13. luku Harhaa vai ei?

Valo sarasti verhojen välistä, valaisten kirkkaasti koko huoneen. Naruto tuhisi hiljaa Gaaran vieressä, käsi kietoutuneena tämän vyötäisille. Punapää kuitenkin oli hereillä ja tuijotti silmät verestäen kattoa. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän pelkäsi Sasuken tulevan takaisin. Eikä hän muutenkaan saanut Sasuken karmivaa ulkonäköä pois mielestään.
Gaaran vatsa kurni vaativasti. Kello oli varmasti jo ties kuinka paljon, mutta Gaara ei uskaltanut nousta ylös. Jokainen putken kurlutus ja ulkoa kuuluvat etäiset äänet tuntuivat meteliltä punapään korvissa.
Sitten yllättäen Naruto haukotteli makeasti ja ponnahti istualleen silmiään hieroen.
”Huomenta!” hän sanoi. ”Nukuitko hyvin?” Tämän sanoessaan hän käänsi katseensa Gaaraan, ja hänen ilmeensä valahti. ”Et ilmeisesti. Oletko nukkunut yhtään?”
”En”, Gaara myönsi. ”Mutta ei se mitään, olen tottunut unettomuuteeni.”

Hetken he tuijottivat vaivaantuneesti toisiaan. Molemmat ajattelivat vain eilisiltaista riitaansa. Gaara ei tiennyt oliko Naruto enää vihainen vai oliko hänen ja Sasuken kohtaaminen saanut Naruton leppymään.
”Tuota siitä eilisestä”, punapää sanoi lopulta. ”En tarkoittanut sitä, että katuisin tai mitään. Olin vain niin sekaisin Itachin kanssa puhumisen jälkeen. Kai minulla hiukan syyllinen olo oli Sasuken vuoksi, mutta mitään en kadu.”
”Ymmärrän”, Naruto sanoi huokaisten. ”Minä vain niin toivoin hyväksyntääsi, että äh… Hyvä on, myönnetään, ylireagoin ja se oli typerää.”

Gaara vain nyökkäsi ja blondi naurahti hiukan helpottuneesti. Silti punapään mieltä uhkasi varjo.
”Muuten siitä eilisestä vielä”, Naruto vaikutti nyt todella varautuneelta. ”Mikä se Sasuke juttu oikein oli? Näit unta vai?”
”En”, Gaara sanoi. ”Minä oikeasti näin Sasuken hän… hän oli aivan kuolleen näköinen.”

Gaara kertoi tapahtuneen Narutolle, jonka suu avautui tarinan edetessä yhä enemmän ammolleen. Kun punapää lopetti, Naruto nielaisi muutaman kerran, ja liikutteli ääneti hiukan huuliaan kuin pohtien miten muotoilisi asiansa.
”Tuota”, blondi lopulta sanoi. ”Oletko nyt aivan varma, ettei se ollut unta? Tai edes hallusinaatio?”
”Olen”, Gaara sanoi painokkaasti. ”Minä tunsin kuinka hän tarttui kädestäni kiinni.”
”Mutta kuinka minä en häntä nähnyt sitten?” Naruto tivasi. ”Oikeasti, se ei ollut totta, koeta nyt uskoa.”
”Mutta – ” Gaara koetti inttää vastaan, vaikka alkoi tuntea itsensä aika typeräksi. Entä jos Naruto olikin oikeassa? Mutta jos se oli ollut uni, kuinka hän oli nähnyt Naruton tulevan paikalle?
”Ei muttia. Ehkä sinun pitäisi mennä kotiin tai jonnekin. Tarvitset selvästikin hermolomaa. Et ole saanut rauhoittua kunnolla Sasuken kuoleman jälkeen.”

Gaara tuhahti. Ikään kuin hän voisi kotonaan rentoutua, saatikka pitää mitään hermolomaa. Ja vaikka hän menisi maapallon toiselle puolelle, ei se tekisi hänen mieltään yhtään rauhallisemmaksi. Mutta toisaalta, ehkä hänen olisi korkea aika mennä kotiin. Ei hän voinut odottaa Naruton kestittävän häntä loputtomiin.
”Hyvä on”, Gaara myöntyi ja nousi istualleen. ”Lähden heti kun olen pakannut tavarani.”
”En minä tarkoittanut, että sinun pitää heti lähteä”, Naruto hätäili, mutta Gaara vain huitaisi kädellään blondin hiljaiseksi.

*

Gaara tuijotteli hajamielisesti ikkunastaan ulos, hänen olonsa oli hyvin levoton. Punapäällä oli jatkuva tunne, että häntä seurattiin. Koko matkan Narutolta kotiin, hän tunsi jonkun polttavan tuijotuksen, mutta aina kun hän kääntyi vilkuilemaan ympärilleen, hän ei nähnyt ketään tuijottamassa. Nyt kun hän istui siinä ikkunan edessä, tunne oli hiukan hellittänyt, mutta ei voinut olla täysin varma.
Gaara pudisteli äkkiä päätään, tämän kaiken täytyi vain johtua liian vähäisistä yöunista, kun hänestä tuli jo näin vainoharhainen.
”GAAAAARAAAAA!” kuului isän huuto, mikä sai Gaaran säpsähtämään pahanpäiväisesti. ”Tänne sieltä niin kuin olisi jo!”

Gaara huokaisi syvään ja laahusti huoneestaan olohuoneeseen, jossa isä seisoi, mutta ei kuitenkaan kovin vihaisen näköisenä. Tämän ilmettä oli oikeastaan aika vaikea lukea.
”Niin?” Gaara kysyi kylmäkiskoisesti.
”Rehtorisi soitti”, mies sanoi, jolloin tyyni ilme alkoi repeillä ja äänikin hiukan täristä ärtymyksestä. ”Olet kuulemma ollut pois koulusta epätavallisen paljon. Lisäksi opettajat ovat luonnehtineet sinua ’ilottomaksi, välinpitämättömäksi ja poissaolevaksi’.”
”Niin mitä siitä?” Gaara alkoi turhautua, eikö hän muka aina ollut noita kolmea edellä mainittua?
”No, menen suoraan asiaan. Rehtori sanoi, että sinun on aika mennä koulupsykologille.”
”Siis minne?” Gaara oli kuin puulla päähän lyöty.
”Koulupsykologille”, isä toisti ja näytti hyvin vihaiselta. ” Se on huomenna kello kahdeksalta. Aina sinun pitääkin hankkia hankaluuksia, olisit vain hyvä oppilas niin kuin Kankurou.”

Gaara pyöräytti vihreitä silmiään, kuinka tuo idiootti saattoi hänen olettaa käyttäytyvän tismalleen samalla tavalla kuin pilalle hemmoteltu isoveljensä?
”Et sitten sano mitään tyhmää siellä. Sanot että sinulla on vähän stressiä tai jotain, siksi sinun on vaikea keskittyä. Ei sanaakaan Yashamarusta.”
”Joo, joo”, Gaara tuhahti, pohtien jaksaisiko edes vaivautua koulupsykologin puheille. Hän ihmetteli suuresti, miksi psykologi halusi ottaa häneen yhteyttä. Ei hän sentään niin paljon ollut poissa koulusta. Vai oliko?

Hänen isänsä jatkoi paasaustaan, mutta punapää kuunteli vain puolella korvalla. Äkkiä outo tunne valtasi hänet, Gaara oli aivan varma, että joku ulkopuolinen taas tarkkaili häntä. Kohahdus kävi hänen takanaan ja punapää kääntyi ympäri. Siinä hän taas oli. Sasuke hymyili hänelle karmivaa huuletonta hymyään, tapittaen häntä mitään näkemättömillä silmillään.
Gaaran henki salpaantui, hän ei voinut liikahtaakaan. Isä huusi täyttä kurkkua punapään korvaan, mutta hän ei kuullut sitä, kaikki muu tuntui kadonneen hänen ympäriltään.
Äkkiä isä tarttui Gaaraa kädestä ja raahasi tämän väkisin huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni.
”Voisit edes helvetti soikoon kuunnella mitä minä sanon!” mies vielä huusi perään ja Gaara kuuli kuinka tämä siirsi lipaston hänen ovensa eteen. ”Olet siellä tämän illan.”

Gaara huokaisi helpotuksesta, Sasuke oli jäänyt oven toiselle puolelle. Mutta nyt hän oli täysin varma, ettei ollut nähnyt unta. Ei hän sentään seisaalleen voinut nukahtaa! Mutta miksei isä ollut nähnyt Sasukea? Tämä oli epätavallisen outoa.
Enempää ei punapää ehtinyt sitä pohtia, sillä äkkiä hän tunsi kuinka luiseva käsi tarttui häntä olkapäästä. Gaara huusi ja käännähti kauhuissaan ympäri ja näki kauhukseen jälleen Sasuken.
”Mene pois!” hän huudahti ja riuhtaisi itsensä irti.

Hän juoksi ovelleen ja yritti avata sitä, mutta lipasto oli edessä. Punapää tempoi kahvaa hätääntyneenä, Sasuken lähestyessä häntä hitaasti, mutta varmasti.
”Isä, avaa ovi!” hän huusi, mutta tämä vain nauroi pilkallisesti olohuoneessa. ”Ole kiltti!”

Gaara vilkaisi olkansa yli ja huomasi tuijottavansa suoraan valkoisiin silmiin. Gaara yritti paeta, mutta Sasuke tarttui häntä ranteista ja ahdisti ovea vasten. Korppihiuksinen hengitti mädän ruumiin hajusta hengitystä punapään kasvoille, mikä sai punapään värähtämään. Mitä Sasuke aikoi tehdä hänelle? Tappaa hänet? Kiduttaa häntä? Vai sekä että?
Sasuke irrotti otteensa ja yritti tarttua Gaaraa kurkusta, mutta tämä rimpuili kiivaasti vastaan.
”Mene pois! Mene pois!” punapää huusi täyttä kurkkua.
”MITÄ HELVETTIÄ SINÄ RIEHUT SIELLÄ?” kuului huuto ja kirskuva ääni, kun lipastoa siirrettiin.

Ovi avautui ja hänen isänsä astui sisään ja tarttui Gaaraa hiuksista.
”ONKO SINUN PAKKO MELSKATA TÄÄLLÄ NIIN PALJON?!”

Gaara huohotti voipuneesti, hän ei pystynyt puhumaan, vaikka Sasuke oli jälleen kadonnut jonnekin. Isä pudisteli toivottomana päätään ja poistui sitten mutisten hiljaa itsekseen kallon kutistajista ja mielisairaaloista.
Gaara tärisi edelleen kauttaaltaan, hänen otsaltaan valui kylmä hiki. Äkkiä hän tunsi jotain kuumaa valuvan poskilleen. Kyyneliä, hän tajusi, kun tuo kuuma, märkä aine meni hänen suuhunsa. Hän ei voinut estää kyyneliä, eikä järkytykseltään edes yrittänyt. Hän oli vieläkin niin shokissa, että ei edes kunnolla tiedostanut missä mentiin.
”Mitä minulle oikein tapahtuu?” punapää sopersi ääneen ja painoi päänsä käsiinsä.

Gaara ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin turvattomaksi. Kukaan muu ei nähnyt Sasukea, eikä Narutokaan uskonut häntä. Mitä hänen oikein pitäisi tehdä?

*

Seuraavana päivänä Gaara oli raahautunut kouluun. Kun hän oli pohtinut koulupsykologi asiaa uudemman kerran, hän oli tullut siihen tulokseen, että voisi olla ihan viisasta käydä miehen juttusilla. Ties vaikka psykologi voisi auttaa häntä pääsemään tästä inhottavasta masennuksen oravanpyörästä, joka hänen sisällään velloi. Ja ehkä, Gaara ei tosin ollut varma uskaltaisiko hän mainita siitä, hän voisi myös kysyä miksi Sasuke oli tullut takaisin niin sanotusti kummittelemaan. Tosin viisainta olisi ollut mennä jonkun papin puheille, jos pahat henget vaivasivat. Gaaran suku oli vuosikaudet noudattanut sekä buddhalaista, että shintolaista uskonnon harjoitusta, mutta itse punapää ei kokenut uskontoja kovin läheisiksi.
Nyt Gaara istui koulupsykologin oven edessä, kauhusta kankeana. Häntä hermostutti hirveästi, vaikkei oikeastaan tiennyt miksi. Kauaa ei punapään tarvinnut piinassa istua, kun ovi avautui ja ulos astui mustaan pukuun pukeutunut mies. Miehen pää oli melko pyöreä ja hänellä oli mustat geelillä taakse taivutetut hiukset. Hän näytti enemmän liikemieheltä, kuin psykologilta. Gaaran nähdessään miehen suu venyi hymyyn ja hän sanoi rauhallisella äänellä:
”Sinä olet varmaankin Gaara.”

Gaara vain nyökkäsi ja nousi seisaalleen. Psykologi viittoi punapäätä tulemaan sisälle ja tämä noudatti kehotusta. Gaara vilkuili huoneessa ympärilleen, huone ei ollut sellainen kuin elokuvissa. Ei ollut pehmeitä sohvia, korkeita kirjahyllyjä ja akvaarioita. Siellä oli vain yksinkertainen työpöytä tuolien kera, sekä loputon rivi kansioita yksinkertaisessa hyllykössä.
”Tosiaan, en muistanut esittäytyä”, mies sanoi sulkiessaan oven perässään. ”Olen Takahiro Masuda”.

Mies kumarsi syvään, mutta Gaara tyytyi vain nytkäyttämään päätään. Hän ei ollut tottunut kumartelemaan muita, sillä se ei koskaan ollut tuntunut hänestä luontevalta.
Herra Takahiro ei kuitenkaan tuntunut välittävän tästä, vaan ohjasi Gaaran istumaan työpöydän toisella puolella sijaitsevalle tuolille.
”No niin”, mies sanoi. ”Rehtori siis ohjasi sinut tänne, koska sinulla on ollut epätavallisen paljon poissaoloja ja olet ollut muutenkin alakuloinen.”

Gaara ei sanonut mitään, joten psykologi jatkoi:
”Onko sinulla siis joitakin huolia, stressiä, läheisen kuolema esimerkiksi, jonka vuoksi sinulla on ollut hankaluuksia keskittyä koulussa?”

Gaara empi. Hän muisti isänsä sanat: ”Et sitten sano mitään tyhmää siellä. Sanot että sinulla on vähän stressiä tai jotain, siksi sinun on vaikea keskittyä.” Mutta toisaalta hänen teki mieli kertoa totuus. Ehkä tähän hullutukseen voisi saada vihdoin jokin järkevä selitys.
”No… kyllä. Poikaystäväni kuoli vähän aikaa sitten.”
”Aa, no se selittääkin. Sinulla on varmasti surun läpikäynti vaiheessa. Surun vaiheet ovat useimmiten järkytys, eräänlainen puutumuksen tunne, syyllisyys, niin kutsuttu ”surun ulospäästäminen” ja lopuksi myöntäminen. Missä vaiheessa sinä kokisit olevasi?”
”E- en tiedä. Syyllisyys kaiketi.”
”Mainiota, olet edennyt suruvaiheessasi mallikasta vauhtia. Voin luvata sinulle, että ehkä jo puolen vuoden kuluttua olet päässyt siitä yli ja voit muistella yhteisiä hetkiänne hymyillen”, psykologi sanoi kannustavasti, mutta Gaara ei tuntenut oloaan rauhoittuneeksi.

Psykologi vielä jatkoi surun ylipääsemisestä, mutta Gaara kuunteli puolella korvalla. Hänestä tuntui, että psykologi oli vähän turhankin toiveikas.
”En usko, että se on noin helppoa”, punapää keskeytti lopulta miehen puhetulvan. ”Enoni kuoli yli kymmenen vuotta sitten, enkä ole vieläkään päässyt yli siitä.”
”Se on johtunut varmasti siitä, että et ole voinut täysin ymmärtää enosi kuolemaa niin pienenä. Ehkä vanhempasi eivät halunneet säikytellä sinua liikaa ja kertoa kaikkea.”
”Minä olin paikalla, kun enoni kuoli”, punapää sanoi kylmäkiskoisesti. ”Hän tappoi itsensä, ampuen itseään päähän.”

Gaara näki kuinka miehen ilme hiukan värähti, mutta tämä yritti selkeästi pysyä tyynen näköisenä.
”Etkö sinä käynyt silloin psykologilla?”
”En. Isäni ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Äitini kuoli, kun synnyin ja minut pistettiin enoni luo asumaan, kunnes hän kuoli.”
”Millaiseksi koet suhteesi isääsi?” psykologi kysyi.
”Etäiseksi. Tai oikeastaan minä vihaan häntä”, Gaara sanoi suoraan.
”Miksi?”
”Hän kohtelee minua kuin sontaa. Hän huutaa minulle ja.. no niin”, punapää vaikeni äkisti, sillä pelkäsi sanoneensa liikaa.
”Pahoinpiteleekö hän sinua?”

Gaaran ja herra Takahiron välille laskeutui syvä hiljaisuus. Herra Takahiro katseli punapäätä odottavasti. Gaara ei tiennyt mitä sanoa, vaikka tiesi ettei vaikenemisestakaan tietäisi hyvää. Valehtelu tuskin auttaisi näin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mutta entä totuus? Hänen isänsä hirttäisi hänet, jos saisi tietää.
”Kyllä”, Gaara myönsi lopulta.
”Miten? Lyökö hän sinua?”
”Kyllä”, Gaara sanoi jälleen ja päätti saman tien puhua suunsa puhtaaksi. ”Hän tukistaa minua, joskus paiskoo tavaroilla ja sen sellaista.”
”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”
”Niin kauan kuin saatan muistaa.”
”Miten koet tämän vaikuttaneen itseesi?”
”Tuota… No en koe häntä isäkseni. Perhesuhteeni ovat muutenkin tulehtuneet, en tule toimeen veljeni kanssa, siskon kanssa en ole ollut tekemisissä pariin vuoteen.”

Psykologi nyökkäili ymmärtäväisen näköisenä, kuin kehottaen Gaaraa jatkamaan. Jostain syystä punapäästä tuntui hyvältä päästää vähän höyryjä ulos.
”Kelle sinä purat huolesi?”
”Purin poikaystävälleni, kunnes… Ja lisäksi hyvälle ystävälleni, mutta en halua kuormittaa häntä kaikilla ongelmillani.” Gaara ei tiennyt, miksei osannut sanoa psykologille, että tämä ”ystävä” oli oikeastaan jo hänen uusi poikaystävänsä.
”Millainen oli mielialasi ennen poikaystäväsi kuolemaa?”

Gaara kertoi kaiken. Hän kertoi aiemmasta patoutuneesta, aggressiivisesta olemuksestaan, hänen ystävyydestään Narutoon, jonka vuoksi hän yhä oli tässä. Hän kertoi suhde sekoiluistaan, Sasuken kuolemasta johtuneesta syyllisyydestä, sekä huumekokeilusta. Ainoan minkä hän jätti kertomatta, oli eilisen tapahtumat. Punapää ei oikein tiennyt olisiko niistä sopivaa puhua. Ties vaikka saisi hullun paperit.
”Gaara”, psykologi sanoi nyt hyvin vakavana. ”Minusta sinun tulisi täyttää eräs kyselylomake.”

Herra Takahiro kaivoi eräästä mapista moniste nipun, jonka hän ojensi Gaaralle.
”Mikä tämä on?” punapää kysyi.
”Se on masennustesti”, mies sanoi. ”Minun mielestäni sinun olisi hyvä tehdä se.”

Masennustesti? Gaara tuijotti paperinivaskaa epäuskoisena herra Takahiron ojentaessa hänellä kynää. Äkkiä punapää tunsi olonsa jotenkin epämukavaksi ja hän tajusi mikä vaara tuossa testissä piili. Jos (tai pikemminkin kun) hänellä todettaisiin masennus, se tulisi varmasti hyvin äkkiä myös monen muun sellaisen tietoon, jolle Gaara ei tätä tietoa haluaisi uskoa. Hyvänä esimerkkinä toimi hänen isänsä.
”Ei”, Gaara sanoi painokkaasti ja tyrkkäsi paperinipun takaisin psykologille. ”En tahdo.”
”Mutta Gaara”, herra Takahiro sanoi maanittelevaan sävyyn. ”Tämä on vain sinun parhaaksesi. Äläkä huoli, tiedot pysyvät vain minun tiedossani.”

Tässä vaiheessa Gaaralla alkoi keittää. Vai ei muka muiden tietoon? Kuinkas sitten koko koulu oli kuullut Hyuuga Hinatan masennuksesta? Sillä hetkellä Gaara ymmärsi, että herra Takahiro ei suinkaan ollut sitä, mitä ensivaikutelma antoi hänestä ymmärtää.
”Paska puhetta”, Gaara sanoi ja nousi seisomaan. ”Kyllä tiedän mitä aiot tehdä. Kerrot tulokset kaikille ylemmille tahoille, jotka ottavat yhteyden isääni, koska luulevat siten asioiden korjaantuvan. Ehkä määräävät minulle pillerin tai parin. Mutta mitä nuo kaikki toimenpiteet muka auttavat? Eivät millään tavalla!”

Ennen kuin psykologi ehti esittää vasta-argumentteja, Gaara sieppasi tämän kädestä muistilehtiön, johon tämä oli kirjoittanut muistiinpanoja heidän keskustelustaan ja repi sen silpuksi.
”Sinä unohdat kaiken mitä täällä puhuttiin. Diagnoosiksi laitat koulusta aiheutuva stressi. Sinulla on vaitiolo velvollisuus ja pidät siitä myös kiinni.”
”Uhkailetko sinä minua Gaara?” herra Takahiro sanoi edelleen tyynesti.
”Sen voit päätellä itse”, punapää tokaisi ja poistui huoneesta paukauttaen oven lujasti kiinni perässään.