Luku 3

Tuuli heilutteli Cloudin hiuksia, ja näytti melkein siltä kuin se olisi pääsemässä voitolle itsepäisten piikkien päihittämisessä. Vincent tuijotti tuulen riekkumista toisen miehen hiuksissa tämän ohjatessa venettä kohti Costa del Solia. Juuri muuta näkemisen arvoista ei sillä hetkellä ollutkaan. Meri oli tyhjä, veneitä tai laivoja ei ollut näkösällä.
 
Kevyt huokaus karkasi Vincentin huulilta, ja hän pyyhkäisi hiussuortuvan kasvoiltaan. Hartiat olivat kireät ja päätä jomotteli ilkeästi. Yuffien katoamisesta oli kulunut jo liian monta päivää. Kukaan vastaan tulleista ei ollut tiennyt tytön liikkeistä tai nähnyt mitään epäilyttävää. Antonio Molesin laiva oli haihtunut öiseen usvaan.
 
Vincent toivoi, että laiva löytyisi Costa del Solin satamasta ja sitä myöten Yuffie kyseisestä kaupungista, mutta rehellisesti sanottuna hänen oli vaikea uskoa sellaiseen ihmeeseen. Enemmänkin hän epäili heidän seuraavan väärää johtolankaa, mutta koska heillä ei ollut muutakaan, hän ei ollut maininnut ajatuksistaan toisille. Oli joka tapauksessa helpompaa, kun oli jotain tekemistä eikä vain joutunut istumaan kotona pyörittelemässä peukaloita.
 
Mies kaivoi puhelimen taskustaan ja naksautti sen auki. Kenttä oli heikko ja akku vähissä. Yhtään puhelua tai viestiä ei ollut tullut. Hän selasi muistista Yuffien numeron, painoi vihreää luuria ja nosti puhelimen korvalleen.
 
”Soititte matkapuhelimeen, johon ei juuri nyt saada yhteyttä. Olkaa hyv-” Vincent tyrkkäsi punaista luuria lähes väkivaltaisesti. Yuffien puhelinta ei ollut löytynyt tämän asunnosta, mutta silti siihen ei saanut yhteyttä. Sieppaaja oli älynnyt sulkea sen... tai mahdollisesti jopa hajottaa.
 
Turhista soittoyrityksistä huolimatta Vincent oli kysynyt Kaorulta, voisiko Yuffien puhelimen jäljittää. Kaorun mukaan kännyköiden jäljittäminen oli WRO:n varusteilla lastenleikkiä, mutta ainoastaan, jos ne olivat päällä. Suljettu puhelin ei ottanut yhteyttä mihinkään, joten sen paikantaminen oli yhtä mahdotonta kuin satunnaisen kivenmurikan. Ainoa toivo oli, että puhelin avattaisiin. Sen takia Kaoru oli kehottanut Vincentiä tavoittelemaan Yuffieta – tai prinsessaa, kuten nainen tätä kutsui – mahdollisimman usein. Jos puhelin hälyttäisi, Kaoru voisi ryhtyä jäljittämään sitä. Yuffien ei tarvitsisi edes vastata.
 
Vincent tunsi velipuoltaan kohtaan koko ajan vähemmän myötätuntoa. Hän kyllä muisti tämän puheet heidän isästään, jonka syytä varmasti osittain oli nuoremman veljeksen ”vinksahtaminen” ja väärään suuntaan harhailu. Vincent ei kuitenkaan edes halunnut tutustua ainoaan elossa olevaan sukulaiseensa lähemmin. Vaikka tämä oli auttanut Shelkeä, tämä oli epäilemättä tehnyt kaiken vain edistääkseen jotain omaa, suurempaa suunnitelmaansa. Sen yksityiskohdista Vincent taas ei halunnut tietää, kunhan vain saisi Yuffien turvaan.
 
Vincent oli ensimmäistä kertaa sitten Lucrecian antanut itselleen luvan lähentyä jonkun kanssa. Hänen ja Yuffien välille oli vuosien saatossa syntynyt monimutkainen suhde, joka oli kasvanut yllättäviin mittasuhteisiin. Salakavalasti Yuffie oli alkanut merkitä hänelle yhä enemmän. He eivät olleet vannoneet mitään valoja, sellainen ei ollut heidän kummankaan tapaista, mutta heidän välilleen oli kuitenkin syntynyt sanaton sopimus yhteisestä hyvästä. Toki he olivat puhuneet asioista, mutta vain sillä tasolla, että he katsoisivat, mitä tuleman piti.
 
Nyt Vincent oli kuitenkin varma, ettei hän voinut tyytyä vain katselemiseen. Huoli sai vanteen kiristymään pään ympärillä ja vei häneltä vähäisetkin yöunet. Lisäksi hän oli huomannut, että kaipasi toisen läheisyyttä ja kosketusta. Jos Yuffien kanssa oleminen aiheuttikin ajoittain tarpeen vetäytyä yksinäisyyteen, nyt tilanne oli päinvastoin. Vincent oli aivan tarpeeksi monta yötä pyörinyt vuoteessa voimatta kietaista ajoittain kättä toisen ympärille ja nuuhkaista tämän hiuksia. Oli pelottavaa löytää itsestään tällainen puoli, ja samaan aikaan se tuntui inhimillisemmältä kuin mikään vuosiin... vuosikymmeniin.
 
”Minkä takia hän on mukanamme?” Cloudin ääni keskeytti Vincentin ajatukset.
”Kuka?” Vincentin oli kysyttävä. Hän mietti, oliko jossain vaiheessa pudonnut kartalta, mutta se oli epätodennäköistä. Luultavammin Cloud oli käynyt päässään pitkän pohdinnan, jonka lopputuloksena kysymys oli syntynyt.
”Genesis”, blondi vastasi. Vincent oli ehtinyt jo pikaisesti arvailla, että kyse olisi saattanut olla Kaorusta, ja valmistautunut puolustamaan Markin sijaista, mutta olisihan hänen pitänyt tietää, ettei nuoren naisen läsnäolo Cloudia häirinnyt.
”Reeve haluaa edistää hänen sopeuttamistaan yhteiskuntaamme”, Vincent selitti. ”Genesis on entinen SOLDIER, mutta hän on auttanut meitä saavuttamaan tavoitteemme. Ilman häntä emme kenties olisi selvinneet taistelusta Weissia ja Rossoa vastaan.”
”Minusta häneen ei voi luottaa”, Cloud huomautti.
”Hän ei ole saanut WRO:n täyttä luottamusta. Sekä minulla että Kaorulla on tunnistepannat, joihin Genesiksen nilkkapannan on otettava säännöllisesti yhteyttä. Se onnistuu vain, jos hän on riittävän lähellä jompaakumpaa meistä. Ellei yhteydenotto onnistu, panta lamaannuttaa hänet”, Vincent selitti. ”Tietenkään se ei ole täydellinen tae siitä, että hän on WRO:n talutusnuorassa, mutta jonkinlainen kuitenkin.”
 
Cloudin kulmat rypistyivät ja tämän kädet puristivat ruoria tiukemmin. ”Tarkoitan, että minä melkein muistan jotain häneen liittyvää, ja sitten en muista kuitenkaan. Minun pitäisi muistaa”, mies mutisi.
”Kenties tapasit Genesiksen, kun työskentelit Shinra-yhtiössä”, Vincent ehdotti. ”Hän kertoi ottaneensa oikeuden omiin käsiinsä ennen Sephirothin sekoamista, joten muistosi saattavat liittyä johonkin, mitä hän teki tuohon aikaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän on nyt vihollisemme.”
”Kenties”, Cloud vastasi ja kohautti olkapäitään, mutta tämän hartioiden kireys kertoi, ettei tämän olo ollut sanojen myötä helpottunut.
 
~o~
 
Nuolaisin kuivia huuliani samalla, kun yritin saada hiukseni siististi letille pienen peilin varassa. WRO:n pikavene oli keskivertoa isompi ja siinä oli jopa jonkinlainen sisätila, johon oli varattu kaksi punkkaa, jääkaappi ja pöytä. Se ei kuitenkaan ollut tarkoitettu neljälle ihmiselle pidempiaikaiseen oleskeluun.
 
Olimme ottaneet suunnan kohti Costa del Solia toivoen saavuttavamme etsimämme laivan ennen satamaa, mutta toistaiseksi olimme nähneet vain pari rahtialusta. Olimme pysäyttäneet kummankin turhaan. Mitään lisätietoja emme olleet saaneet. Turhaumus alkoi olla yleinen mielentila pienellä purkillamme. Oli sulaa hulluutta ylittää merta pikaveneellä. Toisaalta olin saanut kuulla, että Vincent ja Cloud olivat yhdessä muiden AVALANCHEn jäsenten kanssa purjehtineet vioittuneella pienlentokoneella paljon pidemmänkin matkan. Ei siis kannattanut ryhtyä valittamaan.
 
Kun olin saanut hiukseni jokseenkin siististi, ryhdyin etsimään huulirasvaa tavaroideni joukosta. Se oli totta kai eksynyt jonnekin syvälle kassini syövereihin.
”Kaikki hyvin?” kuulin pehmeän äänen kysäisevän ja kohotin katseeni. Genesis laskeutui juuri kannelta hyttiin. Mies näytti yhtä tyylikkäältä kuin aina, vaikka merituuli oli pöllyttänyt tämän hiukset sekaisin. Minusta sen sijaan näki, etten ollut hetkeen päässyt suihkuun.
”Ihan ok”, vastasin ja sain vihdoin kalastettua huulirasvan käsiini. Levitin sitä välittömästi huulilleni ja huokaisin helpotuksesta.
”Tämä taitaa olla ensimmäinen kenttätehtäväsi?” Genesis varmisti ja istahti vierelleni punkalle.
 
Nyökkäsin miehelle. ”Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin ryhdyin, kun allekirjoitin sopimuksen WRO:n kanssa”, myönsin suoraan. ”En ole sotilas.”
”Kukaan ei oleta sinun taistelevan. Me olemme sitä varten, mutta toivon, että voimme ratkaista asiat rauhanomaisesti”, mies selvitti.
”Sitä minäkin toivon”, vastasin. En edes halunnut ajatella tulitaistelun mahdollisuutta.
”Lupauduin auttamaan WRO:ta, mutta minulla ei oikeastaan ole vaihtoehtojakaan”, Genesis jatkoi yllättäen. ”En halua jatkaa enää tiellä, jonka Shinra minulle osoitti.”
”Sinä olit SOLDIER?” kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen. Olin lukenut Genesiksen tiedoston. Kolmesti. Ehkä olin uteliaampi kuin edes kehtasin myöntää.
”Kyllä, joskus entisessä elämässäni. Paljon asioita tapahtui ja minä… kai menetin järkeni. Tein asioita, joita kadun syvästi”, mies kertoi. ”Tekojeni tähden menetin parhaat ystäväni. Nyt voin vain yrittää hyvittää velkani heille ja Planeetalle.”
”Kenties olet sitten oikeassa paikassa. WRO pyrkii auttamaan Planeettaa kaikin mahdollisin tavoin”, sanoin. Genesiksen tiedoista oli käynyt ilmi, että hän oli työskennellyt yhdessä Sephirothin kanssa, ennen kuin tämä oli seonnut Nibelheimissa. En tiennyt, oliko Genesiksellä osuutta myös Wutain sotaan, olin ollut vasta lapsi, kun kaikki oli tapahtunut. Silti Sephirothin nimi oli syöpynyt mieleeni, Genesiksestä en ollut edes kuullut ennen nykyistä työtäni. En siis halunnut lähteä suin päin syyttämään häntä menneistä.
 
Genesis näytti uppoutuvan ajatuksiinsa. Hänen vihreät silmänsä tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen eikä hän tainnut nähdä minua enää.
”Kuvittelin, että olisin saanut Rosson ja Weissin ymmärtämään. Halusin pelastaa heidät samalta kohtalolta, jonka olin itse kokenut ja ryhtyä toimimaan yhdessä heidän kanssaan Planeetan hyväksi”, mies mutisi. ”Uskoin myös tohtori Grimoireen. Minun olisi pitänyt tietää paremmin…”
”Ei ole synti uskoa ihmisistä hyvää”, vastasin. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan, millaista taakkaa mies kantoi sisällään.
 
Hyttiin laskeutui uusi hiljaisuus. Työnsin huulirasvan takaisin tavaroideni joukkoon ja nousin seisomaan. Venyttelin puutuneita lihaksiani ja toivoin, että pääsisimme pian maihin. En enää jaksanut uskoa, että prinsessa löytyisi merta haravoimalla.
 
”Tuo pusero sopii sinulle”, Genesis kommentoi yllättäen. Käänsin hämmästyneen katseeni ensin valkoharmaaraidalliseen neuleeseeni ja sitten mieheen. Hänen hymynsä nostatti kevyen punan poskilleni, en ollut tottunut saamaan kohteliaisuuksia. Olin käytännössä aina ollut seinäruusu.
”Kiitos”, sain mutistua vastaukseksi. Olisiko minun pitänyt lisätä jotain? Miehen pukeutumistyylin kehuminen tuntui typerältä, vaikka hän näytti hyvältä nahkavaatteissaan.
 
Koska en keksinyt mitään fiksua sanottavaa, nappasin takin ja kiskoin sen päälleni. Päätin mennä kannelle katsomaan, olimmeko yhtään lähempänä rantaa.
 
Riemukseni Costa del Sol näkyikin jo. Strife oli sillä hetkellä ruorissa ja Valentine istui veneen laidalla. Kummankin miehen ilme oli synkkä, mutta minä en voinut olla tuntematta helpotusta rannan näkymisestä. Saman tien pieni syyllisyydenpisto iski suoraan sydämeeni. Minä olin etsimässä kotimaani prinsessaa, en saanut riemuita edessä siintävästä hiekkarannasta ja ilman lämpenemisestä. Minun piti olla epätoivoinen, koska nuorta naista ei ollut vieläkään löytynyt. Se oli velvollisuuteni.
 
Tunsin jonkinlaista lojaliteettia hallitsijaperhettä kohtaan, mutta en ollut koskaan tavannut sen enempää Godo Kisaragia kuin tämän tytärtäkään, joten minulla ei ollut heihin henkilökohtaista sidettä. Olisin tavallaan surullinen, jos prinsessaa ei koskaan löytyisi, mutta silti se ei koskettaisi minua aidosti. Ei sillä tavoin kuin Valentinea ja Strifea näytti juuri nyt koskettavan. Nämä todella tunsivat prinsessan, olivat tämän ystäviä. Oli hassua ajatella, että Wutain prinsessa oli ystävystynyt entisten terroristien kanssa, mutta olihan tytöllä hieman kyseenalainen maine muutenkin. Tämä ei ollut aivan niin esikuvallinen prinsessa kuin olisi pitänyt. Toisaalta, kukapa minä olin hänet tuomitsemaan. Varmasti hänellä oli ollut syynsä kotoa karkaamiseen ja kaikkeen muuhunkin, mitä hän oli tehnyt. Ja hän oli saanut aikaan paljon hyvää. Hänellä oli ollut osuutensa Midgarin taudin parantamiseen ja hän oli aina pitänyt Wutain puolia.
 
”Mikä on suunnitelma?” kysäisin, kun kumpikaan miehistä ei sanonut mitään.
”Varaamme hotellista huoneen ja etsimme käsiimme tämän Antonio Molesin”, Valentine vastasi. ”Uskotko pystyväsi selvittämään hänen osoitteensa?”
 
Nyökkäsin. ”Heti kun saan vakaan verkkoyhteyden. Hotellilla on varmasti sellainen käytössä. Täältä veneestä käsin en ole saanut yhteyttä juuri minnekään.”
 
Olin ollut käytännössä turhin jäsen matkalla, sillä en ollut pystynyt hyödyntämään osaamistani. En päässyt WRO:n ja Shinran sisäverkkoihin kiinni, sillä verkkoyhteyttä ei joko ollut tai se oli epävakaa ja pätki koko ajan. Ulkoverkonkaan kautta oli turha yrittää samasta syystä etsiä tietoa, vertaisverkoista puhumattakaan. Olimme eristyksissä. Onneksi sivistys häämötti jo horisontissa. Vaikka oli lokakuu, Costa del Solin ilmanala oli lämpimämpi kuin Edgen. Ainakin takin voisi jättää naulakkoon, kunhan pääsisimme maihin.
 
”Hyvä”, Valentine vastasi.
”Käsitin Cissnein puheista, että hän on rikas liikemies”, jatkoin muistellen aiempaa puhelinkeskusteluani Turkin kanssa.
”Meidän ei ehkä kannata kaikkien mennä hänen puheilleen”, Strife murahti. ”Tai voi olla, ettei hän edes ota meitä vastaan.”
”Saatat olla oikeassa, Cloud”, Valentine myönsi. ”WRO on kyllä tunnettu kansainvälisesti, mutta se ei tarkoita, että meillä olisi oikeus marssia minne tahansa. Toisekseen on parempi, ettei sana Yuffien katoamisesta leviä liian laajalle.”
”Yhym, Godo ei taatusti ilahdu, jos kuulee tästä.”
”Ettekö te ole kertoneet Kisaragi-samalle?” kauhistelin ääneen.
”Kerromme hänelle, jos se on välttämätöntä, mutta yritämme ensin löytää Yuffien”, Valentine vastasi minulle. ”WRO:n ja Shinran välit Wutaihin ovat edelleen hieman arat ja käsittääkseni Godo ei varsinaisesti tukenut Yuffien päätöstä jäädä Edgeen.”
 
Tuntui kummalta, kun miehet puhuivat hallitsijastamme tuttavallisesti etunimellä ja vaivattomasti myös salasivat tältä tärkeitä tietoja. Tosin oli totta, etteivät wutailaiset – useimmat meistä – suhtautuneet vieläkään positiivisesti Shinraan, mutta silti prinsessan katoaminen oli liian iso uutinen salattavaksi.
”On myös parempi välttää mediakohu. Se vain vaikeuttaisi tutkimuksia”, Valentine lisäsi. ”Jos tilanne kuitenkin pitkittyy, Reeve on varmasti yhteyksissä Godoon. Toivon, että voit kunnioittaa tätä päätöstä, Kaoru.”
 
En voinut kuin nyökytellä, vaikka moraalini soti päätöstä vastaan. Valentine oli esimieheni, joten en voinut vastustaa häntä suoraan. Tietysti minulla sai olla mielipiteitä, kunhan en lausuisi niitä liian kärkkäästi ääneen.
 
Myös Genesis ilmestyi kannen alta ja istahti viereeni. Liikahdin vaistomaisesti hieman kauemmas miehestä, sillä minusta tuntui, että hän oli tunkeutunut henkilökohtaiseen tilaani. En yleensä päästänyt ihmisiä erityisen lähelle. Tällä pienellä veneellä olin tosin jo joutunut useamman kerran joustamaan periaatteistani.
 
”Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, ehkä on parempi, että vain kaksi meistä menee tapaamaan herra Molesia”, Valentine sanoi. Vilkuilimme kaikki toisiamme. Strife ei vaikuttanut kovin sosiaaliselta mieheltä ja oli miekkojensa kanssa luultavasti monesta pelottava ilmestys. Toisaalta eivät Valentinen ja Genesiksen aseetkaan näiden pelottavuutta vähentäneet. Tosin ehkä aseet oli ylipäätään parempi jättää pois.
”Kaoru on vähiten epäilyttävä”, Genesis sanoi. Jäin tuijottamaan miestä sydän rinnassani jyskyttäen. En minä ollut valmis!
”Olet oikeassa, Genesis”, Valentine kommentoi.
”En ole varma, pys-” aloitin, mutten saanut lausettani loppuun.
”Näytät sen verran viattomalta, että pääset varmasti kenen tahansa puheille”, Genesis jatkoi.
”Mitä mieltä te olet… sinä olet, Cloud?” kysyin Strifelta. Hänen kanssaan en ollut ehtinyt tehdä virallisia sinunkauppoja, mutta puhuttelin jo kahta muuta miestä etunimellä, joten päätin kokeilla hänenkin kohdallaan kepillä jäätä.
”Luotan Vincentin mielipiteeseen”, Strife vastasi ja tuijotti keskittyneesti lähestyvää rantaa.
 
Jos kaikki muut halusivat minun menevän, en voinut käydä väittämään vastaan. ”Kuka teistä sitten lähtee mukaani?” kysyin sen sijaan.
”Minä voin –” Strife ja Valentine aloittivat yhtä aikaa. Miehet jäivät katsomaan toisiaan.
”Kannatan Vincentiä”, Genesis totesi.
 
Strife murahti jotain ja tämän koko olemus synkkeni. Valentine kurtisti kulmiaan ja näytti hetken siltä kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta muutti mielensä.
”Voimme keskustella asiasta vielä, kun olemme päässeet hotelliin”, hän totesi hetken päästä. ”Onko sinulla sopivia vaatteita liikemiehen tapaamista varten, Kaoru?”
”Olisi minulla kotona ollut, mutten ottanut mitään sellaista nyt mukaan…” vastasin ja mietin, olisiko minun pitänyt osata ennustaa tällainen tilanne. Ehkä?
”Kenties Costa del Solilta löytyy jotain soveliasta”, Valentine huokaisi. Mies näytti maansa myyneeltä, huoli prinsessasta painoi tätä erittäin selvästi.
"Käyn nopeasti etsimässä jotain”, kiirehdin sanomaan. En halunnut turhaan viivyttää tutkimuksia. Samassa tajusin, etten ollut pakannut juuri meikkejäkään mukaan. Pahus, minun olisi koluttava kempparikauppakin läpi, jotta näyttäisin asianmukaiselta. Seuraavalla kerralla varustautuisin kaikkeen, iltajuhliinkin.
 
~o~
 
Vertasin kahta hametta keskenään, kunnes päädyin ottamaan leveähelmaisen sijaan tiukan asiallisen kynähameen ja valikoin sen kaveriksi edullisen paitapuseron ja alennusjakun. Onneksi olin saanut työtä varten WRO:n luottokortin käyttööni. Tunsin sen vinguttamisesta lievää huonoa omatuntoa, kun kasasin ostospinooni vielä korkokengät ja sukkahousut, ennen kuin suunnistin kassalle.
 
Kipitin puolijuoksua seuraavaan putiikkiin hankkimaan perusmeikkitarvikkeet. Päätin, että puuteri, ripsiväri, luomiväri ja huulipuna saisivat riittää. Luomivärillä saisin jo valmiiksi tummat kulmani ehostettua. Hetken päästä nappasin kuitenkin vielä rajauskynän mukaan, se antaisi huolitellumman vaikutelman. Lähetin herra Stuestille telepaattisen lupauksen käyttää kyseisiä ehostustuotteita jatkossa kenttätehtävissäni aina kuin olisi tarpeen, jotteivät ostokset menisi täysin hukkaan.
 
Kädet täynnä kasseja kiirehdin miesten valitseman hotellin suuntaan. Olin jättänyt kaikki tavarani heidän hoteisiinsa ja pyytänyt varaamaan minullekin huoneen. Järjestely oli sopinut, sillä ilmeisesti kukaan ei ollut kaivannut lisäviivytyksiä. Olimme sopineet, että kävisin ostoksilla ja palaisin sen jälkeen hotelliin, jossa saisin laittautua rauhassa.
 
Päivä oli sopivasti vasta puolessa. Suunnitelmamme oli iskeä neljän pintaan iltapäivällä hieman ennen kuin toimistot menisivät kiinni. Minun tehtäväni oli paitsi saattaa itseni asialliseen kuntoon, selvittää, missä herra Moles työskenteli. Toivon mukaan se kävisi helposti.
 
Hengitykseni kulki puuskaisena, kun pääsin hotellin aulaan. Ilmoitin respaan nimeni ja kerroin, että minulle oli hetki sitten varattu huone. Murtaen puhuva nainen tarkisti asian tietokoneeltaan ja ojensi minulle avaimen, jossa oli numero 203. Kiitin häntä ja suuntasin hissille.
 
Hotelli oli pienehkö rakennus, jossa oli vain neljä kerrosta, ja se ei ollut aivan keskustassa. Silti joka puolella tuntui olevan väkeä. Juuri nyt ei ollut parhain sesonkiaika, mutta kenties syksyn synkkyys oli silti saanut ihmiset liikkeelle. Hivutin takin pois päältäni ja tunsin oloni nuhjaantuneeksi. Ympäriinsä juoksentelu oli tehnyt lopun hytisemisestä. Nyt minulla alkoi olla jo tuskaisen kuuma. Suihku tekisi erittäin hyvää.
 
Hissi saapui alas ja nousin sen kyytiin yhdessä erään vanhemman pariskunnan kanssa. Nämä eivät välittäneet läsnäolostani kuhertelivat kuin pahaiset teinit, joten olin varsin tyytyväinen päästessäni livahtamana ulos kakkoskerroksessa.
 
Etsin oman huoneeni ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi avautui helposti. Huone oli pieni, mutta silti sinne oli saatu ahdettua kaksi vuodetta. Toisen päälle oli aseteltu kassini ja läppärini, joka oli jo laitettu latautumaan. Hymyilin itsekseni, palvelu näköjään pelasi.
 
Jätin kenkäni eteistilaan, ennen kuin astuin peremmälle. Ostoskassit päätyivät sängylle muiden tavaroiden joukkoon ilman suurempia pohdintoja. Aloittaisin suihkusta ja vasta sitten haravoisin herra Molesin tiedot verkosta käsiini. Olin ansainnut pienen hengähdyshetken.
 
Kiskoin neuleen pääni ylitse. Sitä seurasivat toppi, rintaliivit, housut, sukat ja alushousut. Oloni oli helpottunut. Vaikken ollut täysin kokematon miesten suhteen, oli ollut työlästä yöpyä peräti kolmen kanssa pienessä veneessä, jossa yksityisyyttä ei käytännössä ollut kuin vessassa käydessä. Nyt nautin täysin siemauksin siitä, että sain olla omassa rauhassani. Toki tätä kestäisi vain hetken, mutta, Leviathanin tähden, aioin ottaa siitä hetkestä kaiken irti.
 
Kiersin vuoteen, jolle oli nyt kasautunut melkoinen tavararöykkiö, ja astelin kylpyhuoneen ovelle. Painoin kahvan alas ja nykäisin oven auki. Minua tervehti varsin kostea ja höyryinen ilma. Kauhukseni näin suihkukopin maitolasin läpi piirtyvät ääriviivat. Tukahdutin huutoni ja sieppasin pyyhkeen, joka oli valmiiksi viikattuna odottamassa.
 
Suihku sammui ja kopin ovi raottui. Tunsin punan kipuavan korviini asti. Miten ihmeessä minulle oli annettu jo varatun huoneen avain? Oliko respan nainen ymmärtänyt minut väärin? Ja miten tavarani olivat silti päätyneet tähän huoneeseen?
 
Yhä syvempi puna roihahti kasvoilleni, kun näin kopista kurkistavan punaisen hiuspehkon.
 
Ge-ne-sis.