vaikka Yumella ei ollut mitään tekemistä Itachin aiemman elämän ja hänen päämääränsä kanssa, tuntui tärkeältä järjestää tytölle pohja, jonka avulla tämä pääsisi uuteen elämäänsä kiinni.

Niin, Itachi oli koko elämänsä taistellut muiden onnen vuoksi. Hän oli kieltänyt omat tarpeensa, halunsa saada osa elämän suurista hetkistä, jotta toiset voisivat elää turvassa ja rauhassa onnellisina. Hän oli luonut oman helvettinsä, mutta hän ei ollut tehnyt sitä vapaaehtoisesti. Hän saattoi kuitenkin tuntea pisaran tyytyväisyyttä, koska hän oli tehnyt kaiken läheistensä takia. Sasuken takia. Ja tämän viimeisen tekonsa hän tekisi Yumen takia. Hän korvaisi tytölle sen, että oli riistänyt tältä turvallisen elämän. Hän antaisi tälle uuden ja paremman vaihtoehdon.

Sillä sellainen hän oli. Muiden unelmien toteuttaja.

Ensimmäistä kertaa vuosiin Itachista kuitenkin tuntui, että hän olisi halunnut jotain itselleenkin.

On a night of dread and wonder
Hear her heartbeat turn to thunder
Now’s the time for soul surrender

Disclaimer: Lopun lainaus on Inkubus Sukkubuksen kappaleesta All Along A Crooked Way. Se jotenkin kolahti tätä kirjoittaessa, joten oli pakko tunkea se mukaan. Jokainen voi itse päätellä, mitä se merkitsee vai merkitseekö mitään.