Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Kaikki tarinat päättyvät aikanaan, niin myös tämä. Sinällään minulta oli tyhmää jättää tämä niinkin pitkäksi aikaa hiatuksella kuin jätin... siis juurikin siitä syystä, ettei tarinaa ollut enää edes paljon jäljellä. Tuli vain jokin stoppi ja näin pääsi käymään. Onneksi tässä kesälomalla sain vihdoin itseäni niskasta kiinni ja lopun naputeltua kasaan.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Kirjoitan aikalailla itselleni ja itseäni huvittaakseni, mutta on aina suuri ilo huomata, että joku muukin lukee tarinaa ja mahdollisesti jopa pitää siitä. Se antaa pontta kirjoittaa lisää.

Tässä siis vielä epilogi. Ehkä tapaamme taas jonkun toisen tarinan parissa jonain päivänä ;)

<-- Edellinen

Epilogi

”Mito, mitä sinä olet tehnyt?!” Chiaki kiljaisi, kun Itachi oli ehtinyt laskeutua puusta. Mitoki katsoi ystäväänsä eikä tiennyt, mitä sanoa. Hän olisi halunnut vilkaista peiliin, mutta ehkä oli parempi, ettei hän näkisi kampaustaan hetkeen. Hänellä oli suurempiakin murheita.

”Chia, Itachi kertoi konohalaisten olevan lähellä”, vanhempi tyttö sanoi. Hän ei halunnut keskustella hiuksistaan ystävänsä kanssa. ”Sinun on aika palata Kakashin luokse.”
”Ja sinä tulet mukaani”, punapää totesi. Tämä ei aikonut tehdä tilanteesta helppoa.
”Ei, en tule.”

Chiaki mureni Mitokin silmien edessä. He olivat olleet ystäviä jo pitkään, viettäneet lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tuntui mahdottomalta erota taas. Ajatus raastoi Mitokin sisintä, mutta hän tiesi alkavansa vihata ystäväänsä, jos jäisi tämän takia paikkaan, johon ei halunnut jäädä. Siitä ei olisi hyötyä heille. Oli parempi olla erossa, rakastaa ja kaivata. Ehkä he vielä jonain päivänä kohtaisivat.

Punapää ryntäsi Mitokin luokse ja halasi tätä lujasti. Myös Mitoki kietoi kätensä ystävänsä ympärille. Chiakin hiukset tuoksuivat samalta kuin aina, kun ne kutittelivat karheina vanhemman poskea. Pala nousi Mitokin kurkkuun, suru oli raastava, ja hän tiesi myös Chiakin tuntevan sen.

”Deidara-san, minulla on sinulle asiaa”, Itachi kuului huomauttavan. Miehet kävelivät pois paikalta, kenties kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Mitoki tunsi välittömästi olonsa huomattavasti suojattomammaksi, mutta toisaalta oli hyvä, että miehet olivat lähteneet. Tämä hetki oli tarkoitettu vain hänelle ja Chiakille.

Tytöt halasivat toisiaan pitkään. Kyyneleet valuivat Mitokin poskille, ja hän kuuli myös Chiakin itkevän.

”Minä en halua erota sinusta!” punapää nyyhkäisi.
”En minäkään sinusta, mutta minun on pakko mennä”, Mitoki vastasi. Hänen äänensä oli käheä ja kurkku tuntui karhealta. Hän irrottautui halauksesta ja painoi kätensä vasten Chiakin poskia. ”En olisi halunnut, että näin käy, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.”
”Voisit tulla Konohaan.”
”Ja sinä voisit lähteä mukaamme”, Mitoki huomautti. ”Tiedämme molemmat, ettei kumpikaan ole mahdollista.”

Seurasi pitkä hiljaisuus, kun tytöt vain tuijottivat toisiaan. Oli uskomatonta, että tähän oli tultu.

Chiaki vei käden taskuunsa ja veti jotain esille. Mitoki tunnisti esineen kaulakoruksi, jota punapää oli kantanut vuosia. Se oli vasta hiljattain vaihtunut uuteen, kenties nuorempi oli saanut lahjan Kakashilta.

Punapää ojensi kättään Mitokille. Vanhempi ei voinut kuin tuijottaa, hän ei kyennyt liikkumaan. Kun hän itsepäisesti pysytteli paikoillaan, Chiaki kiersi hänen taakseen ja ripusti korun hänen kaulaansa.
”Haluan, että pidät sitä aina mukanasi.”
”En voi ottaa sitä, koru on sinun”, Mitoki kuiskasi, kun punapää kiersi takaapäin kädet hänen ympärilleen ja nojasi hänen olkapäähänsä.
”Nyt se on sinun. Siten olen aina mukanasi, minne sitten menetkin”, Chiaki nyyhkäisi.
”Minulla ei ole mitään, mitä voisin antaa sinulle…”
”Minulla on muistot. Kaikki tunteet, mitä olet ikinä tuntenut. Sellainen ei unohdu.”

Mitoki purskahti hervottomaan itkuun. Kaikki tuntui niin lopulliselta, niin lohduttomalta. Hän tiesi lähtevänsä etsimään onneaan, hän tiesi, että voisi tuntea olonsa hyväksi vain jättämällä kaiken taakseen. Silti lähteminen oli vaikein asia, jonka hän tähänastisessa elämässään joutuisi tekemään.

Vanhempi tyttö tunsi itsensä avuttomaksi. Hän oli aina kokenut olevansa heistä kahdesta vahvempi, mutta nyt hän mureni palasiksi Chiakin pidellessä hänestä kiinni. Olisi luullut, että nuorempi olisi ennemmin hajonnut kokiessaan heidän molempien tunteet. Ehkä tämä oli oppinut kontrolloimaan kykyään paremmin tai ainakin kestämään muiden tunteita.

”En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta toivon sitä”, punapää kuiskasi. ”Minä puhun Kakashille. En voi luvata mitään, mutta kenties jonain päivänä voitte palata Konohaan yhdessä. Ehkä sitten sinäkin voit olla onnellinen siellä.”

Mitoki nyökkäsi. Hän ei uskonut, että niin voisi koskaan käydä. Vaikka vanhimmat ja hokage antaisivat Itachin ja hänen rikokset anteeksi, eivät tavalliset kansalaiset ymmärtäisi koskaan. He olisivat ikuisesti hylkiöitä, joitain asioita ei voinut muuttaa. Hetken tyttö leikitteli ajatuksella, että he voisivat kaikki neljä elää turvallista ja tasaista elämää Konohassa. Saattoihan sitä unelmoida.

”Jos pystyn, lähetän sinulle viestin aina silloin tällöin”, Mitoki lupasi.
”Jos se on liian vaarallista, älä lähetä”, Chiaki nyyhkäisi hänen olkaansa vasten. ”Haluan, että olet turvassa.”

Vanhempi tyttö kääntyi ja kietaisi kätensä vielä kerran ystävänsä ympärille. Hän ei olisi halunnut koskaan päästää irti.
”Minä rakastan sinua, Chia. En koskaan unohda sinua”, Mitoki kuiskasi nuoremman hiuksiin.
”Tiedän. Minäkin rakastan sinua”, punapää vastasi itkuisella äänellä.

”Meidän on aika mennä”, Itachin ääni tunkeutui Mitokin tajuntaan. Hän rutisti Chiakia oikein lujaa ja päästi sitten irti. Nuoremman tytön kasvot olivat laikukkaat itkemisestä, ja vanhempi oli varma, että näytti itse samalta. Toipuisiko heistä kumpikaan koskaan?

Chiaki ojensi kätensä ja Mitoki tarttui siihen. Tytöt seisoivat hetken hiljaa paikoillaan ja vain tuijottivat toisiaan. Ei ollut enää mitään sanottavaa, kumpikaan heistä ei halunnut kuiskata mitään liian lopullista. Hyvästit eivät olleet heitä varten, mutta jos he olisivat sanoneet näkemiin, se olisi saattanut olla valhetta. Oli vain parempi olla hiljaa.

”Minä vien Chiaki-sanin lähelle konohalaisia ja palaan sitten harhauttamaan Tobia”, Deidara ilmoitti. ”Mitoki-chanin takia toivon, ettemme enää tapaa, Itachi, mutta jos kohtaamme, en lupaa säästää henkeäsi, un.”

Mitoki näki Itachin luovan pitkän katseen blondiin, mutta korppihiuksinen ei sanonut mitään. Tämä oli aina ollut hyvä vaikenemisessa.

Itachi nosti Mitokin reppuselkäänsä eikä tyttö vaivautunut vastustelemaan. Hän tiesi olevansa liian väsynyt juoksemaan, joten tällä tavoin matkustaminen oli ainoa keino ehtiä tarpeeksi pitkälle.

”Hyvästi, Mitoki-chan”, Deidara hymähti. ”Lupaan pitää huolta ystävästäsi, kunnes hän on turvassa, un.”
”Luotan sinun sanaasi. Hyvästi Deidara”, Mitoki vastasi. Hän käänsi katseensa Chiakiin, joka hymyili heikosti. Yhtäkkiä punapää katosi hänen näköpiiristään ja hänen oli takerruttava Itachiin, jottei olisi pudonnut kyydistä. Mies oli käsittämättömän nopea.

~o~

Chiaki näki Uchihan katoavan yöhön Mitoki mukanaan. Punapään sydän tuntui painuvan kasaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Kaikki tuntui lopulliselta, pysähtyneeltä. Hän pelkäsi Mitokin puolesta, mutta hän saattoi vain toivoa, että Uchiha huolehtisi tytöstä.

”Aletaan painua, un”, Deidara puuskahti ja lähti kävelemään metsään. Chiaki kiirehti miehen rinnalle, mutta hänen askeleensa olivat raskaat. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän voisi hymyillä koskaan. Hän oli joutunut maksamaan liian kalliin hinnan kesälomareissustaan.

”Aiotko tappaa Uchiha-sanin?” punapää kysyi blondilta. Hän ei ehkä ollut vieläkään oppinut hyväksymään Mitokin valittua, mutta nyt hän toivoi tämän säilyvän hengissä, sillä ilman miestä Mitoki ei selviäisi.
”Tekisin sen enemmän kuin mielelläni, un”, Deidara vastasi. ”Valitettavasti Mitoki-chan lähti hänen mukaansa, joten…”
”Toivottavasti sinulle ei tule vaikeuksia heidän paostaan”, Chiaki sanoi. Hän ei pitänyt blondista miehestä, mutta tämä oli joka tapauksessa auttanut heitä. Hän oli tälle kiitollisuudenvelassa.

Deidara ei vastannut. Tyttö ja mies kulkivat hiljaa metsän halki, kunnes mies lopulta pysähtyi.
”En tule tämän pidemmälle, muuten he havaitsevat minut”, blondi ilmoitti. ”Jatka suoraan eteenpäin, un. Hyvästi.”

Chiaki ei ehtinyt vastata, kun mies oli jo poissa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja lähti kävelemään eteenpäin. Koko ajan hän odotti, että joku iskisi kunain hänen selkäänsä tai sieppaisi hänet. Häntä pelotti, että hän joutuisi uudestaan Akatsukin vangiksi, ennen kuin ehtisi turvaan.

Jokin törmäsi tyttöön valtavalla vauhdilla ja lennätti hänet selälleen. Hän kirkaisi ja työnsi painoa pois päältään.
”Dattebayo, sainpas sinut!” tuttu ääni karjaisi.
”Ääliö, se olen minä!” Chiaki sai huudettua takaisin.

Paino siirtyi tytön päältä. ”Chia-a-chan?!” Naruto kummasteli ja kiskoi tytön pystyyn. Chiaki muksaisi poikaa käsivarteen ja pyyhälsi tämän ohitse. Jos Naruto oli täällä, Kakashinkin täytyi olla.

”Hei, mitä tapahtui? Miten sinä pakenit? Käytitkö Akatsukiin superjekkukykyjäsi?” Naruto kyseli. ”Missä Mito-chan on?”
”Hän lähti pois”, Chiaki vastasi.
”Mitä?!”
”En tiedä minne, enkä haluakaan tietää. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmassa turvassa hän on kaikilta”, punapää selitti.
”Mutta meidän pitää hakea hänet turvaan!” Naruto protestoi.

Chiaki ei välittänyt pojan sanoista vaan jatkoi matkaansa. Naruto oli viimeinen ihminen, jonka kanssa hän halusi keskustella aiheesta. Hän pelkäsi alkavansa itkeä uudestaan eikä se olisi ollut sopivaa muiden edessä. Tämä suru hänen olisi kannettava yksin, sillä oli hänen syytään, että Mitoki oli päätynyt Uchihan syliin. Jos hän ei olisi jättänyt vanhempaa tyttöä oman onnensa nojaan Konohassa, tämä olisi saattanut kotiutua sinne eikä olisi koskaan joutunut vaikeuksiin.

”Kakashi-sensei! Ero-sennin! Chia-a-chan on tullut takaisin!” Naruto kailotti, kun he lähestyivät leiripaikkaa.

Yhtäkkiä kaikki näyttivät olevan Chiakin ympärillä esittämässä kysymyksiä ja halaamassa häntä. Hänet toivotettiin tervetulleeksi takaisin.

”Mitoki-san jäi sitten Akatsukien luokse?” Sasuke töksäytti, kun suurin häly oli laskeutunut.
”Ei, hän seurasi sydäntään ties minne”, Chiaki vastasi. ”Toivottavasti sinäkin teet saman ja päästät irti tuosta vihastasi. Se kalvaa minua.”
”Jätä minun tunteeni rauhaan”, poika tuhahti.
”Jättäisin, jos ne jättäisivät minut”, punapää sanoi takaisin. Sasuke tuhahti ja marssi pois paikalta. Tytölle jäi ikävä tunne, että pojasta aiheutuisi hankaluuksia vielä jonain päivänä.
”Chiaki-san, minun on kerrottava sinulle jotain”, Jiraiya ilmoitti. ”Puhumme huomenna.”

Chiaki nyökkäsi, vaikkei vieläkään tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua omituiseen vanhukseen. Tämän suunnalta hehkui kuitenkin lämpimiä tunteita, ei perverssejä, kuten olisi voinut olettaa, joten ehkä tähän saattoi luottaa.
”Luulen, että Kakashilla on sinulle kuitenkin tärkeämpää asiaa”, Jiraiya jatkoi. ”Naruto, Sakura, minulla on teille jotain näytettävää.”
”Häh?! Tähän aikaan yöstä? Ja Chia-a-chan tuli juuri takaisin, minä en ole…” Naruto aloitti, mutta Sakura tarttui poikaa käsivarresta ja lähti raahaamaan tätä kauemmas. ”Sakura-chan, mitä sinä nyt?!”
”Miksi sinun pitää olla aina tuollainen idiootti?!” Sakura karjui pojalle takaisin.

Lopulta äänet hiljenivät, ja Chiaki jäi seisomaan kahdestaan Kakashin kanssa. Miehen harmaa silmä tuikki, kun tämä katsoi häntä.
”Olen pahoillani, ettei pelastusoperaatio sujunut niin kuin piti”, Kakashi sanoi.
”Luulen, että kaikki tapahtui niin kuin kohtalo oli määrännyt”, Chiaki vastasi. ”Mito ei olisi ollut onnellinen, jos olisimme raahanneet hänet takaisin Konohaan.”
”Mitä tapahtui?” Kakashi halusi tietää.
”Hän on rakastunut Uchihaan, mutta älä kerro Sasukelle. En usko, että hän pystyy käsittelemään asiaa… ainakaan vielä.”
”Uchiha Itachi on siis paennut Akatsukista Mitoki-san mukanaan?” mies varmisti.
”Kyllä. En tiedä, minne he menivät, mutta toivon, ettei kukaan löydä heitä koskaan”, Chiaki vastasi.

He seisoivat pitkään hiljaa. Chiaki tunsi taakkansa keventyneen, kun oli saanut kerrottua Kakashille. Silti hän tiesi, ettei suru koskaan katoaisi, se vainoaisi häntä loputtomiin. Se tuntui rajuna nyt, mutta jonain päivänä se olisi vain piikki sydämessä. Aina pistävä, mutta siedettävä. Eikä Chiaki edes halunnut unohtaa, oli tärkeää, että hän muistaisi kaiken. Sillä tavoin Mitoki eläisi hänen sydämessään, vaikka mitä tapahtuisi.

”Sinä olet ollut urhea”, Kakashi sanoi viimein. Chiaki katsoi miestä, muttei vastannut. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. ”Voisinpa sanoa itsestäni samaa. Olen viettänyt monta unetonta yötä miettiessäni, oletko edes hengissä.”
”Nyt tiedät”, tyttö sai köhistyä.

Chiaki kohotti kätensä ja tarttui Kakashin maskin reunasta. Mies ei vastustellut, kun hän kiskoi maskin tämän kaulalle ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Hän oli tullut kotiin.