10. luku Avautuminen

”Gaara ylös!”
”Mmh.”
”Gaara ylös nyt!”
”En halua.”

Gaara rutisti silmänsä tiukemmin kiinni. Hän halusi nukkua, hän ei halunnut koskaan enää nousta ylös. Tuska velloi hänen sisällään, kaikki eilinen hyvä olo tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen.
Äkkiä joku yritti kiskoa hänen peittoaan pois, mutta punapää piti peitosta tiukasti kiinni.
”Gaara, älä ole lapsellinen, sinulla on koulua, ja sinun täytyy pärjätä hyvin, ettet aiheuta meille häpeää”, kuului Kankuroun ääni.

No niin, tässä se taas nähtiin. Gaaraa ei tahdottu nähdä minään muuna kuin esineenä, jonka piti tuottaa kunniaa omistajalleen. Hän ei todellakaan halunnut mennä kouluun, sillä joutuisi kohtaamaan siellä muut. Erityisesti Naruton näkeminen pelotti, koska ei ollut varma miten blondi reagoisi hänet nähdessään.
Kankurou riuhtaisi peittoa niin riuskasti, että se lopulta lipesi Gaaran käsistä. Punapää ei kuitenkaan välittänyt vaan kiertyi sikiöasentoon, pitäen silmänsä edelleen suljettuina. Silloin veli tarttui punapäätä hiuksista ja kiskoi tämän istumaan. Gaara raotti hiukan silmiään ja näki ensimmäisenä veljensä vihaisen katseen.
”Pue jotain puhdasta päällesi ja mene suihkuun. Minä heitän sinut kouluun, ettet myöhästy”, Kankurou tokaisi ja päästi irti Gaaran hiuksista.

Gaara vilkaisi typertyneenä vaatteitaan, hänellä oli edelleen samat vaatteet kuin eilen, eli koulupuku, joka oli tahriintunut suklaasta ja haisi savulle. Samainen puku oli ollut hänellä vielä sitä edellisenäkin päivänä, joten siitä lähti myös vieno viinan tuoksu.
Punapää nousi ylös ja laahusti vessaan. Hän vilkaisi itseään vessan peilistä, eikä meinannut ensin tunnistaa itseään. Punaiset hiukset sojottivat pystyssä ja meikit olivat levinneet poskille. Hänen silmänsä verestivät hiukan ja iho oli tavallista kalpeampi. Tuijotettuaan hetken peilikuvaansa, punapää riisuutui ja katosi suihkukoppiin.
Kuuma vesi hiveli pojan likaista ihoa ja Gaara sulki silmänsä. Veden lorina tuntui hiukan rauhoittavalta, mutta poika ei voinut jäädä nautiskelemaan, sillä tiesi saavansa muuten valituksia.

Pestyään itsensä, Gaara kuivasi itsensä ja kietoi pyyhkeen lanteilleen. Hän tassutteli paljasjaloin huoneeseensa vaatekaapin luo ja kaivoi sieltä puhtaan koulupuvun. Gaara oli hädin tuskin saanut puettua päälleen, kun Kankurou alkoi jo huudella keittiöstä:
”Gaara ala tulla jo!”

Gaara ei vastannut, vaan rajasi silmänsä, jonka jälkeen hän hiukan kampasi hiuksiaan verkkaiseen tahtiin vaatekaappinsa edessä, jossa oli peiliovet. Pian poika oli valmis, mutta hän ei tehnyt elettäkään mennäkseen Kankuroun luo, vaan tuijotti peilikuvaansa. Vaikka hän oli jo siistiytynyt, hän ei siltikään tunnistanut itseään tai pikemminkin hän näki vanhan itsensä. Peilikuvan katse oli niin tyhjä, että silmät näyttivät suorastaan tunneleilta.
”GAARA!”

Gaara pudisti hiukan päätään, räpytellen kyyneleitä silmistään. Hän oli luullut, ettei hänen koskaan enää tarvitsisi tuntea tätä tunnetta. Kaameaa syyllisyyttä, joka nakersi sisältäpäin, pohjatonta yksinäisyyttä, johon tuntui hukkuvan. Hänestä tuntui samalta kuin olisi astunut yhden tikapuun askelman ohi. Tai kuin maa olisi pettänyt hänen altaan, hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, mitä tulisi tekemään.

Ovi paukahti auki ja Gaara käännähti säpsähtäen oven suuntaan, jossa äkäisen oloinen Kankurou seisoi.
”Ala tulla nyt, ei minulla koko päivää aikaa ole!”

Gaara katsoi hetken aikaa veljeään mykkänä, mutta nyökkäsi sitten olemattomasti ja seurasi tätä eteiseen, jossa he sieppasivat takkinsa ja kiskoivat kengät jalkaansa.

Päästyään ulos talosta, Kankurou ja Gaara suuntasivat autolle, joka seisoi vaatimattomasti parkissa. Veljekset hyppäsivät kyytiin ja Kankurou käänsi avainta virtalukossa, jolloin auto hurahti käyntiin.
Gaara oli painanut katseensa käsiinsä, eikä noteerannut lainkaan Kankurouta, joka hyräili itsekseen radiosta tulevan musiikin tahtiin. Punapäätä ahdisti suunnattomasti ja hänen teki taas mieli tehdä jotain hyvin uhkarohkeaa, tai jotain mistä saisi päänsä sekaisin. Poika alkoi raapia rystysiään melko huomaamattomasti, painaen kuitenkin kynsillään mahdollisimman kovaa. Ensimmäisen ihokerroksen lähteminen ei tuntunut miltään, mutta kun pojan kynnet upposivat verinahkaan, alkoi rystysiä kirvellä hiukan. Gaara tunsi saavansa tästä hiukan mielihyvää, joten hän jatkoi raapimistaan, yhä syvemmälle ja syvemmälle ja pian kädestä alkoi tihkua verta, joka pian yltyi pieneksi verenvuodoksi. Veren näkeminen sai punapään innostumaan ja hän raapi vain lisää, niin että verivana valui jo kämmenselkää pitkin alas kohti paidanhihaa.
”Gaara, mitä sinä teet?” Kankurou älähti äkisti, saaden Gaaran hiukan hätkähtämään.
”En mitään. Aja vain”, Gaara sanoi värittömällä äänellä ja peitti kämmenselkänsä toisella kädellään, mikä ei sinänsä auttanut paljoa, sillä pojan toisen käden etusormi oli myös verinen.

Kankurou katsoi veljeään kasvoillaan pahoinvoiva katse, mutta kohautti sitten olkiaan ja jatkoi ajamistaan. Gaara ei kuitenkaan enää raapinut rystysiään vaan tuijotti eteenpäin näkemättä mitään. Hän häpesi itseään, kuinka säälittävä hän olikaan, hän vain rypi itsesäälissään Sasuken kuoleman vuoksi. Punapää ei olisi halunnut näyttää tunteitaan, mutta kipu rinnassa oli niin suuri, ettei hän edes ollut kunnolla varma missä oli ja mitä teki. Kaikki vain tuntui niin sekavalta.
Kankurou pysäköi koulun pihaan ja Gaara nousi kyydistä kiittämättä. Auto ajoi pois ja Gaara tuijotti masentuneena valkoista koulurakennusta. Tuohon rakennukseen liittyi liikaa kivuliaita muistoja, hänen ja Sasuken ensisuudelma, ne päivät kun he riitelivät, ne päivät kun he sopivat. Ja tietenkin viimeinen päivä, jolloin Gaara oli nähnyt Sasuken.

Gaara asteli vaiteliaana koulun ovista sisään, jossa oli jo oppilaita, jotka juoruilivat kiivaasti keskenään, tietämättä että Sasuke oli poissa ikuisiksi ajoiksi. Kaikki alkoivat kerääntyä luokkien luokse, mutta opettajia ei kuulunut. Sen sijaan keskusradiosta kuului rehtorin kuulutus:
”Hyvät oppilaat, pyydän teitä kaikkia siirtymään juhlasaliin, sillä minun on ilmoitettava eräästä tapahtumasta, joka varmasti koskettaa koko koulua.”

Gaara jähmettyi. Ei kai se vain koskenut Sasukea? Ihmiset hänen ympärillään ihmettelivät keskenään mistä ihmeestä mahtaisi olla kysymys, mutta lähtivät pian valumaan kohti juhlasalia. Punapää epäröi, hän ei olisi halunnut mennä saliin, mutta toisaalta käytävävahdit pitäisivät huolen, että kaikki varmasti menisivät. Lopulta Gaara päätti mennä saliin, kun ei keksinyt muutakaan ratkaisua.
Punapää ahtautui täpötäyteen saliin viimeisten joukossa, joten hänelle ei jäänyt istumapaikkaa, vaan hän tyytyi nojaamaan salin takaseinään. Oppilaat supisivat hiljaa keskenään, mutta vaikenivat välittömästi, kun rehtori astui puhujanpönttöön. Rehtori oli vanha ja hänen kasvonsa olivat uurteita täynnä. Hiukset olivat valkoiset ja suussaan hän piti joskus piippua. Mutta nyt hän oli laittanut piippunsa syrjään ja näytti muutenkin paljon arvokkaammalta.
”Hyvät oppilaat”, rehtori aloitti kuuluvalla äänellä. ”Tahdon esittää asiani tällä kertaa lyhyesti, sillä tiedän, että nuorena yleensä ollaan niin levottomia, ettei aina malteta kuunnella. Ja sitä paitsi, saattaisin muuten eksyä aiheesta, kuten näkyi nyt jo käyvän.”

Muutama oppilas naurahti kevyesti, mutta rehtori nosti kätensä hiljentääkseen yleisönsä.
”Nyt ei kuitenkaan ole aihetta nauruun ja ilonpitoon. Tahdoin teidät kaikki kuulemaan tämän, sillä asiani koskee yhtä koulumme oppilasta.”

Gaaran vatsa tuntui kääntyvän ympäri. Hän oli arvannut sen, kyse oli Sasukesta, mistä muusta rehtori muka voisi puhua?
”Niin vaikeaa kuin se varmasti kaikille onkin, kyseinen oppilas on poistunut keskuudestamme. Tämä oppilas on Uchiha Sasuke.”

Koko sali täyttyi puheen sorinasta, kun ihmiset keskustelivat kiivaasti keskenään. Gaara oli ainoa, joka oli hiljaa, hänestä ympärillä kuuluva puhe kuulosti epämääräiseltä puurolta, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Ja kun rehtorikin taas jatkoi puhettaan, hän hädin tuskin ymmärsi mitä tämä sanoi.
”Eilen iltapäivällä sattui ikävä välikohtaus, jonka seurauksena Sasuke jäi auton alle ja kuoli.”
”EI!” kuului monen oppilaan suusta.
”Siispä”, rehtori jatkoi oppilaiden kauhistuneista huudoista välittämättä. ”Pyytäisin, että pidämme pienen hiljaisen hetken Sasukelle. Juoruilla ehtii myöhemminkin.”

Oppilaat hiljenivät välittömästi, muutamaa nyyhkyttävää tyttöä lukuun ottamatta. Siinä vaiheessa Gaara ei enää kestänyt, hän kääntyi kannoillaan ja rynnisti salin ovista ulos, välittämättä katseista, joita keräsi osakseen. Hän juoksi käytävää pitkin ulos asti, ja pysähtyi vähän matkan päähän ulko-ovesta. Punapää kietoi käsivartensa ympärilleen ja värisi, hänellä oli hirveän kylmä. Lisäksi hänen kurkkuunsa oli noussut inhottava pala, joka kuristi ilkeästi.
Gaara tuijotti tiiviisti läheistä puuta, yrittäen keskittyä se pinnalle kiemurteleviin kuvioihin ja kyhmyihin, mutta ei siitä tullut mitään. Miksei hän voinut vain unohtaa kaikkea?
”Gaara?” kuului varovainen ääni ja Gaara käänsi hitaasti katseensa.
”Ai hei Naruto”, Gaara sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena.
”Onko kaikki hyvin?”
”Kyllä, kyllä totta kai”, punapää vakuutteli, muttei uskaltanut kohdata Naruton sinisten silmien katsetta. ”Tarvitsin vain hiukan raitista ilmaa.”

Naruto silmäili Gaara hiukan epäillen ja lähestyi tätä verkkaiseen tahtiin. Gaara kääntyi tuijottamaan autiota koulun pihaa ja blondi siirtyi hänen rinnalleen seisomaan. Kumpikaan ei kääntänyt katsettaan toisiinsa, vaan molemmat tuijottivat edessään aukenevaa pihaa, jossa kasvoi muutamia istutettuja puita, vasemmalle jäivät nurmikenttä ja suuremmat istutukset, joita paljon kehuttiin.
”Gaara”, Naruto lopulta sanoi.
”Niin?” punapää tokaisi kääntämättä katsettaan blondiin.
”Mitä eilen oikein tapahtui? Olit polttanut maria.”

Gaara huokaisi, nyt tähänkin oli päädytty. Punapää tunsi itsensä niin väsyneeksi, ettei edes tiennyt oliko oikeasti hereillä. Olo oli kummallisen voimaton, aivan kuin häntä olisi kiskottu jokaisesta raajasta eri suuntiin, muttei voinut antaa mihinkään suuntaan periksi. Gaara tiesi ettei hänen kannattanut yrittää keksiä mitään tekosyytä Narutolle.
”Minua ahdisti älyttömästi, menin ulos, törmäsin ihme hemmoihin, poltin maria, the end”, Gaara luetteli mekaanisesti.
”Mutta miksi?” Naruto huudahti, sillä ei voinut enää hillitä itseään. Hän kääntyi Gaaraan päin, mutta Gaara piti katseensa edelleen tiiviisti muualla.
”Ai miksi?”, Gaara sanoi värittömällä äänellä. ”Ehkä siksi, koska minulla ei ole mitään menetettävää.”
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Mitä minulla on? Olen vain oman itseni vanki, josta en pääse pois. En voi sille syyllisyydelle mitään.”
”Se ei ole sinun syysi, että Sasuke kuoli!” Naruto huusi äkisti ja tarttui Gaaraa käsivarresta.

Nyt Gaara käänsi katseensa Narutoon. Mitä Naruto puhui, totta kai se oli hänen syynsä.
”En käsitä mistä puhut”, Gaara sanoi kylmästi ja kiskaisi kätensä irti blondin otteesta.
”Kylläpäs käsität!” Naruto väitti vastaan. ”Kyllä minä näen kuinka sinuun sattuu Sasuken kuoleman jälkeen, vaikka et sitä tahdokaan myöntää! Syyllistät itseäsi syyttä suotta, mutta se ei ollut sinun syytäsi!”

Gaara ei vastannut, hän ei voinut käsittää Naruton sanoja. Kuinka tämä saattoi ajatella, ettei kaikki ollut hänen syytään? Hän ei edes ymmärtänyt kuinka blondi pystyi katsomaan häneen, saastaiseen huoraan, joka ei osannut olla edes yhden kanssa…
”Gaara”, Naruto aloitti uudelleen. ”Minä en halua, että sinä teet itsellesi mitään. Nuo huume kokeilut ja muut… Ja olet satuttanutkin itseäsi.”

Punapää hiukan säpsähti ja peitti taas vaistomaisesti sen käden, jota oli aiemmin aamulla raapinut. Naruto pudisti hiukan onnettomana päätään ja jatkoi:
”Minä en Gaara enää tiedä mitä tekisin. Tai siis… olet minulle niin tärkeä, ja tiedät kyllä etten tarkoita tätä vain ystävänä. En halua, että sinuun sattuu, mutta vielä vähemmän, että sinä teet jotain itsellesi. Rehellisesti sanoen, minä pelkään.”
”Mitä sinä pelkäät?” Gaaran ääni oli kuiva kuin hiekka.
”Että teet vielä jotakin peruuttamatonta.”

Nyt Gaara katsoi Narutoa suoraan silmiin ja näki tämän silmissä kimmeltävän kyyneliä.
”Äh, taas minä itken, vaikka sinulla olisi enemmän aihetta”; Naruto puuskahti ja veti äkkiä Gaaran syleilyynsä.
”Naruto?!”
”Kyllä sinullakin on oikeus itkeä.”

Gaara ei vastannut, hän ei tiennyt kuinka olisi voinut selittää Narutolle. Hän ei ollut itkenyt niin pitkään aikaan, ettei enää osannut sanoa, osaisiko enää.
Blondi näytti kuitenkin tajuavan Gaaran aatokset, sillä hän sanoi äkisti:
”Älä yritä peitellä suruasi, se vain kasaantuu suureksi ikäväksi möykyksi. Sinun pitää antaa surulle hiukan myötä.”

Antaa surulle myötä? Mitä sekin mahtoi tarkoittaa?
Naruto tiukensi hiukan otettaan hänestä ja Gaara sulki vaistomaisesti silmänsä. Hänestä oli hiukan outoa, ei siis mitenkään epämiellyttävää, että joku halasi häntä näin pitkään ja suojelevasti. Viimeksi näin oli ollut vielä, kun Yashamaru eli. Mutta oliko Yashamaru halannut häntä vain velvollisuuden tunteesta, vailla oikeaa rakkautta? Gaara tunsi kuinka ahdistus alkoi taas levitä häneen, ensin hän vaistomaisesti yritti työntää tunnetta syrjään, mutta muisti sitten Naruton sanat ja yritti käsitellä asiaa hiljaa mielessään. Hän pohti lapsuuttaan ja yleensäkin koko elämäänsä kokonaisuudessaan. Äkkiä hän tajusi millainen tukahdutettujen tunteiden pesäke hänelle oli kertynyt sisälleen. Gaara ei voinut enää pidätellä itseään, nyyhkäisyt karkasivat hänen suustaan ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Monen vuoden kestänyt peittely ja itsensä kieltäminen tuntui purkautuvan nyt.
Naruto kietoi kätensä vieläkin tiukemmin Gaaran ympärille ja silitti rauhoittavasti tämän selkää.
Gaara ei tiennyt enää miten päin olisi ollut, hänestä tuntui, ettei enää pystynyt hallitsemaan itseään. Tämä tunne tuntui pelottavalta ja uhkaavalta, mutta tavallaan itkeminen tuntui myös uskomattoman helpottavalta.

Äkkiä Gaara vetäytyi Narutosta ja käänsi katseensa muualle, kyynelten edelleen valuessa hänen silmistään. Punapäätä hävetti, hänestä tuntui, ettei voinut kohdata enää Naruton katsetta. Hän pyyhkäisi valuvat kyyneleet kiireesti kämmenselkäänsä ja sanoi kuolleella äänellä:
”Olen pahoillani.”
”Mitä tarkoitat? Tuo oli aivan oikeutettua, ottaen huomioon mitä kaikkea on sattunut.”

Mutta Gaara pudisti päätään, kaikki tuntui niin väärältä. Ei hänellä ollut oikeutta nojautua Narutoon, odottaa tältä tukea, koska oli itse kohdellut häntä niin huonosti. Mitä Naruto mahtoi ajatella siitä, kun Gaara oli vehdannut Itachinkin kanssa?
”En tarkoittanut vain äskeistä. Tahdon pyytää anteeksi kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt.”
”Et sinä ole minulle mitään tehnyt”, Naruto sanoi ihmeissään.
”Älä esitä Naruto”, Gaara sanoi viileään sävyyn, sillä häntä ärsytti. ”Käytin sinua törkeästi hyväkseni aina kun minulla ja Sasukella oli riitaa. Ja aina kun saimme sovittua, niin työnsin sinut vain syrjään. Ja sitten vielä Itachikin, en tiedä miten ikinä pystyn todistamaan sinulle sen, etten oikeasti halunnut sitä.”
”Pakottiko hän sinut?” Naruto sanoi äkkiä vihaisesti.
”Sillä ei ole nyt merkitystä”, Gaara sanoi luonnottoman tyynellä äänellä. ”Mutta ei, ei hän pakottanut.”

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, jolloin Naruto kohotti kätensä, aikeenaan laskea se Gaaran olkapäälle, mutta tämä perääntyi.
”Mikä nyt on?” Naruto kysyi hämmästyneesti, vaikka äänestä paistoi huoli.
”En halua, että kosket minuun. Minä vain satutan sinua.”
”Et sinä minua satuta.”
”Älä väitä, ettei sinuun olisi silloin sattunut, kun olin Sasuken kanssa.”

Naruto avasi suunsa, mutta sulki sen ja painoi katseensa kenkiensä kärkiin. Gaara huokaisi hiljaa, hän oli arvannut tämän.
”Mutta minä en välitä!” Naruto sanoi äkisti kovemmalla äänellä. Gaara katsoi nyt Narutoa ihmeissään, tämä oli nostanut katseensa, ja tämän silmät suorastaan paloivat kiihtymyksestä. ”Minä välitän sinusta enemmän kuin mistään. Kyllä minä tiedän, ettet sinä minua hyväksikäyttänyt, olet vain sekaisin, sanoit sitä paitsi itsekin, että rakastat meitä molempia. Vai oliko se vain puhetta?”
”Ei!” Gaara sanoi.
”Pidätkö sinä oikeasti minusta enemmän kuin ystävänä?”
”Kyllä, mutta”, Gaara sulki silmänsä tuskastuneena. Hänen päänsä oli juuri sillä hetkellä niin täynnä eri tunteita, että häntä alkoi taas itkettää, mutta hän piti tiukasti pintansa ja jatkoi: ”Se vain tuntuu juuri nyt niin väärältä. Sasuke on juuri kuollut.”

Muutama kyynel vierähti pojan suljettujen luomien alta, mutta Gaara tunsi itsensä niin loppuun palaneeksi, ettei jaksanut edes pyyhkäistä niitä pois.
”Kyllä minä ymmärrän”, Naruto sanoi kiireesti. ”Tietenkin sinun on surtava aikasi, mutta älä anna surullesi valtaa, sinun pitää taistella. Annan sinulle niin paljon aikaa kuin haluat, enkä missään nimessä pakota sinua mihinkään, päätös on yksin sinun.”

Gaara nyökkäsi ja avasi varovasti kirvelevät silmänsä, olo tuntui hiukan paremmalta, vaikka häntä kyllä edelleen nolotti se kun oli itkenyt ja ylipäätään avautunut. Gaaran oli aina ollut hyvin vaikea avautua edes Narutolle tai Sasukelle, koska hän ei halunnut valittaa asioistaan. Kai hän jotenkin kaipasi hyväksyntää, jota ei ollut saanut lapsena ja pelkäsi siksi tulevansa torjutuksi. Ja nyt häntä nolotti hirveästi sen vuoksi, koska koki itsensä pieneksi lapseksi tai vähintäänkin kauheaksi valittajaksi.
”Anteeksi kun käyttäydyn näin”, Gaara sanoi nöyrästi.
”Minä en ole kyllä koskaan tajunnut, miksi aina hirveästi pyytelet anteeksi, kun vähän avaat sydäntäsi”, Naruto puuskahti, mutta äänessä oli leikkisä sävy.

Gaara ei vastannut, mutta eipä blondi ollut vastausta odottanutkaan. Naruto taputti Gaaraa lohduttavasti olkapäähän ja tarttui punapäätä suupielistä, venyttäen niitä ylöspäin.
”Hei!” Gaara äyskähti, mutta Naruto vain nauroi ja venytti tämän suuta enemmän, kunnes poika huitaisi blondin kädet pois.
”Aina niin vakavana”, Naruto kiusasi ja oli tarttuvinaan Gaaraa uudestaan suupielistä, mutta tämä nosti etusormensa pystyyn varoitukseksi.
”Nyt riittää”, Gaara tokaisi.
”Miksii-iii?”

Gaara ei vastannut, loi vain Narutoon arvostelevan katseen, mikä sai blondin vain repeämään pahemmin. Eikö Narutoa todella saanut edes yhden päivän ajaksi vakavaksi? Oli suorastaan hassua, kuinka blondi ylipäätään viihtyi vakavan Gaaran seurassa, mutta kai heidän eroavaisuutensa teki heidän siteestään vain entistä lujemman.
Päälisin puolin Gaara yritti näyttää tyyneltä Naruton ilmeillessä hänen edessään, mutta oikeasti hänen sisällään lepatti pieni iloinen liekki. Ahdistuksen uhkaava varjo toki häilyi hänen mielessään, mutta Gaara työnsi sen tunteen syrjään.
”Gaara tiedätkö, minä en ole varmaan koskaan nähnyt sinun nauravan”, Naruto sanoi.
”Niin, mitä siitä?”
”Mutta”, blondi sanoi ja hänen kasvoilleen nousi vekkuli ilme. ”Minä olen huomannut, että yleensä kun ihmiset nauravat tai hymyilevät, he käyttävät suutaan, mutta, sinä et hymyile suullasi vaan silmilläsi.”
”Nyt en kyllä ihan tajua.”
”Taas, sinä teet sen!” blondi kiljahti.
”Teen minkä?”
”Hymyilet silmilläsi.”
”Ei enää kahvia Narutolle”, Gaara totesi silmiään pyöräyttäen.

Nartuo parkasi selvästi ärtyneenä siitä, ettei Gaara ottanut häntä vakavasti.
”Äh unohda”, blondi mutisi ja esitti mököttävää.

Gaara katseli huvittuneena blondia ja tavallaan ymmärsi mistä tämä oli puhunut. Kai sitä silmilläänkin voi hymyillä, jos ei muuten.